Viikonlopun aikana minä sen sitten viimein tajusin; meille tosiaan on tulossa vauva!
Liekö lievästi hidas sytytys vaiko se, että aiemmin raskaus on kaikesta huolimatta tuntunut niin "etäiseltä" ja "päämäärättömältä", että en todellakaan ole ymmärtänyt/sisäistänyt. (Yltiö-)realistinen ajattelutapani ja suhtautumiseni elämään on tähän asti käsitellyt raskautta tilanteena, jonka riskit on tiedossa. Keskenmenoa olisin osannut odottaa (lähes joka viides todettu raskaus menee kesken, miksei siis minunkin..?) ja tiedossa on ollut, ettei syntyvällä sikiöllä olisi aiemmin ollut elinmahdollisuuksia juurikaan. Nyt kun lääketieteelliset faktat alkavat puoltaa sitä, että näilläkin viikoilla syntyvä lapsi voi hyvinkin jäädä henkiin, eikä raskaudessani ole ollut (onneksi) mitään huolestuttavaa merkkiä siitä, etteikö tässä oltaisi raskaana vielä se parikin kuukautta niin mieleeni on alkanut kypsyä ajatus siitä, että tästähän todellakin taitaa tulla lapsi.
Onhan loppuraskaudessakin omat riskinsä kohtukuolemineen kaikkineen, mutta en näe syytä pelätä tai murehtia tätäkään mahdollista asiaa etukäteen. Tuo kun on niitä asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Täällä siis elellään sen mukaan mitä eteen tulee.
Nimiä ollaan mietitty, mutta ei olla vielä oikein päästy mihinkään päätökseen, jonka voisi kirjoittaa siihen neuvolasta saatuun lappuun.. Aikaa pähkäilyyn on vielä pari viikkoa, kunnes lappu pitäisi palauttaa. Itselläni oli huoli hätäkasteen-suhteen siitä, että minä ja mieheni emme haluaisi, että lapsi kastetaan kristilliseen tai muuhunkaan uskoon, kun emme itse kirkkoon kuulu. Jotenka laitoin lisätiedoiksi siihen lappuun varmuuden vuoksi, että hätätilanteessa lapselle saa antaa nimen, mutta ei tosiaan kristillistä tai muutakaan kastetta. Neuvolassa osasivat sanoa, että lapsi seuraa automaattisesti äitinsä uskontokuntaa ja kun minulla ei sitä ole, niin syntyvä lapsikin menisi automaattisesti siviilirekisteriin.

Yllättävää huomata, miten moni muukin on täällä jo aiemmin kirjoittanut kuka mistäkin syystä jättävänsä tämän perinteisen mallin kristillisen kasteen väliin, vaikka minun puolestani jokainen saa tehdä niinkuin haluaa.
Viikonloppuna sain anopin vihastutettua niin, että kyseinen leidi ei meinaa olla kuulemma minun tai tulevan lapsen kanssa missään tekemisissä (saisikohan tuon lupauksen kirjallisena

...?). Kyseessä sukujuhla (pienimuotoinen) ja siellä tuttava sitten kysyi minulta, tuntuvatko liikkeet jo. Vastasin anopin vieressä sohvalla istuen, että tuntuvat niin hyvin, että miehenikin niitä voi vatsan läpi tunnustella. Kun olin vastannut anoppi nojautuu ilman mitään ennakkovaroituksia tai muuta vatsani puoleen korva edellä. Vaistomaisesti pukkasin hänet hyvissä ajoin pois, ennen kuin ehti vatsalleni asti. Aivan "yllätyshyökkäys" ilman mitään tiedusteluja, että sopisiko koskea/kuunnella tmv! Siinä sitten kysyin heti, että mitä hän kuvitteli tekevänsä. Anoppi vastasi, että "saa kai sitä kuunnella", johon vastasin jo aiemmin kertoneeni, että en siitä pidä. Jo aiemmin olen tehnyt selväksi, että vain minä, mieheni ja lääkäri-ihmiset saavat vatsaani koskea ja siihen on muiden tyytyminen (no ookoo, siskoni pikku-poikia tuntuu asia kiinnostavan, mutta se sallittakoon

..). Lisäksi jatkoin, että ei sieltä mitään kuuluisi ja kun nainen näytti hapanta naamaa "pahoittelin" että minulla nyt sattuu olemaan oma henkilökohtainen reviirini, johon en muita halua ja luulin, että kun olin asiasta jo aiemmin sanonut, ettei siitä tarvitsisi enää uudestaan mainita.
Anoppi vetaisi sellaiset herneet nenään, että en voi kuin ihmetellä sitä, kumman tässä pitäisi muka hormonien takia käydä ylikierroksilla! Niin kauan kun kyse on MINUN navastani, joka on kiinni MINUN kropassani, niin MINÄ ja VAIN MINÄ saan päättää kuka sitä koskee. Ja kun tämän asian olin jo aiemmin suoraan ja yleisesti selvittänyt, että minun vatsaani ei sitten taputella, niin en tajua miksi tätä ei voida kunnioittaa. Moni kaveri on jälkeenpäin lupaa kysellyt, mutta asia on voitu kuitata naureskellen, että "uksallappas koskea, niin loppasen korville!" ;D, eikä kukaan ole tietääkseni loukkaantunut.. Olen muutenkin siis sellainen ihminen, joka on hyvin tarkka omasta henkilökohtaisesta tilastaan, eikä siinä ole mielestäni mitään vikaa.
Olot täällä hyvät ja lantio-/nivusseudun jomotus on helpottanut. Jotain hetkellisiä teräviä vihlaisuja tuntuu aina silloin tällöin jossain alapäässä, kun on ihan normaalisti rauhassa esim. sängyssä, mutta nämä menevät aina hetkessä ohi eikä niitä tosiaan niin usein ole, että osaisin asiasta huolestua. Vartalon kanssa käyn ristiriitaista kamppailua. Toisaalta pieni vatsa huolettaa, mutta toisaalta on tyytyväinen ettei tuota painoa ole tosiaan tullut kamalasti lisää. Ja kun vatsoja on kuitenkin joka kokoista ja muotoista, ettei itseään pitis keneenkään vertailla. Kai ne nyt olisi neuvolassa sanoneet, jos jokin olisi huolestuttavaa, kohtu ei kasvaisi tarpeeksi tmv.
Nyt kone kiinni, työhommat purkkiin tältä päivältä ja harrastusten pariin.
-Danzee83 + Itiö rv.26+5-