Järki vs sydän työasioissa

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja simpula
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Saan vain hoitovapaaseen kuuluvia tukia, en ansiosidonnaista ole edes hakenut. Olen ajatellut, etten halua joutua työkkärin pakottamaksi tehtävään, joka ei kiinnosta tai liity alanaani. Lisäksi en ole varsinaisesti edes ollut kunnolla töitä hakemassa vaan lähetellyt tosi harvoin just tällasiin uran kannalta sopiviin paikkoihin. Olin itse ajatellut, että alan oikeasti töitä hakemaan vasta vuoden vaihteessa, jolloin ilmottautuisin työkkäriinkin, koska olisin valmiimpi menemään töihin ja säästöt olisivat varmasti huvenneet. (Lottovoittajana olisin ehdottomasti vain kotiäiti ja heitäisin urankin kankkulan kaivoon.) En halua kuluttaa ansiosidonnaista hoitovapaaseen, mitä jos sen jälkeen olisi tuki käytetty eikä töitä löytyisikään. Nyt sitten vaan tämä yksi tehtävä tärpännee yllärinä "liian aikaisin".
Määräaikaisuus olisi vuoden, mahdollisesti jatkuisi sen jälkeenkin. Tehtävien hallitseminen vie useita kuukausia, joten tuskinpa minua odottelisivat. Mies kolmivuorotyössä, jossa öisin/viikonloppuisin ollaan yksin päivystämässä, osittainen hoitovapaa on mahdottomuus. Kesällä mies jättäisi työnantajan pulaan, jos jäisi hoitovapaalle, syksyllä se olisi mahdollistakin. Mutta meillä minä akateemisuudestani ja uramietteistäni huolimatta haluaisin olla kotona edes vuoden vaihteeseen, kotiäitinä olo lapseni kanssa on ollut elämäni parasta aikaa tiukasta rahatilanteesta huolimatta, uran kannalta tilaisuus taas olisi arvokas. Miltei harmittaa koko hakemuksen lähettäminen alun alkaen (ja järki huutaa takaraivossa että älä hulluja puhu). Mikään ratkaisu ei ole hyvä, mutta sen kanssa on elettävä...

Täältä tulee sympatioita! Nää on hankalia asioita... Mut ehkä voi olla niin, että sun ei tarvii tehdä ratkaisua? Jos siis työantaja päättää puolestasi ;) siis jos et saakaan paikkaa... Kerrothan, että miten kävi.
 
Viimeksi muokattu:
Samaa mieltä edellisen kanssa. Ei se lapsen kanssa olemisen tärkeys lopu kolmeen ikävuoteen kun tuet loppuvat. Itse sain juuri unelmatyötarjouksen, mutta jouduin siitä valitettavasti kieltäytymään, koska olen raskaana. Olen mielessäni itkenyt tämän työn perään, koska tiedän, että tällaista tilaisuutta ei tulla enää tarjoamaan. Oli todella vaikeaa sanoa ei, mutta toisaalta en halunut salata raskauttani, mikä pisti heti omalta osaltani työnsaannin jäihin.

Tiedän kyllä itsestäni, että en viihdy pelkästään kotona ja työ on yksi iso asia elämässäni. Tietenkään en laittaisi koskaan lapsiani kärsimään töitteni takia, mutta en myöskään ajattele olevani huono äiti, jos käyn töissä normaalisti kun lapset ovat pieniä. Olen tehnyt myönnytyksiä töitteni suhteen, jotta saisin olla mahdollisimman paljon lapsien kanssa. En tee matkatöitä, teen vain 30h viikkossa töitä ja pidän aina pitkät lomat. Näin saan tehtyä rakastamaani työtä ja saan myös olla paljon kotona lapsien kanssa.

Ympäri vuorokautinen yhdessäolo ja jatkuva lapsen tarpeiden kuulolla olo ei todellakaan ole mitään helppoa, etenkin kun on kyse taapero-ikäisestä. Ensimmäiset kolme vuotta on kuitenkin aikaa jolloin yhdessäolo kaikesta huolimatta on asia johon kannattaa panostaa. Kun pystyy antamaan lapselle vankan perustan, kestävät nämä elämän kolhuja myöhemmin niin paljon paremmin. Varhaisessa vuorovaikutuksessa äidin kanssa (jos ensisijainen kasvattaja) kehittyy valmiuksia jotka tukevat tulevaa kehitystä ja mahdollistavat vahvan persoonan kasvun. Eikö ole asia joka meille vanhemmille kuitenkin on kaikkein tärkein, ja loppujen lopuksi varhainen lapsuus on hyvin lyhyt. Mitään eivät uraäidit enempää kadu kuin sitä etteivät malttaneet olla pienen kanssa silloin kun heitä eniten vielä tarvittiin. (USA:ssa tutkimus korkeasti koulutettujen naisten kokemuksista ja ajatuksista äitiydestä ja omasta vanhemmuudesta).
 
Aika harva meistä töissäkäyvistä on URAäitejä! On aika vissi ero siinä, onko uraäiti vai vain tavallinen työssäkäyvä äiti. Ja todellakaan musta ei ole keksimään askartelu, leipomis, muskari, jumppaaktiviteettiä tai vain leikkiä lapsen kanssa koko päivän ajan. Ja kyllä ne jotka omassa tuttavapiirissäni ovat kotiäitejä, ehtivät kummasti roikkua netissä, puhelimessa ym. Joten kuinka paljon kotona oleva on oikeasti läsnä vaikka kotona onkin? Meitä kun on moneen junaan.....
 
Niinpä edelliselle! Komppaan. Se, että on himassa puuhaamassa OMIAAN ei tee kotona olevasta vanhemmasta työssä käyvää parempaa.

Itse uskoisin olevani parempi äiti sinä aikana, jonka olen lapsen kanssa, kun saan myös toteuttaa itseäni työssä.

Ja muistakaa aina se, että lapsi on puoleksi isänsä lapsi.
 
Niinpä edelliselle! Komppaan. Se, että on himassa puuhaamassa OMIAAN ei tee kotona olevasta vanhemmasta työssä käyvää parempaa.

Itse uskoisin olevani parempi äiti sinä aikana, jonka olen lapsen kanssa, kun saan myös toteuttaa itseäni työssä.

Ja muistakaa aina se, että lapsi on puoleksi isänsä lapsi.

Aivan, ei olekkaan kyse siitä että että ollaanko kotona vai töissä vaan siitä miten läsnä ja lapsen kuulolla hoivaava vanhempi on. On varmasti äitejä jotka eivät jaksa olla riittävän läsnä vaikka kotona ovatkin mutta tosiasia on että työssäkäyvän äidin ei ole helppoa säilyttää niin kiinteää suhdettta taaperoonsa kun mitä taaperoikäinen tarvitsee. Ei merkitse sitä etteikö kaikesta huolimatta ole äitejä jotka tähän pystyvät mutta riski suhteen häiriöille on suurempi. Varsin luotettava seurantatutkimus päivähoidon vaikutuksista lapsen kehitykseen osoitti selvästi että lapset jotka 1v stä lähtien viettivät 40t/viikko päiväkotihoidossa kärsivät enemmän kehitykseen liittyvistä häiriöistä kuin lapset jotka olleet kotihoidossa. Prosenttiluvut olivat 26% verrattuna 4%. Melkoinen ero. Päivähoidon laadulla (hoitajan sensitiivisyys lapsen tarpeille) sekä äidin sensitiivisyydellä oli merkittävä vaikutus lapsen hyvinvointiin. Tämä tietenkin tuntuu itsestään selvältä mutta kun nyt mietimme tilannetta päiväkodeissa tänäpäivänä Suomessa niin hoitajien mahdollisuudet olla taaperon elämässä niin läsnä että pystyisivät olemaan sensitiivisiä ovat tavallisesti hyvin huonot. Ryhmät usein suuria, aikuiset vaihtuvat eri syistä jne. Tämä on suuri huolenaihe päivähoidon ammattilaisten keskuudessa. Äitien on myös vaikeata pysyä ajantasalla lapsen tunteiden ja arjen kanssa kun ero on niin pitkä eikä taapero osaa äidille asioita vielä kertoa eikä päivän aikana kenelläkään aikuisella ole ollut riittävästi mahdollisuutta olla lähellä taaperoa että voisivat äidille kertoa kaikesta siitä joka antaisi mahdollisuuden ymmärtää mitä kaikkea taaperon päivään on sisältynyt, näin mahdollistaen jatkuvuuden kiinteässä suhteessa äitiin.

Tämä epäkohta taaperoiden päiväkotihoidossa on johtanut tilanteeseen jossa vanhempien arvio taaperon viihtymisestä ja pärjäämisestä päiväkodissa poikkeaa huomattavisti päiväkotien ammattilaisten tilanteen arviosta. Vasta kun yhdessä pystytään näkemään mikä hankalaa ja vaikeata pitkässä päiväkotihoidossa taaperolle on vasta silloin pystytään oikealla tavalla yhdessä lasta auttamaan ja tukemaan ja näin ehkä tulevaisuudessa pystytään vaikuttamaan jatkuvasti kasvavaan lasten ongelmien määrään.
 
Viimeksi muokattu:
Minäkin sain uuden unelmatyötarjouksen pian raskautumiseni jälkeen, ja otin sen. vanhassa perustyössä olisi ollut hyvin helppo jatkaa, ottaa tarvittaessa saikkua jos väsyttää yms rennosti ja jopa ilman miettimisiä olla parikin vuotta ja lasta sivussa, mutta valitsin tuon merkityksellisemmän ja kehittävämmän työn. Lapsi syntyy muutaman ajan päästä, ja sitten katsotaan miten elämä muuttuu. toki voihan olla että ajatuksetkin muuttuu, mutta sittenpä näkee.

Mielestäni työtä on kuitenkin pakko tehdä, jos meinaa jossain asua ja olla. Ja tavallaan tulee siinä lapsillekkin opetettua malli siitä miten tämä maa makaa ja mistä sitä elantoa tulee. Ja elämässä nyt vain on niin että yleensä oma elämisensä on itse maksettava. Ja silloin kun on omalla alallaan niin kyllä töissäkin viihtyy. Itselläkin on niitä heikomman toimeentulon vuosia yrittäjänä takana enkä nytkään noihin käsittämättömiin keskipalkkoihin yllä, mutta kuitenkin sen verran tienaan että todellakin osaan arvostaa vakituista työpaikkaa ja säännöllistä tuloa. Mutta nämähän on tietoisia valintoja, ihan kaikkea ei voi saada. Mutta minusta on näitten kotiäitien ihan turha valittaa tiukasta taloudesta, jos ovat tietoisesti useita vuosia kotosalla ja mieskin välillä työttömänä, niinkuin eräässäkin tuttavaperheessä. Eri asia on sitten nämä pätkätyöt yms työelämän "haasteet". Mutta kukin tyylillään..
 
Tällä palstalla kirjoittelevat ovat pääsääntöisesti varmaankin 25-35-v ikäisiä, joille on paljon kysyntää työmarkkinoilla. Kannattaa kuitenkin muistaa, että haluttavuus työmarkkinoilla vähenee iän myötä. Jos AP menee työmarkkinoille 40+ ikäisenä ilman minkäänlaista alan työkokemusta ja koulutuskin on hankittu noin 10 v sitten, niin taatusti työllistyminen on hankalampaa. Jos vertailuna käyttäisikin sitä tilannetta, että kyseessä olisi 40+ perheellinen nainen, joka on ollut välillä töissä ja välillä kotiäitinä, mutta on onnistunut ylläpitämään koulutustaan vastaavia taitoja, niin työllistyminen voikin olla tosi helppoa, kun voi osoittaa, että lapset on nyt tehty ja vuorossa on työ.

Esikoiseni on 15-v ja voin sanoa, että senkin ikäinen lapsi tarvitsee vielä tukea. Tuon ikäisellä voi olla oppimisvaikeuksia, lukihäiriötä, koulukiusaamista, peliriippuvuutta, vaikeuksia saada ystäviä jne, joten jos kuvittelette, että sen ikäinen lapsi ei tarvitse tukea juuri lainkaan, niin olette väärässä. Silloin nimenomaan pitäisi yhä edelleen osoittaa, että välittää. Pitäisi jaksaa keskustella, tehdä jotakin yhdessä, osallistua nuoren elämään jne. Tämä esikoiseni pärjää koulussa OK, on harrastuksia, on kavereita, on tyttöystävä jne, mutta siitä huolimatta pitää ajoittain vahtia, että läksyt on tehty, kuulustella hänelle vaikean aineen kokeisiin, maanitella kotitöihin, soitella perään, että missäs viivyt kun kello on jo 21 jne.

Jos nyt tekisin todella vaativaa työtä, niin en taatusti jaksaisi, vaan nämä isommat lapset olisivat "heitteillä". Kun olen sen uran käynnistänyt jo aiemmin, niin nyt mennään ns. vapaalla rullaten eli täydet lomat, saan valita loma-aikani, voin lähteä tarvittaessa aiemmin kuskaamaan lapsia harrastuksiin jne. Urani on vaatimaton, mutta saan kuitenkin keskivertoa parempaa palkkaa, lapset saavat harrastaa mitä haluavat, vaatteet ovat normaaleja nuorten käyttämiä merkkejä (esim. Only, Beavers, Adidas), lapsille on varaa hankkia esim. mopo/skootteri ja mopokortti jne.

En kiistä ihmisen varhaislapsuuden merkitystä (olen lukenut runsaasti psykologiaa), mutta joskus pitää miettiä kokonaisuutta. Varsinkin, jos isä osallistuu runsaasti lapsen hoitoon, käytettävissä on isovanhempia jne, niin koulutusta vastaavan työn käynnistäminen/ylläpitäminen ei ole kovin mahdoton tehtävä varsinkin, kun yhteiskunta tukee esim. työajan lyhentämisen muodossa asiaa. Toki pikkulapsiaika on haastava, mutta ei mahdoton. Haluan tällä sanoa sen, että jos työtä pystyy tekemään edes jossain määrin (vrt. työelämästä pois putkeen kahden lapsen takia 6 vuotta tai se, että kuuden vuoden sisällä oliskin välillä esim. 2 vuotta töissä).

Tuttavapiirissäni on paljon yliopistokoulutuksen saaneita pariskuntia, joilla on eri-ikäisiä lapsia. Moni perhe on tehnyt niin, että kun äiti on kotona lasten kanssa, isä panostaa uraan ja kun äiti lähtee töihin, isä puolestaan keskittyy enemmän perhe-elämään. Esim. kumpikaan ei voi yhtä aikaa tehdä reissutyötä. Jos asuu pienemmässä asunnossa, rahaa jää enemmän käytettäväksi esim. siivous- ja lastenhoitopalveluihin, mutta jos valitsee esim. omakotitalorakentamisen, niin silloin lainanlyhennyksiin vaaditaankin jo enemmän kummankin täyspäiväistä työssäkäyntiä. Nämäkin ovat niitä valintoja, jotka vaikuttavat kokonaisuuteen. Se lapsi tarvitsee tukea nyt ja myöhemminkin.
 
Tosi hieno kirjoitus, kiitos tuosta näkökulmasta! Täällä ja monessa muussakin keskustelussa on hirveästi puhuttu siitä, miten paljon rahaa eläminen vie, ja että kotonaolo on mahdotonta kun on isot lainat jne. Olen monesti taputellut itseäni selkään, koska ennen lapsen syntymää ostimme rivitalokolmion, jossa lainanlyhennykset pysyvät kohtuullisina - talous ei siis kaadu, jos en äitiysloman jälkeen saakaan heti töitä (teen pätkätöitä, kuten joku muukin aiemmin ketjussa mainitsi) tai jos jompikumpi jää jossain vaiheessa hoitovapaalle. Vierestä katson siskoani, jolla on lainat isosta omakotitalosta ja pakkorako mennä ja saada töitä, mikä on hirveän stressaavaa. Ja ei, emme ole suurituloisia vaan tulomme pyörivät minun töissäollessani n. 4000 e bruttoansioissa. Siis talouden tulot yhteensä. Mikäli jään työttömäksi, en saa paljon mitään, koska olen tehnyt myös osa-aikatöitä joista ansiosidonnainen ei kovasti ole karttunut. Silti katson, ettei ole mikään maailmanloppu olla työttömänä puolesta vuodesta vuoteen.

Mutta sitäkään en ymmärrä, että jos mies ja talous huutavat töihinmenon puolesta, niin ei itse voi sen vertaa taipua, että menisi töihin. Ei se lapsen kotona hoitaminen ole mikään armahdus työelämästä, jos sitä käytetään vain ns. tekosyynä olla menemättä töihin. Haen tällä sitä, että koska lapset, asunnonostot ym. tehdään yhteispäätöksinä puolison kanssa, niin kyllä hänelläkin jotain sananvaltaa on siihen, kuinka kauan lapsi on kotihoidossa ja onko siihen ylipäänsä varaa. Elämän realiteetteihin kuuluu työnteko, vaikka nykyisin näyttääkin siltä, että naiset tekevät lapsia vain päästäkseen töistä pois ja saadakseen olla kotona mahdollisimman pitkään. Samalla he tahtomattaan (tai tahtoen?) putoavat pois työnhakujonon kärkipäästä.

En lainkaan kiistä kehityspsykologisia tutkimuksia, joiden mukaan alle 3-vuotiaan paras hoitopaikka on kotona tai kodinomaisessa ympäristössä saman hoitajan kanssa. Mutta ei kaikilla ole tuohon varaa, mahdollisuuksia eikä haluakaan, ja miksi pitäisi? Mutta ehkä ap olisi voinut harkita tätä silloin, kun asuntolainaa otettiin ja perhe perustettiin... Mikäli tietää, että haluaa olla lapsen/lasten kanssa pitkään kotona, niin ei kyllä ole varaa siihen suurempaan asuntoon ja parempaan autoon, ellei mies tienaa hirveitä määriä rahaa. Ei ainakaan pk-seudulla, ja tuskin muissakaan isommissa kaupungeissa.
 
En lainkaan kiistä kehityspsykologisia tutkimuksia, joiden mukaan alle 3-vuotiaan paras hoitopaikka on kotona tai kodinomaisessa ympäristössä saman hoitajan kanssa. Mutta ei kaikilla ole tuohon varaa, mahdollisuuksia eikä haluakaan, ja miksi pitäisi? Mutta ehkä ap olisi voinut harkita tätä silloin, kun asuntolainaa otettiin ja perhe perustettiin... Mikäli tietää, että haluaa olla lapsen/lasten kanssa pitkään kotona, niin ei kyllä ole varaa siihen suurempaan asuntoon ja parempaan autoon, ellei mies tienaa hirveitä määriä rahaa. Ei ainakaan pk-seudulla, ja tuskin muissakaan isommissa kaupungeissa.

Monilla tosi hyviä kirjoituksia, kiitos niistä! Pakko tuohon kommentoida kuitenkin, että meillä on rivitalokolmio ja yksi käytetty halpamerkkinen auto, ei todellakaan omakotitaloa tms. Ja vaikka työmme on aina ollut Hesassa, asumme 40km päässä, koska lähempää ei ole varaa. Elämä vain on kallista ja hoitovapaalla olo kituutusta. En aina ymmärrä noita kommentteja, että jos haluaisi hoitaa lastaan, mutta tekee tiukkaa, on automaattisesti tuhluri...
 
Viimeksi muokattu:
Tosi hieno kirjoitus, kiitos tuosta näkökulmasta! Täällä ja monessa muussakin keskustelussa on hirveästi puhuttu siitä, miten paljon rahaa eläminen vie, ja että kotonaolo on mahdotonta kun on isot lainat jne. Olen monesti taputellut itseäni selkään, koska ennen lapsen syntymää ostimme rivitalokolmion, jossa lainanlyhennykset pysyvät kohtuullisina - talous ei siis kaadu, jos en äitiysloman jälkeen saakaan heti töitä (teen pätkätöitä, kuten joku muukin aiemmin ketjussa mainitsi) tai jos jompikumpi jää jossain vaiheessa hoitovapaalle. Vierestä katson siskoani, jolla on lainat isosta omakotitalosta ja pakkorako mennä ja saada töitä, mikä on hirveän stressaavaa. Ja ei, emme ole suurituloisia vaan tulomme pyörivät minun töissäollessani n. 4000 e bruttoansioissa. Siis talouden tulot yhteensä. Mikäli jään työttömäksi, en saa paljon mitään, koska olen tehnyt myös osa-aikatöitä joista ansiosidonnainen ei kovasti ole karttunut. Silti katson, ettei ole mikään maailmanloppu olla työttömänä puolesta vuodesta vuoteen.

Mutta sitäkään en ymmärrä, että jos mies ja talous huutavat töihinmenon puolesta, niin ei itse voi sen vertaa taipua, että menisi töihin. Ei se lapsen kotona hoitaminen ole mikään armahdus työelämästä, jos sitä käytetään vain ns. tekosyynä olla menemättä töihin. Haen tällä sitä, että koska lapset, asunnonostot ym. tehdään yhteispäätöksinä puolison kanssa, niin kyllä hänelläkin jotain sananvaltaa on siihen, kuinka kauan lapsi on kotihoidossa ja onko siihen ylipäänsä varaa. Elämän realiteetteihin kuuluu työnteko, vaikka nykyisin näyttääkin siltä, että naiset tekevät lapsia vain päästäkseen töistä pois ja saadakseen olla kotona mahdollisimman pitkään. Samalla he tahtomattaan (tai tahtoen?) putoavat pois työnhakujonon kärkipäästä.

En lainkaan kiistä kehityspsykologisia tutkimuksia, joiden mukaan alle 3-vuotiaan paras hoitopaikka on kotona tai kodinomaisessa ympäristössä saman hoitajan kanssa. Mutta ei kaikilla ole tuohon varaa, mahdollisuuksia eikä haluakaan, ja miksi pitäisi? Mutta ehkä ap olisi voinut harkita tätä silloin, kun asuntolainaa otettiin ja perhe perustettiin... Mikäli tietää, että haluaa olla lapsen/lasten kanssa pitkään kotona, niin ei kyllä ole varaa siihen suurempaan asuntoon ja parempaan autoon, ellei mies tienaa hirveitä määriä rahaa. Ei ainakaan pk-seudulla, ja tuskin muissakaan isommissa kaupungeissa.

Näinhän se on, elämä ei ole helppoa eikä kukaan ole sanonutkaan että sen pitää sitä olla. Jokainen joutuu elämässään tekemään vaikeita ratkaisuja jopa sellaisia jotka eivät välttämättä hyvältä tunnu. Jokaisessa tilanteessa voimme kuitenkin aina tehdä parhaamme että päätöksemme, olosuhteet huomioiden, ovat mahdollisimman hyvät. Alle kolmevuotiaan kehityksen ja hyvinvoinnin turvaaminen on varmasti asia joka on kaikille äideille ensiarvoisen tärkeä. Olivat sitten olosuhteet ja äidin tarpeet minkälaisia tahansa eivät lapsen tarpeet siitä muutu. Mitä enemmän me vanhemmat ymmärrämme mitä varhaislapsuudessa lapsen kehityksessä ja hyvinvoinnin takaamisessa on olennaista, sitä paremmin pystymme myös järjestämään taaperomme elämän niin että olemme varmoja siitä että lapsella on hyvä olla.

Tänä päivänä on ikäväkyllä tilanne se että se mitä päiväkotihoito taaperolle tarjoaa vastaa tavallisesti varsin huonosti taaperoikäisen tarpeisiin. Päiväkotien ammattikasvattajat ovat tilanteesta kovinkin huolissaan. Aivan ilmeistä on että vanhempien käsitys siitä miten heidän taaperonsa päiväkodissa pärjää ja jaksaa poikkeaa huomattavasti hoitajien arvioista. Yhdessä vaikeiden tunteiden ja asioiden pohtiminen on usein ylivoimainen tehtävä sekä vanhemmille että hoitajille. Hoitajat eivät riittävästi auta vanhempia näkemään ja ymmärtämään taaperon päiväkotiarkea ja vanhempien mielikuvia ja ymmärrystä lapsen tilanteesta värjää vahvasti toivo ja itselle vakuuttaminen että kaikki menee hienosti ovathan kasvattajat ammattiihmisiä ja silloinhan lapsen hyvinvointi tavalla taitoisella on turvassa.

Kun ymmärrämme ja tiedämme että taaperon hyvinvointi edellyttää läheisen turvallisen aikuisen jatkuvaa tukea ja läsnäoloa silloin voimme pyrkiä toteuttamaan lapsen hoidossa tämän tilanteen tavalla tai toisella.Kun me tästä tingimme merkitsee se ylimääräistä stressiä ei vaan lapselle vaan myös meille vanhempina. Edellyttää erityisiä pyrkimyksiä tukea lasta tässä tilanteessa joka ei ikävaihekohtaisia tarpeita riittävästi huomioi. Olemme myös nähneet että näennnäinen hyvin pärjääminen taaperoryhmässä ei ole epätavallista ja lapsen vaikeudet tulevat esille paljon myöhemmin, usein vasta koulussa.

"Ennen vanhaan" siis vanhemman läsnäolo ja läheisyys turvasi lapsen varhaisen kehityksen ilman että tarvittiin miettiä mitä kaikkea siinä vuorovaikutussuhteessa tapahtui ja miten se mahdollisti lapsen mielen aikaisten rakenteiden muodostumisen. Jos ja kun tämä asetelma ei toteudu silloin vanhemmat ja kasvattajat tarvitsevat ihan oikeata tietoa kyseisestä vaiheesta että voitaisiin kehittää sellainen päivähoito joka todella pystyisi huomioimaan varhaisen kehitysvaiheen tarpeet.
 
Viimeksi muokattu:
"Varsin luotettava seurantatutkimus päivähoidon vaikutuksista lapsen kehitykseen osoitti selvästi että lapset jotka 1v stä lähtien viettivät 40t/viikko päiväkotihoidossa kärsivät enemmän kehitykseen liittyvistä häiriöistä kuin lapset jotka olleet kotihoidossa. Prosenttiluvut olivat 26% verrattuna 4%. Melkoinen ero."

Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni 1-vuotias viettää (Suomessa) päivähoidossa 40h viikossa. Meidän päiväkodissa nuorimmat ovat 2-vuotiaita, eikä kukaan ole täyspäiväisessä hoidossa.
 
Alkuperäinen kirjoittaja ehkä apua;10505073:
"Ennen vanhaan" siis vanhemman läsnäolo ja läheisyys turvasi lapsen varhaisen kehityksen ilman että tarvittiin miettiä mitä kaikkea siinä vuorovaikutussuhteessa tapahtui ja miten se mahdollisti lapsen mielen aikaisten rakenteiden muodostumisen. Jos ja kun tämä asetelma ei toteudu silloin vanhemmat ja kasvattajat tarvitsevat ihan oikeata tietoa kyseisestä vaiheesta että voitaisiin kehittää sellainen päivähoito joka todella pystyisi huomioimaan varhaisen kehitysvaiheen tarpeet.

Koskahan tämä "ennen vanhaan" oli? Koska 60-luvun lopulla ja 70-luvulla, jolloin itse olin lapsi, äitiyslomat olivat lyhyitä ja moni joutui n. 2-3 kk ikäisenä hoitoon. Minäkin olin naapurin tädillä hoidossa 2 kk ikäisestä, kun äidin täytyi palata töihin. Hoidon tasoa en näin jälkikäteen osaa arvioida, mutta kaipa se oli ihan ok, kun minusta kasvoi suht täyspäinen ihminen. Välit äitiin eivät tosin ole koskaan olleet erityisen läheiset, mutta eivätpä ole sisaruksillanikaan, jotka syntyivät monta vuotta minua myöhemmin ja saivat olla kotona kouluikään asti.

Ja jos mennään ajassa vielä enemmän taaksepäin, niin en usko että agraariyhteiskunnassa vanhemmat ehtivät töiltään kauheasti viettää aikaa lasten kanssa. Nämä menivät vain siinä sivussa. Joten eivätköhän nykypäivän lapset saa siihen verrattuna paljon enemmän vanhempiensa huomiota ollessaan pieniä, menivätpä he hoitoon 1- tai 3-vuotiaina. Toki perheiden ja vanhempien välillä on eroja mutta näinhän on ollut aina. Nykyään tuntuisi olevan suurempi ongelma se, että isompien lasten ei sitten enää katsotakaan tarvitsevan vanhempien läsnäoloa ja huomiota vaan heiltä odotetaan itsenäisyyttä ja yksin pärjäämistä.
 
Komppaan edellistä. Juuri näin. Nykyaikana "viihdytetään" ja ollaan paljon enemmän läsnä lapsille kuin esim. 70-luvulla. Silloin oli enemmän trendinä, että siinä ne kasvavat sivussa ja mukana. Ja ei, tämä ei tarkoita mitään heittellejättöä. Minunkin äitini on mennyt töihin kun olin 5 kk:a. Meillä oli minun vauva-aikana leikkikehä, jossa vietin paljon aikaani. Sitä äitini on juuri monesti muistellut, että ei siihen aikaan ollut ns. tapana niin paljon lasta viihdyttää ja leikittää kuin nykyään. Lapset saivat touhuta omiaan ja toki niitä vahdittiin ja niistä huolehdittiin mutta tämmöiset tietoiset vuorovaikutus ynm. asiat eivät tosiaankaan olleet tapetilla. Että siinä mielessä on turha vertailla mihinkään vanhaan hyvään aikaan.

Enkä tosiaankaan mitenkään nonsoleeraa näitä läsnäolemisen ja vuorovaikutuksen tärkeyttä taaperoaikana. On hyvä että niistä ollaan tietoisia. Mutta tällainen teoriatieto vain ei useinkaan kohtaa normaalielämää. Tässä ketjussa aikaisemmin oli minustakin erittäin hyviä realistisia kirjoituksia elämästä. Elämää kun harvoin voi tai edes haluaa elää niin kuin kirjoissa käsketään. Eikä se silti tarkoita, että lapsestaan ei välitä tai hänen kehityksensä menisi vituralleen vaikka kotihoidossa ei olisikaan 2-vuotiaaksi asti.
 
"Varsin luotettava seurantatutkimus päivähoidon vaikutuksista lapsen kehitykseen osoitti selvästi että lapset jotka 1v stä lähtien viettivät 40t/viikko päiväkotihoidossa kärsivät enemmän kehitykseen liittyvistä häiriöistä kuin lapset jotka olleet kotihoidossa. Prosenttiluvut olivat 26% verrattuna 4%. Melkoinen ero."

Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni 1-vuotias viettää (Suomessa) päivähoidossa 40h viikossa. Meidän päiväkodissa nuorimmat ovat 2-vuotiaita, eikä kukaan ole täyspäiväisessä hoidossa.

Teilläpäin onkin sitten asiat hyvin. Espoossa 32% 1v:ta on kokopäivähoidossa 2v täyttäneitä 62,9% useimmilla myös hoitopäivä on 7-8t. Selkeästi on myös nähtävissä tunkua päivähoitoon jatkuvasti pienempien lasten kohdalla. Taapero-ikäisten tarpeista kuitenkin puhutaan hyvin vähän ja vähän ja pinnallisesti puhutaan myös päiväkodin mahdollisuuksista vastata näihin. Ummistetaan silmät ja toivotaan parasta.
 
Alkuperäinen kirjoittaja elämä on elämää;10505303:
Komppaan edellistä. Juuri näin. Nykyaikana "viihdytetään" ja ollaan paljon enemmän läsnä lapsille kuin esim. 70-luvulla. Silloin oli enemmän trendinä, että siinä ne kasvavat sivussa ja mukana. Ja ei, tämä ei tarkoita mitään heittellejättöä. Minunkin äitini on mennyt töihin kun olin 5 kk:a. Meillä oli minun vauva-aikana leikkikehä, jossa vietin paljon aikaani. Sitä äitini on juuri monesti muistellut, että ei siihen aikaan ollut ns. tapana niin paljon lasta viihdyttää ja leikittää kuin nykyään. Lapset saivat touhuta omiaan ja toki niitä vahdittiin ja niistä huolehdittiin mutta tämmöiset tietoiset vuorovaikutus ynm. asiat eivät tosiaankaan olleet tapetilla. Että siinä mielessä on turha vertailla mihinkään vanhaan hyvään aikaan.

Enkä tosiaankaan mitenkään nonsoleeraa näitä läsnäolemisen ja vuorovaikutuksen tärkeyttä taaperoaikana. On hyvä että niistä ollaan tietoisia. Mutta tällainen teoriatieto vain ei useinkaan kohtaa normaalielämää. Tässä ketjussa aikaisemmin oli minustakin erittäin hyviä realistisia kirjoituksia elämästä. Elämää kun harvoin voi tai edes haluaa elää niin kuin kirjoissa käsketään. Eikä se silti tarkoita, että lapsestaan ei välitä tai hänen kehityksensä menisi vituralleen vaikka kotihoidossa ei olisikaan 2-vuotiaaksi asti.

Tässähän se pointti juuri onkin. Ei se viihdyttäminen taaperon hyvinvointia takaa vaan juuri se mahdollisuus kulkea vanhemman mukan ja lähellä ja jakaa arjen askareet ja kokemukset tätä minä tarkoitan kun puhun miten lapsen kehitys oli paremmassa turvassa "ennen vanhaan". Kummallinen usko siihen että taaperoikäistä pitäisi jotenkin viihdyttää on kovaan pintynyt. Eikä ole myöskään kyse hyödyttömästä teoriasta vaan empirian kautta saadusta ymmärryksestä jonka hyödyttäminen "uudessa" kasvatuskäytännössämme jossa hyvin pienet lapset erotetaan vanhemmistaan. Totta on että elämä on elämää ja siinä tulee eteen kaikenlaista mutta onhan se myös niin että kun asioita paremmin ymmärrämme pystymme myös tekemään ratkaisuja jotka tekevät elämämme helpommaksi ja tyydyttävämmäksi.
 
Kotihoidon tiukkapipoiset puolustajat:

opetattehan tytöillenne jo varhain, että ammatilliset haaveet (kassaneitiä korkeammat) kannattaa haudata alkuunsa, mikäli mielii lapsia. Mikäli lapsia on useampi kuin yksi, niin heidän hoitamiseen eskari-ikäiseksi kotona kuluu helposti se 10 vuotta. Eli jos opiskelet esim. (vain) sairaanhoitajaksi, niin on n. 23 vuotias valmistuessaan. Jos lapset tekee heti (mikäli olet löytänyt lapsillesi isän!), niin kymmenen vuoden päästä kukaan ei ota sinua töihin kuin korkeintaan selänpesijäksi. Koulutus on vanhentunut ja työkokemusta ei ole. Mikäli olet töissä ensin esim. 7 v. ja saat sitten lapsia, niin tilanne on ehkä vähän parempi, joskin alat lähestyä jo keski-ikää ja nuoremmat rynnivät työhaastatteluissa jo ohi. Ammatillisesti olet tässäkin tapauksessa täysin "junasta pudonnut". Saat sijaisuuksia ja pätkätöitä.

Omakotitalohaaveet yms. ovat myös täysin turhia ellet sitten tee taloudelisesti kannattavia naimakaupoja.

Jos kaikki lapsia saaneet naiset olisivat kotona lastensa kanssa monta vuotta, niin johan tällainen pieni yhteiskunta kuin Suomi kaatuisi omaan mahdottomuuteensa. Kuka tekisi työt naisvaltaisilla aloilla? Onkohan kukaan laskenut millainen määrä erilaisia tukia jouduttaisiin maksamaan? Harvalla kuitenkin on niin hyvin toimeentuleva mies että hänen tulot riittävät koko perheelle usean vuoden ajaksi. Naisten tasa-arvo yhteiskunnassa romahtaisi. Kuka haluaa oikeasti takaisin "vanhaan hyvään aikaan"?? Kyllä tässä maailmassa riittää maita joissa naiset "saavat" olla kotona vaikka kuolemaansa asti, mutta onko heillä ja heidän lapsilla asiat oikeasti hyvin?

Ja turha odottaa että isät jäisivät kotiin, sillä paradoksaalisesti lähes poikkeuksetta ÄIDIT ITSE HALUAVAT jäädä kotiin.

Kysyisin vanhemmilta ja muilta, että mikäli mielestänne päivähoito on niin retuperällä ja vahingollista lapselle, niin oletteko tehnyt asialle jotain? Kuka tyytymätön on esim. valittanut esimiestasolle? Lähettänyt sähköpostia päättäjille? Käsi ylös. Aika harva nousee. Lasten asiat on yhteisiä. Päivähoito kuntoon sanon minä. Laatua lisää ja erilaisia joustavia tapoja sovittaa työ ja perhe-elämä. Kun äiti jää äitiyslomalle, niin isän työnantaja myös maksajaksi. Lapset ovat yhteisiä, olkoon siis kustannuksetkin.
 
Kotihoidon tiukkapipoiset puolustajat:

opetattehan tytöillenne jo varhain, että ammatilliset haaveet (kassaneitiä korkeammat) kannattaa haudata alkuunsa, mikäli mielii lapsia. Mikäli lapsia on useampi kuin yksi, niin heidän hoitamiseen eskari-ikäiseksi kotona kuluu helposti se 10 vuotta. Eli jos opiskelet esim. (vain) sairaanhoitajaksi, niin on n. 23 vuotias valmistuessaan. Jos lapset tekee heti (mikäli olet löytänyt lapsillesi isän!), niin kymmenen vuoden päästä kukaan ei ota sinua töihin kuin korkeintaan selänpesijäksi. Koulutus on vanhentunut ja työkokemusta ei ole. Mikäli olet töissä ensin esim. 7 v. ja saat sitten lapsia, niin tilanne on ehkä vähän parempi, joskin alat lähestyä jo keski-ikää ja nuoremmat rynnivät työhaastatteluissa jo ohi. Ammatillisesti olet tässäkin tapauksessa täysin "junasta pudonnut". Saat sijaisuuksia ja pätkätöitä.

Omakotitalohaaveet yms. ovat myös täysin turhia ellet sitten tee taloudelisesti kannattavia naimakaupoja.

Jos kaikki lapsia saaneet naiset olisivat kotona lastensa kanssa monta vuotta, niin johan tällainen pieni yhteiskunta kuin Suomi kaatuisi omaan mahdottomuuteensa. Kuka tekisi työt naisvaltaisilla aloilla? Onkohan kukaan laskenut millainen määrä erilaisia tukia jouduttaisiin maksamaan? Harvalla kuitenkin on niin hyvin toimeentuleva mies että hänen tulot riittävät koko perheelle usean vuoden ajaksi. Naisten tasa-arvo yhteiskunnassa romahtaisi. Kuka haluaa oikeasti takaisin "vanhaan hyvään aikaan"?? Kyllä tässä maailmassa riittää maita joissa naiset "saavat" olla kotona vaikka kuolemaansa asti, mutta onko heillä ja heidän lapsilla asiat oikeasti hyvin?

Ja turha odottaa että isät jäisivät kotiin, sillä paradoksaalisesti lähes poikkeuksetta ÄIDIT ITSE HALUAVAT jäädä kotiin.

Kysyisin vanhemmilta ja muilta, että mikäli mielestänne päivähoito on niin retuperällä ja vahingollista lapselle, niin oletteko tehnyt asialle jotain? Kuka tyytymätön on esim. valittanut esimiestasolle? Lähettänyt sähköpostia päättäjille? Käsi ylös. Aika harva nousee. Lasten asiat on yhteisiä. Päivähoito kuntoon sanon minä. Laatua lisää ja erilaisia joustavia tapoja sovittaa työ ja perhe-elämä. Kun äiti jää äitiyslomalle, niin isän työnantaja myös maksajaksi. Lapset ovat yhteisiä, olkoon siis kustannuksetkin.

Näin juuri. Jos vanhemmat vain tyytyvät siihen että on paikka minne lapsi viedä että pystyisi työssä käymään. Tyytyvät siihen että kyllä se yhteiskunta tarjoaa sen mitä lapsi tarvitsee, ottamatta selvää edes siitä mitä tarjolla on. Pulmana onkin sitten se että ei vanhemmatkaan oikein tiedä mitä heidän tulisi päivähoidolta odottaa. Yhteiskunta joka päivähoitojärjestelmän on kehittänyt on pyrkinyt huomioimaan lapsen näkökulmasta tarpeelliset asiat, mutta huonosti ovat onnistuneet etenkin pienten päiväkotihoidon suhteen. On vaikeata nähdä miten taaperon tarpeet elävät päiväkotityössä Syyt tähän ovat monenlaiset. Todellisuus on että jos vanhemmat eivät tiedä eivätkä ymmärrä ihan oikeesti mitä päiväkodissa oleminen taaperon näkökulmasta on eivätkä jatkuvasti seuraa ja ole tarkkoina sen suhteen miten erilaiset säästötoimenpiteet mm vaikuttavat lapsen arkeen ja jaksamiseen,niin silloin ei ole ketään joka lasta suojelee.

Säästötoimenpiteet ovat tarpeellisia koska rahaa ei ole niin että kaikille halukkaille päivähoitoa voitaisiin laadukkaasti tarjota, siis tingitään laadusta ettei rikottaisi lakia lapsen subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta. Päättäjät eivät ole seuraamassa miten nämä toimenpiteet vaikuttavat kasvattajien mahdollisuuksiin olla lapsen tukena riittävästi. Hädästä ja ahdingosta ei myöskään vanhemmille kerrota riittävän selkeästi ja asiallisesti. Vanhemmilla on oikeus tietää ihan kaikki lapsensa päiväkotipäivästä ja hoitajilla on velvollisuus kaikesta kertoa. Mutta kun vanhempia ei saa huolestuttaa ja näin lapsi on se joka jää tarvitsemaansa tukea vaille.
 
Viimeksi muokattu:
Mikäli olet töissä ensin esim. 7 v. ja saat sitten lapsia, niin tilanne on ehkä vähän parempi, joskin alat lähestyä jo keski-ikää ja nuoremmat rynnivät työhaastatteluissa jo ohi. Ammatillisesti olet tässäkin tapauksessa täysin "junasta pudonnut". Saat sijaisuuksia ja pätkätöitä.

Jos on vakihomma, niin ei se mihinkään katoa kun on kotona äitiyslomilla, vanhempainvapailla, hoitovapailla ja vaikka palkattomilla... Itse olin 10 vuotta töissä ja nyt aion olla saman verran kotona ja palata sitten takaisin omaan työhöni... Tietysti aivoni kaipaavat jonkin sortin päivitystä, mutta en minä suinkaan mihinkään työhaastatteluun joudu! Ja kun oli kymmenen vuotta jo töissä eikä tuhlannut liikaa, niin kyllä näinkin pärjää omakotitalossa ja parin auton kera plus voi silloin tällöin piipahtaa reissussa koko perheen voimin (mies toki töissä, mutta ei mitään ylipitkiä päiviä). Pointtini on kuitenkin se, että vakihommasta ei ihan helposti potkuja tule vaikka olisi ehtinyt olla työssä vain hetken...
 
Viimeksi muokattu:
Alkuperäinen kirjoittaja näinkin se voi mennä;10505462:
Jos on vakihomma, niin ei se mihinkään katoa kun on kotona äitiyslomilla, vanhempainvapailla, hoitovapailla ja vaikka palkattomilla... Itse olin 10 vuotta töissä ja nyt aion olla saman verran kotona ja palata sitten takaisin omaan työhöni... Tietysti aivoni kaipaavat jonkin sortin päivitystä, mutta en minä suinkaan mihinkään työhaastatteluun joudu! Ja kun oli kymmenen vuotta jo töissä eikä tuhlannut liikaa, niin kyllä näinkin pärjää omakotitalossa ja parin auton kera plus voi silloin tällöin piipahtaa reissussa koko perheen voimin (mies toki töissä, mutta ei mitään ylipitkiä päiviä). Pointtini on kuitenkin se, että vakihommasta ei ihan helposti potkuja tule vaikka olisi ehtinyt olla työssä vain hetken...


Ihanko oikeasti olet tässä taantuman keskellä tätä mieltä? Vakihommia ei kertakaikkiaan enää ole. Jokaisesta työstä voidaan potkia tekijä suhteellisen helposti pois. Tehtaita katoaa, kuntia yhdistyy, terveyskeskuksia ja aluesairaaloita lakkautetaan... Toivottavasti tämä oli provo eikä kukaan ole noin omaan maailmaansa tuudittautunut.

Mutta täytyy kyllä sanoa, että harvinaisen hyvää keskustelua on tullut tähän ketjuun! Oikeasti! :)
 
Alkuperäinen kirjoittaja näinkin se voi mennä;10505462:
Jos on vakihomma, niin ei se mihinkään katoa kun on kotona äitiyslomilla, vanhempainvapailla, hoitovapailla ja vaikka palkattomilla... Itse olin 10 vuotta töissä ja nyt aion olla saman verran kotona ja palata sitten takaisin omaan työhöni... Tietysti aivoni kaipaavat jonkin sortin päivitystä, mutta en minä suinkaan mihinkään työhaastatteluun joudu! Ja kun oli kymmenen vuotta jo töissä eikä tuhlannut liikaa, niin kyllä näinkin pärjää omakotitalossa ja parin auton kera plus voi silloin tällöin piipahtaa reissussa koko perheen voimin (mies toki töissä, mutta ei mitään ylipitkiä päiviä). Pointtini on kuitenkin se, että vakihommasta ei ihan helposti potkuja tule vaikka olisi ehtinyt olla työssä vain hetken...


On kyllä hyvin paljon alasta kiinni. Esimerkiksi minun viestintäalallani vakityö ei tarkoita kuin painettua käyntikorttia, jonka saattaa pian joutua repimään. Pitää olla hyvä ja muuntautumiskykyinen ja kaikkea. Ja itsekin haluan olla mahdollisimman hyvä enkä vaan roikkua duunissani ihan paskana.

Ei tulisi mieleenikään olla kerralla poissa edes kolmea vuotta, vaan aion olla töissä edes vuoden lapsien välissä. Eri asia on tietenkin sellaisilla, joiden työssä pitää olla pysyvä asiakasuhde, kuten vaikka erityisopettajilla.
 
On monta alaa ja ammattia joissa on "kunnon vakipaikka" tai paljon töitä tarjolla, esim. opettaja (jos on jo virka, nyt virat kiven alla), kaikenlaiset lääkärit, hoitajat, lähihoitajat (paljon töitä tarjolla), poliisi ja palomies ym. ym. Onkin eri asia jos haluaa opiskella sitä muodikkainta juttua, joille ei työelämässä olekaan kysyntää edes laman jälkeen.
 
Taitaa olla kuitenkin niin, että suurin osa töistä on sellaisia, joiden pysyvyydestä ei voi olla varma. Itsekin otin yksinhuoltajana jätti-ison asuntolainan luottaen siihen, että töitä TODENNÄKÖISESTI on, mutta jos tosiaan esim. firma myytäisi, niin voihan olla, että monoa tulee silti persukseen, vaikka kuinka olen tehnyt tunnollisesti työt.

Tässä maailmassa mikään ei ole enää pysyvää. Jos on 10-v kotiäitinä, niin siinä ajassa ehtii jo kunnatkin yhdistymään ja muuttamaan nimensä jne. Kannattaa myös muistaa, että 10 vuoden jälkeen työnantajalla ei ole velvollisuutta ohjata työntekijää enää vanhaan tehtäväänsä, joten en yhtään ihmettele, jos pelottaa ja kovaa, kun kaikki ympärillä on muuttunut ja vaikka on joskus ollut osaamista niin kaikki tuntuu olevan ihan toisenlaista. Hyvä ystäväni on luokanopettaja, joka oli tosiaan lähes 10 vuotta kotiäitinä (erittäin hyvin ansaitsevan miehen tuloilla) ja hänelle oli aika shokki palata opettajaksi, kun opetussuunnitelmat yms. oli muuttunut ihan toisenlaiseksi. Kuulemma eka vuosi opettajana oli yhtä hermostuttava kuin eka vuosi kotiäitiyden jälkeen. Kotiäitiyden jälkeen oli myös vaikea opetella sitä, että ei enää itse päättänytkään asioista, vaan päivää joutui aikatauluttamaan kellontarkasti.

Vielä muutama sana hoitopaikasta. Kannattaa tutustua tarjontaan. Moni laittaa pienen lapsensa perhepäivähoitoon, ryhmäperhepäivähoitoon, kolmiperhepäivähoitoon tms. Samoin erilaisia järjestelyitä voi tehdä useinkin, jos on vakituinen työsuhde. Itse tein osapäiväistä duunia 2,5 päivää viikossa siten, että lapset olivat äidilläni 2 päivää viikosta ja mieheni piti pitämättömiä lomia yms. pois siten, että hän oli puolikkaan päivän pois töistä viikossa (tai sitten hän teki tunnit sisään etukäteen). Minä tein tarvittaessa yhden ylipitkän päivän viikossa ja sain sillä tavoin sitten jemmaan ylityötunteina, jotka sitten pidin pois esim. esikoisen mentyä kouluun syyslomalla.

On siis selvää, ettei voi sanoa niin, että: "Kotiäitiys on paras vaihtoehto lapselle ja perheelle", "Päivähoito vaikuttaa aina huonosti lapsen kehitykseen verrattuna kotihoitoon". Omalla kohdallani aikainen työhön meno johtui rahasyistä ja myönnän, että olisin mielelläni pitänyt 2 lastani kotihoidossa siihen, saakka, kun kumpikin oli 3-v, mutta koska se ei ollut mahdollista, niin menin töihin, mutta tein sellaisia ratkaisuja, joista olisi lapselle mahdollisimman vähän haittaa ja jotta kuitenkin ura ja rahatilanne hyötyisivät ratkaisusta.
 

Yhteistyössä