Kuinka pitkään mies voi harkita?

[aamulaulu]

vastasinkin tuossa aikaisemmin ja nyt ajattelin päivitellä.
olemme nyt sitten joulukuussa eronneet, ei auttanu mikään. mä haluan suhteen jossa 2:lla ihmisellä on yhteisiä unelmia, mä en enää osannu nauttia tästä hetkestäkään kun tulevaisuudella ei ollut mitään pohjaa. mies siis sanoi, että ei halua isäksi, ei ainakaan usko. mä en voinut jäädä odotteleen, haluan elää elämää jonka takana voin seistä. eikä hänkään voinut enää elää kanssani kun tiesi kuinka eri asioita toivon. jos mulle ei perhettä koskaan tule, voin ainakin sanoa itselleni yrittäneeni. kova ikävä on, muutenhan meillä meni hyvin. mutta oli siinä kyllä muitakin juttuja, kasvakoon vastuulliseksi aikuiseksi.

elän rauhallista yksinkertaista elämää ja toivon, että tapaan rakkauden joka haluaa kanssani perheen. sitä ennen nautin tästä elämästä, rehellisesnä itselleni ja unelmilleni.

voimia kaikille!

 

[OmaElämä]

Onnittelen päätöksestäsi! Kenenkään ei pitäisi antaa toisen "vedättää" toiveita antamalla ja aikaa pelaamalla näissä parisuhdeasioissa. Jos toiselta ei saa vastausta ja näkemykset ja toiveet tulevaisuudesta ovat erilaiset, on pakko irrottautua vaikka tunteita olisi ja jotkin faktat olisivat juuri "oikeat"... Meillä on jokaisella vain tämä yksi elämä ja oikeus haluta ja toteuttaa juuri niitä haaveita, joita itsellämme on.

Itse seurustelen viidettä kuukautta miehen kanssa, joka on vasta asumuserovaiheessa (ikää meillä 45-50v). Mikään pitkä seurusteluaikamme ei vielä ole, mutta jo alussa mies on tiennyt, millä mielellä olen deitti-ilmoitukseni laatinut ja millaisia tulevaisuudenhaaveita minulla on. Siis KUN se sopiva mies kohdalle astuu. Olen ollut vuosia yksin (mulla 2 lasta) ja mies siis vasta eroprosessinsa keskellä (hänelläkin lapsia). Olen odotellut ihmistä, jonka kanssa alkaa viettää sitä "normaalia" perhe-elämää ja parisuhdetta, jossa puhalletaan yhteen hiileen ja nautitaan elämästä.

Mies on todennut, ettei voi luvata mitään tulevaisuudesta ja ettei ole edes ajatellut mahdollista yhteenmuuttamista (minun kuin "kenenkään muunkaan" kanssa). Veikkaan (rivien välistä), että hänen visionsa ja unelmansa ainakin seuraaviksi vuosiksi olisi se, että molemmilla on omat asuntonsa. En ole painostanut mihinkään pikaiseen yhteenmuuttoon, mutta asioista puhuneet olemme jollakin tasolla. Suuria rakkaudenilmaisuja sanallisesti häneltä ei ole tullut, sanoo kuitenkin mua tosi tärkeäksi ja kullaksi. No, ymmärrän tietenkin, että hänen elämäntilanteensa on erilainen kuin omani. Mutta olen ajatellut, että se vuosi voisi olla sellainen aika, jolloin jo tietää, jos ei halua tai sitten haluaa vakavampaa sitoutumista juuri sen henkilön kanssa. Jos toisen tunteet ovat laimeat ja elellään jatkuvasti vain "päivä kerrallaan", "kattellaan...", on minun jossain vaiheessa päätettävä tyydynkö "oleiluun" vai lähdenkö silmät auki katselemaan sitä todelllista Rakasta.

 

[aamulaulu]

palaan vähän päivittämään, kun tämä keskutelu oli tuonne talletettu.

minä edelleen elelen itsekseni oppien elämää, sistäni tutkiskellen. ketään mullistavaa ei ole tullut vastaan, kaippa tuo sitten ilmaantuu

eksä puolestaan yllätti, tuli vastaan kaupungilla uuden tyttöystävänsä kanssa. no, ei siinä mitään, mutta ah! niin klassista; nainen oli vahvasti raskaana.. en halua ees arvailla miten tilanteeseen on päädytty, vatsa oli jo isokin.

no, sama se. kaikki menee eteenpäin.

toivon, että minullekkin vielä vastaan tulee hän!

 

[aamuaurinko]

Olisi mielenkiintoista tietää, mitä näille "jahkaaville" pareille lopulta on tapahtunut. Missä vaiheessa sitä itse kuuluu tuohon sorttiin kun yhteisiä vuosia takana 3+ ja avoliitossa elellään, eikä mies osaa tulevaisuudesta sanoa juuta eikä jaata..? Tosin ikää huomattavasti vähemmän, tuntuu että miehillä ikäkin vaikuttaa asiaan aika paljon.

 

[samaa ajattelin]

Siis iahn samat ajatukset tuli mieleen, kun näitä joitakin kirjoituksia täällä luin. Kuinkahan vaan on käynyt?

Varsinkin tuon nimimerkki Venus2? kirjoitus laittoi ajattelemaan. Siinähän päästiin jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen, mutta olisiko sitä "yhteisymmärrystä" tullut, ellei nainen olisi ollut niin äärettömän aktiivinen? Monta tuntia keskusteluja, toisin sanoen hurjaa vääntöä. Ja valitettavasti miehen selitys, kuinka "ei luota omiin ratkaisuihinsa, on varma että tekee virheen ja satuttaa toista" on juuri tyypillistä miesten seli-seliä ja sananhelinää. Sellaiseen turvaudutaan juuri silloin, kun ei uskalleta suoraan sanoa, että ei kiinnostais vähääkään eikä yhtään huvittais mikään avioliitto eikä lasten hankkiminen.

Ei miehetkään nyt sentään mitään aivottomia pöljiä ole! Kyllä mies tietää, milloin hän jotain haluaa ja milloin ei. Jos ei vain ole sitä syvää halua ja rakkautta ja tunnetta, että haluaa jakaa elämänsä ehdottomasti tämän ihmisen kanssa, niin sillloin sitä ei vain ole! Ikään kuin miehet ei pystyisi rakastamaan oikeasti vaan naisen täytyisi se hänelle jotenkin järkiperäisesti selittää, että kuule kyllä sä nyt olet rakastunut ja tämä on nyt sitä.... voi ei! Nainenkin vain itseään pettää.

Kuinkahan moni avioliitto on tällaisen väännön jälkeen solmittu, naisen hirmuisen keskustelu- ja oikutteluvääntämisen jälkeen? "Muutan pois, kun ei tästä mitään tule, kas, tulenkin vielä takaisin ja jahkataan tässä nyt vielä, keskustellaan nyt oikein kunnolla, selvitetään nyt asiat ja otetaan vaikka aikalisä jne jne."

Ennemmin tai myöhemmin asia tulee sitten eteen, mies ei saanut koskaan tehdä oikeasti omaa valintaa. Sitten parutaan, kun mies jää kiinni pettämisestä tai ei muuten sitoudu perheeseensä.

 

[annika]

Onnittelen päätöksestäsi! Kenenkään ei pitäisi antaa toisen "vedättää" toiveita antamalla ja aikaa pelaamalla näissä parisuhdeasioissa. Jos toiselta ei saa vastausta ja näkemykset ja toiveet tulevaisuudesta ovat erilaiset, on pakko irrottautua vaikka tunteita olisi ja jotkin faktat olisivat juuri "oikeat"... Meillä on jokaisella vain tämä yksi elämä ja oikeus haluta ja toteuttaa juuri niitä haaveita, joita itsellämme on.

Itse seurustelen viidettä kuukautta miehen kanssa, joka on vasta asumuserovaiheessa (ikää meillä 45-50v). Mikään pitkä seurusteluaikamme ei vielä ole, mutta jo alussa mies on tiennyt, millä mielellä olen deitti-ilmoitukseni laatinut ja millaisia tulevaisuudenhaaveita minulla on. Siis KUN se sopiva mies kohdalle astuu. Olen ollut vuosia yksin (mulla 2 lasta) ja mies siis vasta eroprosessinsa keskellä (hänelläkin lapsia). Olen odotellut ihmistä, jonka kanssa alkaa viettää sitä "normaalia" perhe-elämää ja parisuhdetta, jossa puhalletaan yhteen hiileen ja nautitaan elämästä.

Mies on todennut, ettei voi luvata mitään tulevaisuudesta ja ettei ole edes ajatellut mahdollista yhteenmuuttamista (minun kuin "kenenkään muunkaan" kanssa). Veikkaan (rivien välistä), että hänen visionsa ja unelmansa ainakin seuraaviksi vuosiksi olisi se, että molemmilla on omat asuntonsa. En ole painostanut mihinkään pikaiseen yhteenmuuttoon, mutta asioista puhuneet olemme jollakin tasolla. Suuria rakkaudenilmaisuja sanallisesti häneltä ei ole tullut, sanoo kuitenkin mua tosi tärkeäksi ja kullaksi. No, ymmärrän tietenkin, että hänen elämäntilanteensa on erilainen kuin omani. Mutta olen ajatellut, että se vuosi voisi olla sellainen aika, jolloin jo tietää, jos ei halua tai sitten haluaa vakavampaa sitoutumista juuri sen henkilön kanssa. Jos toisen tunteet ovat laimeat ja elellään jatkuvasti vain "päivä kerrallaan", "kattellaan...", on minun jossain vaiheessa päätettävä tyydynkö "oleiluun" vai lähdenkö silmät auki katselemaan sitä todelllista Rakasta.

olen itsekin sinkku ja muutama vuosi sitten eronnut +40v ja voin sanoa että tuo sun kaveri ei ole tosissaan. samaa puuta oleviin olen kanssa törmännyt kunnes laitoin niin selvät sävelet alkuun että vain tosissaan eronneet ja täysin vapaat ihmissuhdetta kaipaavat miehet jäi jäljelle. Nyt sitten on kierros viimeinen toivon menossa ja tällä kertaa luulen onnistuneeni löytäää sen oikean. Ei muuta kun uutta matoa koukkuun. Tuo katellaan ja ei tiedä tulevaisuudesta on niin tuttua kun tiedetään että ei ainakaan minun tai sinun kanssasi. Totuus on raaka joskus. Mutta ainut keino löytää se todella rakas ihminen.

 

[aamuaurinko]

Kuinkahan moni avioliitto on tällaisen väännön jälkeen solmittu, naisen hirmuisen keskustelu- ja oikutteluvääntämisen jälkeen? "Muutan pois, kun ei tästä mitään tule, kas, tulenkin vielä takaisin ja jahkataan tässä nyt vielä, keskustellaan nyt oikein kunnolla, selvitetään nyt asiat ja otetaan vaikka aikalisä jne jne."

Ennemmin tai myöhemmin asia tulee sitten eteen, mies ei saanut koskaan tehdä oikeasti omaa valintaa. Sitten parutaan, kun mies jää kiinni pettämisestä tai ei muuten sitoudu perheeseensä.

Omituinen asenne sinänsä, että miksi miehellä ei olisi mahdollisuutta sanoa rehellisesti ei? Ei sillä, etteikö mies tykkäisi että on "joku", muuta luulisi avioliiton olevan sellainen ettei sitä viitsi huvikseen solmia jos nainen ei ole oikea. Vaikka kuinka puhuttaisiin ja pyöriteltäisiin.

Mielestäni on todella julmaa odotuttaa toista. Etenkin kun naisella otollisia vuosia perheen perustamiselle on vähän. Toki naisenkin pitäisi osata luovuttaa ajoissa jos mies ei halua sitoutua, mutta ihan ymmärrettävästi moni roikkuu suhteessa jos toinen antaa vähänkin toivoa, "ehkä sitten joskus" -kommenteillaan. Nainen saattaa lopulta joutua toteamaan että sitä oikeaa hetkeä ei koskaan tullutkaan, ja perhe jäi saamatta. Miehen mahdollisuus perheen hankkimiseen kun säilyy vähän kauemmin. Siinä mielessä pallo on mielestäni miehellä, rehti mies päästää naisen menemään ja antaa tälle mahdollisuuden perheeseen jonkun muun kanssa.

 

[samaa ajattelin]

Voi voi, kyllä niitä on vain niin voimakastahtoisia naisia, että kääntävät sen miehen pään vaikka mille mutkalle, kun vain jaksavat vääntää. Luulisi tosiaan, että mies saisi sanotuksi, että ei kuule onnistu, ei sun kanssasi millään, ja sillä siisti, mutta kun monet on liian kilttejä sellaista sanomaan. Yrittävät vaan kaikenlaista tekoselitystä siitä, kuinka ei nyt muka ole varm omista ratkaisuistaan jne. Ja toivovat, että nainen itse tekisi sen ratkaisevan liikkeen, eli lähtisi.

Tiedän yhdenkin parin, jonka joka ikinen illanvietto päättyi riitaan, nainen huusi ja mesosi kuin heikkopää. Kaverit ja kaikki yritti sanoa miehelle, että nyt lopetat tuon ja jätät tuon naisen, ei tuosta tule mitään, kun mikään ei ikinä onnistunut. Oli siinä nyt syypää kumpi tahansa, niin se ainakin oli selvää, että yhteiselämä ei ollut onnellista. Mutta niinpä vain menivät naimisiin nekin ja parin lapsen jälkeen sitten erosivat. Tosi kannattavaa. Ja nainen se siinäkin oli se, joka sitä avioliittoa pauhasi ees ja taas, koko ajan, vaivasi ja vatkoi, että milloin mennään ja kuka saa tulla häihin ja pidetäänkö ne häät silloin vai tällöin ja jos et siihen ja siihen mennessä osaa antaa vastausta niin arvaas mitä tapahtuu ja niin edelleen. Mies vaan istui niskat kyyryssä kuin jänis. Ilman tätä naista sekin mies oli ihan kiva ja hauska ihminen, mutta kun nainen oli paikalla, mies oli kuin lapatossu. Tämä on ihan ääriesimerkki, mutta täysin totta. Ja muutamiakin tämän tyyppisiä liittoja olen elämäni varrella nähnyt, itse asiassa naisten solmimia, mutta ei ne solmut loputtomiin kestä.

Jos mies ei selvästikään ole täysillä mukana yhteistä tulevaisuutta mietittäessä, silloin siihen suhteeseen ei kannata liikoja luottaa.

 

[symppis]

olen edellisen kanssa paljosta samaa mieleltä.

Työpaikallani on juuri tuollainen tosi voimakastahtoinen nainen.
Kyykyttää miestään 100-0 tyyliin. Mikään ei rouvalle riitä. Lisää rahaa tarvitaan esim. ulkouima-altaaseen, maksaa vaatimattomasti vaan 20.000 eihän se oo mitään...
Lisäksi miehen pitäisi vielä hoitaa muksut ja tehdä kotityötkin, kun ei se oo koskaan kotona!
Kaveri tekee kahta duunia ja rahat tulee lyhentämättömänä himaan!!! Näin se rouva itse sanoi.

Kerran kun hän haukku äijäänsä vätykseksi joka ei tee kotona koskaan mitään, tiuskaisin hänelle; kuule, hyvä ihminen, mieti nyt ees kerrankin vähän mitä sun suusta oikein ulos tulee. Käyttäydytkö sä noin miestäsi kohtaan esim. lastesi kuullen? Onko sulla mitään tolkkua ja rajaa noille vaatimuksillesi!! Meni hetkeks hiljaiseksi, valitettavasti vaan hetkeks.

Pyrkii kyykyttämään meitä duunikavereitaankin, mutta me emme siihen suostu.

Ihmetyttää kuka tollasten ilkeiden, aina tyytymättömien tyrannien kanssa minkäänlaista parisuhdetta haluaa. Itse juoksisin ja lujaa, jos mun pitäisi sellainen kumppanikseni ottaa.

 

[onhan näitä]

Tiedän yhdenkin parin, jonka joka ikinen illanvietto päättyi riitaan, nainen huusi ja mesosi kuin heikkopää. Kaverit ja kaikki yritti sanoa miehelle, että nyt lopetat tuon ja jätät tuon naisen, ei tuosta tule mitään, kun mikään ei ikinä onnistunut. Oli siinä nyt syypää kumpi tahansa, niin se ainakin oli selvää, että yhteiselämä ei ollut onnellista. Mutta niinpä vain menivät naimisiin nekin ja parin lapsen jälkeen sitten erosivat. Tosi kannattavaa. Ja nainen se siinäkin oli se, joka sitä avioliittoa pauhasi ees ja taas, koko ajan, vaivasi ja vatkoi, että milloin mennään ja kuka saa tulla häihin ja pidetäänkö ne häät silloin vai tällöin ja jos et siihen ja siihen mennessä osaa antaa vastausta niin arvaas mitä tapahtuu ja niin edelleen. Mies vaan istui niskat kyyryssä kuin jänis. Ilman tätä naista sekin mies oli ihan kiva ja hauska ihminen, mutta kun nainen oli paikalla, mies oli kuin lapatossu. Tämä on ihan ääriesimerkki, mutta täysin totta. Ja muutamiakin tämän tyyppisiä liittoja olen elämäni varrella nähnyt, itse asiassa naisten solmimia, mutta ei ne solmut loputtomiin kestä.

Joo näitä kyllä riittää valitettavasti, itselläkin kaveripiirissä muutama. Yksikin mies on sellainen joka ei ole koskaan ollut pitkässä suhteessa (eli on lähinnä vain deittaillut hieman vaikka ikää on jo yli 35). Sitten tuli tarmokas täti joka päätti että nyt ollaan yhdessä, kihloihin kuukauden päästä, ja puolen vuoden päästä oli ostettu yhteinen talo. Nyt odotellaan vauvauutisia... Muuten mies on oikein mukava, mutta kun tämä nainen astuu huoneeseen menee hiljaiseksi ja sinkoilee ympäriinsä naisen tahdon mukaan "haepas minulla lasi vettä", "siivoa pois nuo lehdet!" yms vieraiden läsnäollessa. Puheenaiheetkin kummasti muuttuvat kun nainen on seurassa, mies on todella varovainen sanomisistaan. Miehellä on esim. harrastuksena autot, omistanut useamman todella hienon vanhemman auton, mutta harrastus piti sitten lopettaa ja autot myydä tämän suhteen alkamisen jälkeen. Keskustelee toki vieläkin mielellään autoista mieheni kanssa, mutta kun mieheni mainitsi esim. automessuista ja sanoi että olisi kiva mennä sinne yhdessä (siis sekä minä että mieheni yhdessä tämän miehen ja hänen avokkinsa kanssa) niin tämä mies oli ensin ihan innoissaan mutta kun nainen astui huoneeseen ja alkoi mekastamaan että "et sinä nyt sellaisiin voida lähteä" niin mies sitten heti selittelemään että enhän minä tietysti itse aikonutkaan... Selkärankaa ei ole ollenkaan, naisen pillin mukaan mennään. Odottellaan mieheni kanssa että pahin alkuhuuma haihtuisi, ja toivotaan että mies alkaa sitten uskaltaa sanoa vastaankin. Tässä kun on vaarana se, että jos me sekaannumme ja sanomme että nainen on kamala pirttihirmu, niin mies katkaisee välit meihin. Mutta tuskin kovin pitkää ikää tuolle suhteelle on ennustettavissa, uskon ja toivon.

Toinen lapatossu oli mieheni serkku, nainen tuli ja vei, raskaaksi heti kuukauden seurustelun jälkeen, kihloihin ja puhe alkoi naimisiinmenosta, mutta sinne asti ei koskaan päästy kun mies vihdoin sai tarpeeksi. Yhteinen talo jäi naiselle koska kyllähän lapsen pitää saada pitää kotinsa, mies muutti vuokralle pieneen asuntoon. Entisistä unelmista ei ole tietoakaan, ja mies on aika lailla varjo entisestään.

Kyllä minusta näitä on valitettavan paljon, eli en nyt tiedä voiko enää edes puhua ääriesimerkistä...

 

[allikpuy]

Lainaa kirjastosta kirjoja parisuhteista, sitoutumisesta ja jopa "kioskikirjallisuutta" Doctor Phil -kirjoja ja esimerkiksi kirjan Jätä se!

Lukiessasi tajuat, että et ole ainoa nainen, joka on ja on ollut samanlaisessa tilanteessa.

Totuus on, että tämä mies ei halua sitoutua sinuun. Voit vietää yhteiselämää epätietoisuudessa hänen kanssaan vaikka vuosia, ja samalla hedelmällisyytesi taso laskee, ja lopulta kykenet jättämään hänet. Vain joutuaksesi näkemään, miten hän hyvin lyhyessä ajassa löytää toisen ja lyhyen seurusteluajan jälkeen sitoutuu tähän uuteen naiseen avioliiton kautta.

Tämä ei ole pessimismiä, vaan totista totta. Vaatii todellista rohkeutta kyetä tekemään päätös, että olet rakkauden arvoinen ja lähteä suhteesta. Sitoutumishalukas mies ei voi tulla elämääsi ennen kuin jätä nykyisen, sitoutumiskyvyttömän kumppanisi. Voit olla varma, että tehtyäsi rohkean päätöksen, löydät sinua oikeasti rakastavan miehen, ennemmin tai myöhemmin.

 

[Itsenäinen nainen]

Omituinen asenne sinänsä, että miksi miehellä ei olisi mahdollisuutta sanoa rehellisesti ei? Ei sillä, etteikö mies tykkäisi että on "joku", muuta luulisi avioliiton olevan sellainen ettei sitä viitsi huvikseen solmia jos nainen ei ole oikea. Vaikka kuinka puhuttaisiin ja pyöriteltäisiin.

Mielestäni on todella julmaa odotuttaa toista. Etenkin kun naisella otollisia vuosia perheen perustamiselle on vähän. Toki naisenkin pitäisi osata luovuttaa ajoissa jos mies ei halua sitoutua, mutta ihan ymmärrettävästi moni roikkuu suhteessa jos toinen antaa vähänkin toivoa, "ehkä sitten joskus" -kommenteillaan. Nainen saattaa lopulta joutua toteamaan että sitä oikeaa hetkeä ei koskaan tullutkaan, ja perhe jäi saamatta. Miehen mahdollisuus perheen hankkimiseen kun säilyy vähän kauemmin. Siinä mielessä pallo on mielestäni miehellä, rehti mies päästää naisen menemään ja antaa tälle mahdollisuuden perheeseen jonkun muun kanssa.

Mielestäni jo se, että naisen pitää tuollaisia "sitoutumiskeskusteluja" käydä kertoo, ettei mies ole oikeasti naiseen rakastunut. Rakastunut mies haluaa ilman mitään ponnisteluja olla naisensa kanssa ja useimmiten myös lisääntyä.

 

[ainokainen]

Mielestäni jo se, että naisen pitää tuollaisia "sitoutumiskeskusteluja" käydä kertoo, ettei mies ole oikeasti naiseen rakastunut. Rakastunut mies haluaa ilman mitään ponnisteluja olla naisensa kanssa ja useimmiten myös lisääntyä.

Mä olen tästä vähän eri mieltä. Mun mielestä useissa vastauksissa tässäkin ketjussa ajateltiin implisiittisesti siten, että kun rakastaa, niin silloin tahtoo automaattisesti samoja asioita. Eihän se noin mene!

Toista ihmistä voi rakastaa ihan hirveästi, mutta haluta silti ihan eri asioita. Jos se toinen haluaa vaikka muuttaa luomuviljelijäksi Fidjille ja toinen haluaisi jatkaa elämää kotipuolessa, niin sanoisitteko, että ongelma on rakkauden puute? Ei todellakaan. Ei sillä ole rakkauden kanssa mitään tekemistä.

Ihmiset haluavat eri asioita elämältä, piste. Jotkut haluavat sitä kotileikkiä ja jotkut eivät. Vaikka toista rakastaa ihan hirveästikin, se ei silti tarkoita sitä, että alkaa haluta samoja asioita, tai edes että tarvitsisikaan haluta niitä samoja asioita.

Mielestäni kumppaniksi kannattaa valita ihminen, joka haluaa samoja asioita. Jos nainen haluaa perheen, kannattaa valita mies, joka myös haluaa lapsia. Muuten lopputuloksena on vain onneton perhe, ja muutaman vuoden kotileikin jälkeen mies lähtee lätkimään... nähty on.

 

[Realisti]

Mä olen tästä vähän eri mieltä. Mun mielestä useissa vastauksissa tässäkin ketjussa ajateltiin implisiittisesti siten, että kun rakastaa, niin silloin tahtoo automaattisesti samoja asioita. Eihän se noin mene!

Toista ihmistä voi rakastaa ihan hirveästi, mutta haluta silti ihan eri asioita. Jos se toinen haluaa vaikka muuttaa luomuviljelijäksi Fidjille ja toinen haluaisi jatkaa elämää kotipuolessa, niin sanoisitteko, että ongelma on rakkauden puute? Ei todellakaan. Ei sillä ole rakkauden kanssa mitään tekemistä.

Ihmiset haluavat eri asioita elämältä, piste. Jotkut haluavat sitä kotileikkiä ja jotkut eivät. Vaikka toista rakastaa ihan hirveästikin, se ei silti tarkoita sitä, että alkaa haluta samoja asioita, tai edes että tarvitsisikaan haluta niitä samoja asioita.

Mielestäni kumppaniksi kannattaa valita ihminen, joka haluaa samoja asioita. Jos nainen haluaa perheen, kannattaa valita mies, joka myös haluaa lapsia. Muuten lopputuloksena on vain onneton perhe, ja muutaman vuoden kotileikin jälkeen mies lähtee lätkimään... nähty on.

Kyllä aikuinen mies, joka on juoksunsa juossut tietää haluaako olla juuri tietyn naisen kanssa.
Ei matkustelu tai muutto muuhun maahan ole este juuri tiettyyn ihmiseen sitoutumiseen, jos oikeasti sitä suurta tunnetta on. Silloin molemmilla on kykyä ja tahtoa tehdä kompromisseja.
Toinen muuttaa Fizille ja toinen tekee lapsen vaikka ei itse niin hirveästi sitä hinkuisikaan, mutta tietää asian olevan tärkeä kumppanilleen.

Tuollaiset sitoutumiskeskutelut käytäneen useimmiten nuorina tai sitten mies on jo luonteeltaan kyvytön sitoutumaan tai ei ole oikeasti niitä suuria tunteita.

Itse tunnen miehen 50 +, joka ei vieläkään ole kyennyt sitoutumaan eikä varmaan pysty siihen
tässä elämässä.