Minusta tuossa tapauksessa suurempi roisto on mies. Työkaverinsa moraali on myös melko onneton, mutta hän toimi sen mukaan, mitä mies hänelle kertoi. Hän luultavasti kuvitteli, että avioliittomme vetelee viimeisiään ( ei silti oikeuttanut siihen, mitä teki).
Viime aikoina en tosin ole itsekään ollut varma, että jatkuuko tämä mihinkään.
Edelleen on puhuttu miehen kanssa asioista. Eilen oli jo parempi päivä ja tämä aamukin parempi, kuin moni viimeaikainen aamu. Mutta vieläkään en pysty luottamaan mieheen, vaan etsin enemmän ja vähemmän tietoisesti merkkejä jostain..
Toisaalta haluaisin niin kovasti uskoa häntä, kun hän sanoo, että mitään suhdetta ei enää ole eikä työkaveri kiinnosta häntä pätkääkään ja koko juttu oli iso virhe. Mutta sitten taas.. onhan hän valehdellut minulle aikaisemminkin päin naamaa. Miksi tilanne nyt olisi toinen?
Aikaa on kulunut vasta kovin vähän. Varaudu siihen, että asia vaivaa sinua vielä ensi vuonnakin ja vielä senkin jälkeen, tosin koko ajan vähemmän, jos niin päätät. Ja neuvo, jota noudattamalla asia unohtuu nopeammin: Kun se tulee mieleen, ala aktiivisesti ajatella jotain muuta, silä niin onnellisesti on asiat, että ihminen ei pysty ajattelemaan kahta asiaa yhtäaikaa, mutta siis todellakin aktiivisesti, mieltä ei saa päästää harhailemaan.
Luottamus palaa ajan kanssa, kunhan mies tekee kaiikkensa sen palauttamiseksi etkä sinä itse aina tiukan paikan tulle ala kaivella menneitä. Äläkä ollenkaan tunne huonoa omaatuntoa vaikka mielessäsi toivottaisit naisen alimpaan hornankattilaan ja kuvittelisit hänet vaikka rumaksi noita-akaksi, hutsuksi tai miksi vaan -se ei nimittäin heilauta ketään pätkääkään, mitä mielessäsi kuvittelet. Jos se oloasi helpottaa, niin siitä vaan! Sitäpaitsi on helpompaa vihata ja inhota ihmistä, jota ei rakasta, eli toista naista miehesi sijaan, jota kuitenkin rakastat.
Samoin unohda kaikki kliseet siitä, että avioliitossa on jotain vikaa, kun toista hakee. Voi pitää teillä paikkansakin, mutta ei aina ei ole niin. Meidän avioliitossamme ei ollut mitään vikaa, kummankaan mielestä, mutta mies eli henkistä kriisi- ja kasvukautta ja hänellä oli tarve todistaa itselleen olevansa haluttu muidenkin silmissä. Hänellä meni lujaa joka tavalla ja hän luuli saavansa kaiken: minut, lapset, kodin, toisen naisen, ihailua sieltä sun täältä... Kiinnijäätyään ei ollut pienintäkään epäilystä, minkä ja kenet hän valitsee ja toinen jäi kuin nalli kalliolle. En nyt jaksa alkaa selittää, mistä sen tiedän, mutta tiedänpähän kyllä.
Unohda myös aktiivisesti joidenkin hokema: "Kerran pettäjä,aina pettäjä". Sekään ei pidä paikkansa. Ikävää, että joidenkin mielestä ihmiset eivät voi oppia virheistään... Minun mielestäni virheitä voi tehdä, mutta samaa virhettä ei pidä toistaa.
Minä en muista koko asiaa muuten kuin luettuani joskus tällaisia viestejä eikä asia todellakaan vaivaa minua enää pätkääkään, aikaa on tosin kulunut jo vuosia. Klisee tai ei, mutta meidän liittomme aloitti uuden kukoistuksen asiasta yli päästyämme. En ollenkaan kiellä, etteikö se olisi vaatinut työtä, itkua ja kyyneliä, mutta se oli sen sen arvoista! Tätä nykyä olemme jo vanhempi aviopari, edelleen onnellisia toistemme kanssa, lapset maailmalle lentäneet ja nautimme toistemme seurasta, meillä on yksinkertaisesti kivaa yhdessä, tunnemme toisemme läpikotaisin ja tykkäämme samanlaisista asioista, yhteisistä harrastuksista jne.
Entä jos olisin heittänyt hanskat tiskiin ja pistänyt kerrasta poikki? Heittänyt romukoppaan kaiken sen hyvän, mitä meillä oli? Olisimme rikkoneet kodin ja perheen lapsiltamme? Missä olisin nyt ja kenen kanssa? Ainakin äärimmäisen vaikea uskoa, että olisin onnellisempi, sillä tämän tyytyväisempää ja onnellisempaa ihmistä saa hakea, minulla on kaikki hyvin. Siltä vaikuttaa myös mieheni.
Tsemppiä ap! Aina on toivoa ja tulevaisuuteen kannattaa uskoa! Ja kuten joku kirjoitti, jää sinulle aina se vaihtoehto, että lähdet, mutta sen voi tehdä myöheminkin, hätiköityjä päätöksiä ei koskaan kannata tehdä.
