Eroanko, luovutanko

[Eroanko, luovutanko]

Olen 23 vuotias, lapseton naisen alku. Olen seurustellut nykyisen mieheni kanssa reilu 6 vuotta.

Huomasin eräänä päivänä ihastuneeni työkaveriini - flirttailua oli puolin ja toisin, mutta juttu jäi vain katselutasolle. Tämän uuden ihastumisen myötä tunteeni nykyistä miestäni kohtaan väheni.
Myöhempinä viikkoina ''otin itseäni niskata kiinni'' ja lopetin työpaikkalla flirttailut, pyrin välttelemään työkaveria parhaani mukaan ja olla ajattelematta häntä - yritin pelastaa seurustelusuhteeni.

Olen edelleen ihastunut (vähän) työkaveriin - mutten ruoki tuota tunnetta millään tavalla. Samalla olen huomannut, että tunteeni nykyistä miestäni kohtaan ovat lähes kuolleet kokonaan. Minulla ei ole mitään mielenkiintoa häntä kohtaan - en ole mustasukkainen, minua ei kiinnosta riidellä, minua ei juurikaan kiinnosta ''miten hänen päivänsä on mennyt'', en halua harrastaa seksiä hänen kanssaan.
Hänessä ei ole mitään vikaa fyysisesti tai henkisesti, hän on hyvän näköinen, normaalipainoinen suomalainen mies, mutta minua ''ei vaan kiinnosta''

Minua pelottaa, mitä tapahtuu, jos keskustelen hänen kanssaan erosta. Mitä sitten tapahtuu? Pärjäänkö yksin? Eikös minullakin ole lupa olla onnellinen? (tarkoittaen; tässä parisuhteessa en ole onnellinen) Mitä minun täytyy tehdä?
Jos päätän erota, miten kerron sen?

En ole tuntenut miestäni kohtaan suurempia tunteita reiluun puoleen vuoteen - odotanko, että tunteet nousevat vielä, vai luovutanko?

 

[ehkä]

kannattaa erota, niin osaa sitten arvostaa oikeaa kumppania, kun sellainen tulee kohdalle

 

[Eroanko/luovutanko]

Aloittaja;

Jos päätän erota, mitä sitten käytännössä tapahtuu, se pelottaa minua.

Molemmat siis käymme töissä, meillä ei ole hyviä ystäviä tällä paikkakunnalla, joten eron tullessa olisimme hetken aikaan ''kämppiksiä,'' ennenkuin toinen löytää uuden asunnon.

Ero tulisi olemaan raskas prosessi (niinkuin kaikilla) Minulla ei ole hyvä olo tässä suhteessa, mutten uskalla erotakkaan. Hölmöltä se kuulostaa, mutta näin se on.

Olen hukassa.

 

[rohkeutta]

Koko jutun ydin on tuo lause "minulla ei ole hyvä olo tässä suhteessa..."
Onko mitään mitään minkä pitäisi muuttua että olisit onnellinen, sellaista, minkä on mahdollista muuttua ja teillä molemmilla motiivia muutokseen? Vai onko suhde kerta kaikkiaan vain aikansa elänyt, sinulle ainakin.

Vanha fraasi sanoo että parempi kertarutina kuin ainainen kitinä. Näin se vaan on. Pelkästään tutun ja turvallisen takia ei kannata roikkua vaikka ratkaisu tekisi kipeää. Vaikka olette suht kauan olleet yhdessä, olet hyvin nuori ja oletettavasti on kumppanisikin.

Mitä tulee tapahtumaan, sitähän ei ulkopuolinen osaa ennustaa. Kämppisvaihe voi olla haasteellinen jos toinen osapuoli haluaisi jatkaa.
Yleensä positiivinen muutos tuo mukanaan uusia tuulia, uusia ihmisiä ja mahdollisuuksia. Pelokas roikkuminen sulkee ihmisen kyvyn katsoa avoimesti ympärilleen.

 

[hehe]

No jos on hyvä olo, niin kohta on toukka vatsassa, ja sitten kärvistelet kuolleessa suhteessa seuraavat parikymmentä vuotta, koska lapsen takia ei voi erota. Sen jälkeen yhteisen omaisuuden takia ei voi erota, sitten toukka tekee omia toukkia, ja lapsenlapsilla pitää olla yhteinen mummola. 23-uotias on vielä itsekin lapsi, elämänsä alussa. Epävarmuus pitää ihminen elossa, hyvinvointi tekee nuorestakin keski-ikäisen riskejä karttavan zombien.

 

[Eroanko/luovutanko]

Aloittaja;

Lapsia en halua vielä ja pidän ehkäisystä kiinni henkeen ja vereen.

Kumppanini on minua vain vuoden vanhempi, olen humalassa kertonut hänelle, että minusta tuntuu, että olemme ennemmin kämppiksiä kuin pariskunta. Hän ei sanonut mitään.

En tosiaan tiedä, mitä teen.

 

[Valmista tuli]

Aloittaja;

Lapsia en halua vielä ja pidän ehkäisystä kiinni henkeen ja vereen.

Kumppanini on minua vain vuoden vanhempi, olen humalassa kertonut hänelle, että minusta tuntuu, että olemme ennemmin kämppiksiä kuin pariskunta. Hän ei sanonut mitään.

En tosiaan tiedä, mitä teen.

Olette aloittaneet seurustelunne ihan lapsina. Tuossa iässä on enemmän kuin normaalia, jotta ensimmäinen nuoruuden rakkaus hiipuu ja katsellaan elämän muita mahdollisuuksia. Sinulle tuli se aika nyt.

On onni, jotta ette ole innostuneet lapsentekoon. On vain 2 nuorta aikuista, jotka molemmat ovat vastuussa vain itsestään. Luulen, että kumppanisi on mietiskellyt ainakoin välillä jotain samansuuntaista, sillä vähän päälle parikymppisten ei pidä vielä tyytyä kämppistilanteeseen, vaan olla tuoreesti rakastuneita.

Tietysti erotessa tulee välivaihe, joka alussa voi tuntua orvolta ja yksinäiseltä, kun on tottunut siihen, että joka tilanteessa on pari vierellä. Suruaikakin siihen liittyy, se on normaalia ja sen kestää. Ihmisen tulee kuitenkin oppia sekä luottamaan että tuntemaan oma itsensä. Itsenäistyä. Jollei sitä opettele nuorena, joskus se on edessä kuitenkin ja silloin sen oppiminen voi olla vaikeaa.

Kaikki ne asiat, joita luettelet pelkääväsi erossa, ovat järjestyviä asioita. Ei niitä tarvitse pelätä.
Kun yksi ovi sulkeutuu, avautuu edessä toinen.

 

[mirja]

Olette aloittaneet seurustelunne ihan lapsina. Tuossa iässä on enemmän kuin normaalia, jotta ensimmäinen nuoruuden rakkaus hiipuu ja katsellaan elämän muita mahdollisuuksia. Sinulle tuli se aika nyt.

Kaikki ne asiat, joita luettelet pelkääväsi erossa, ovat järjestyviä asioita. Ei niitä tarvitse pelätä.
Kun yksi ovi sulkeutuu, avautuu edessä toinen.

Juuri näin, hienosti kirjoitettu. Parasta mitä voit tehdä itsellesi ja poikakaverillesi, on olla ehdottoman rehellinen. Siis mitä tunteittesi muuttumiseen tulee. Minusta et ole epärehellinen, jos jätät kertomatta tämän ihastumisepisodin. Sillä ei ole merkitystä tähän muutokseen suhteessanne, se ihastus toimi vain ikään kuin katalysaattorina. Älä suotta loukkaa nuoren miehen mieltä tällä episodilla. Vlit hyvällä omallatunnolla jättää sen pois. Ole päättäväinen siinä, että jätät sen kokonaan kertomatta. Joko kerrot tai et kerro, koska juupas eipäs - satuttaa.

Osoita olevasi luotettava tässäkin irtaantumisvaiheessa. Älkää pelätkö kipua. Se sattuu jonkin aikaa, mutta tulee aika, jolloin jäljellä on vain hyviä fiiliksiä.

 

[Kai se on näin]

kuin edellä kertovat. Ainoastaan ikä antaa anteeksi. Mutta muut, jos aikuinen ihminen on pitkässä suhteessa ja alkaa tuntemaan kaveruutta, niin silloin pitää lähteä hakemaan syytä myös itsestä. Ei ole oikein puolisoita kohtaan, että muutaman vuoden jälkeen ei tunnu miltään ja kaveruussuhde ei kiinnosta. Ei ihmisiä saa satuttaa omalla vajavaisuudella ja aina erota.

 

[a-tunteellinen]

kuin edellä kertovat. Ainoastaan ikä antaa anteeksi. Mutta muut, jos aikuinen ihminen on pitkässä suhteessa ja alkaa tuntemaan kaveruutta, niin silloin pitää lähteä hakemaan syytä myös itsestä. Ei ole oikein puolisoita kohtaan, että muutaman vuoden jälkeen ei tunnu miltään ja kaveruussuhde ei kiinnosta. Ei ihmisiä saa satuttaa omalla vajavaisuudella ja aina erota.

Mitäs kun sitä kaveruutta, ei rakkautta, alkaa tuntea joka suhteessa jo vuoden jälkeen? Pitääkö aina erota, vai tyytyä joskus siihen, ettei ihminen muutukaan, vaan sopeutuu. Tunteet latistuu jokaisessa suhteessa, seksi loppuu, ihmiset on ohjelmoitu siihen, lapset ja omaisuus ja tottuminen, turvallinen arki pitää yhdessä. Mutta onko sekään loppupeleissä väärin? Kuka sanoo, että parisuhteen pitää perustua rakkauteen.

 

[Luultavasti näin]

Olette aloittaneet seurustelunne ihan lapsina. Tuossa iässä on enemmän kuin normaalia, jotta ensimmäinen nuoruuden rakkaus hiipuu ja katsellaan elämän muita mahdollisuuksia. Sinulle tuli se aika nyt.

Kuulostaa tutulta. Itse aloin seurustella 16-vuotiaana, parikymppisenä (minun ollessa parikymppinen, mies oli muutaman vuoden vanhempi) kävelimme alttarille ja jo valitettavasti muutaman vuoden kuluttua aloin huomata, että olimme ihan kliseisesti kasvaneet erillemme. Olin kovasti erilainen ihminen 25-vuotiaana kuin 16-vuotiaana ja miehenikin oli eri ihminen 30-vuotiaana kuin parikymppisenä. Huomasimme yhä enemmän haluavan elämältä ihan eri asioita, arvomme eivät olleet enää samat, eikä yhteistä tekemistäkään enää löytynyt. Lapsia meillä ei ollut, sillä mies ei halunnut. Koska olimme kuitenkin naimisissa, en halunnut luovuttaa, mutta lopulta erosimme ollessani hieman yli 30-vuotias.

Ap kysyy, että miten pärjää, jos ero tulee. Minä pärjäsin hyvin, sillä olin työstänyt ajatuksissani eroa jo pitkään, useita vuosia siis. Mieheni ei olisi halunnut erota, joten hänelle alku oli vaikeampaa. Osa ystävistä valitsi puolensa ja jäi vain mieheni kavereiksi, osa vain minun kavereiksi ja osa oli edelleen molempien kavereita. Myös sukulaisista suuri osa jäi molempien kavereiksi, sillä meillä oli jo esim. yhteisiä kummilapsia ja olin esimerkiksi tuntenut hänen sisarensa jo ennen häntä.

Totta kai oli suuri elämänmuutos jättää 14 vuotta elämästään taakseen, ja on se sitä varmasti kuuden vuodenkin jälkeen. Aika pian, luultavasti juuri siksi, että olin eroa työstänyt niinkin kauan, löysin nykyisen mieheni. Me olemme olleet yhdessä nyt melkein tuon 14 vuotta, jonka olin ex-mieheni kanssa kokonaisuudessaan, eikä kertaakaan ole tuntunut siltä, että olisimme kasvavammassa erillemme tai että emme viihtyisi yhdessä. Myös ex-mieheni on onnellinen uuden vaimonsa ja lastensa kanssa.