V
Katso alla oleva video nähdäksesi, kuinka asennat sivustomme verkkosovellukseksi kotinäytöllesi.
Huomio: Tämä ominaisuus ei välttämättä ole käytettävissä kaikissa selaimissa.
Kiitos ihana Bojere minificci! Kyllä ne Kärtsä ja Boitsu vielä Lappiin joskus menee
Pulli ok muuten saksaksi villapaita!Jos J.K ei kelpaa niin Bojan Pulli.
Kuka on D?Kyl se D:n kanssa seukkaa.
Sama meno joka ketjussa: täällä, kompostissa, vauvalla.Ostin. Onpas täällä ihmemeno
Sama meno joka ketjussa: täällä, kompostissa, vauvalla.
En tajua, miksei KB-shippaajien anneta kirjoittaa täällä rauhassa, kun kerran kompostissakaan ei saa olla. Kompostista halutaan ajaa pois, mutta kun yrität kirjoittaa puutarhassa jotain, siihenkin tullaan sotkeutumaan ivallisesti. Eikö olisi kaikille parasta antaa KB-porukan kirjoitella täällä rauhassa?No kun K&B shippi niin kauhean paha, mutta tuo törky mitä syytävät Kompostissa ilmeisesti ei.
Se kaikki on kuin eilinen päivä. Bojan sulkee silmänsä, ja palaa kahden vuoden taakse Madridiin. Päivään, jolloin Jere pottatukkineen tunki osaksi hänen elämäänsä. Tunki iholle, kuten Bojan hiljaa mielessään ajattelee.
Siellä olivat kaikki. Ihan kaikki. Ei Bojan heitä kuitenkaan nähnyt. Ei nähnyt, koska oli helmikuusta alkaen seurannut Instagramissa ihastuttavaa suomalaista menninkäistä, joka oli ainoa, johon hän halusi tutustua. Sen hän oli päättänyt jo hyvissä ajoin, ja sanonut myös ääneen.
Ja siinä se nyt oli. Ihan vieressä puhumassa huonolla englannillaan jollekin toimittajalle. Bojan ei voinut kuin katsella, se oli aivan ihana. Vielä paljon enemmän kuin kaikissa niissä IG-kuvissa, joita hän oli muutaman kuukauden ajan kelannut eestaas ja osan myös tallentanut itselleen. Kun oli ihan pakko.
Kunhan nämä haastattelut on ohi, menen juttelemaan. Vaikka kyllä jännitti.
Ja sitten se tuli itse. Nace esitteli meidät, koska enhän minä pystynyt mitään sanomaan. Minä vain tuijotin. Millaiset silmät. Voiko kenelläkään olla tuollaiset silmät? Kris pukkasi kylkeen ja kuiskasi, että lopeta tuo tuijottaminen. Näytät typerältä.
Ei se haittaa. Se katsoi mua silmiin, ja sanoi jotenkin hassusti Bo Jan. Mä kättelin sitä, vaikka mieluummin olisin hypännyt suoraan kaulaan ja halannut. Ottanut poskista kiinni, kupittanut kasvot käsiini ja mennyt ihan lähelle. Mutta olin fiksu ja sanoin käsipäivää.
Sekin tuijotti, ja sanoi jotain sellaista, mitä en ymmärtänyt. Hilasin itseni sen kylkeen, niin lähelle, että melkein kosketettiin toisiamme. Se siirtyi pikemminkin vähän lähemmäksi kuin pakeni. Mun sydän löi pari ylimääräistä lyöntiä, ja vein vaistomaisesti kädet rinnan päälle. Ettei nyt vain olisi mitään vakavampaa.
No olihan se. Sen illan aikana me tuijoteltiin toisiamme, se iski mulle välillä silmää, minä punastelin. Ja kun piti lähteä hotelliin, oli ihan luonnollista, että se istui bussissa mun viereeni. Siinä me sitten oltiin kylki kyljessä. Minä tunsin sen parfyymin tuoksun, ja vähän se haisi myös tupakalle. Ja sitten se nosti kätensä ja veti mut kainaloonsa.
En ikinä unohda sitä tunnetta. Tuo mies. Tuo oudosti englantia puhuva pottatukkainen menninkäinen, joka sekoitti mun pääni ihan täysin. Puhui yhteisestä hotellihuoneesta, yhdestä teekupista (!!!), yhdestä vuoteesta. Ei hävennyt yhtään, oli siinä ja piti minusta kiinni. Ja minä olin ihan, että mitä, mitä. Mitä täällä tapahtuu?
Kun päästiin hotellille, se halasi. Veti ihan lähelle ja kuiskasi mun korvaani jotain, mistä en saanut selvää. Ja se huomasi sen. Sanoi sitten uudelleen, että five, three, three.
Ja mä tajusin. Se oli sen hotellihuoneen numero. Mä punastuin. Halasin ja sanoin sille thanks ja see you soon. Se puhalsi mun korvaan ennen kuin vetäytyi irti ja lähti kohti hissiä.
Loppu onkin sitten historiaa, jota me tehdään edelleen. Samassa hotellihuoneessa, samassa vuoteessa, yhdellä teekupilla.
Jere.
Ihana tarinaSe kaikki on kuin eilinen päivä. Bojan sulkee silmänsä, ja palaa kahden vuoden taakse Madridiin. Päivään, jolloin Jere pottatukkineen tunki osaksi hänen elämäänsä. Tunki iholle, kuten Bojan hiljaa mielessään ajattelee.
Siellä olivat kaikki. Ihan kaikki. Ei Bojan heitä kuitenkaan nähnyt. Ei nähnyt, koska oli helmikuusta alkaen seurannut Instagramissa ihastuttavaa suomalaista menninkäistä, joka oli ainoa, johon hän halusi tutustua. Sen hän oli päättänyt jo hyvissä ajoin, ja sanonut myös ääneen.
Ja siinä se nyt oli. Ihan vieressä puhumassa huonolla englannillaan jollekin toimittajalle. Bojan ei voinut kuin katsella, se oli aivan ihana. Vielä paljon enemmän kuin kaikissa niissä IG-kuvissa, joita hän oli muutaman kuukauden ajan kelannut eestaas ja osan myös tallentanut itselleen. Kun oli ihan pakko.
Kunhan nämä haastattelut on ohi, menen juttelemaan. Vaikka kyllä jännitti.
Ja sitten se tuli itse. Nace esitteli meidät, koska enhän minä pystynyt mitään sanomaan. Minä vain tuijotin. Millaiset silmät. Voiko kenelläkään olla tuollaiset silmät? Kris pukkasi kylkeen ja kuiskasi, että lopeta tuo tuijottaminen. Näytät typerältä.
Ei se haittaa. Se katsoi mua silmiin, ja sanoi jotenkin hassusti Bo Jan. Mä kättelin sitä, vaikka mieluummin olisin hypännyt suoraan kaulaan ja halannut. Ottanut poskista kiinni, kupittanut kasvot käsiini ja mennyt ihan lähelle. Mutta olin fiksu ja sanoin käsipäivää.
Sekin tuijotti, ja sanoi jotain sellaista, mitä en ymmärtänyt. Hilasin itseni sen kylkeen, niin lähelle, että melkein kosketettiin toisiamme. Se siirtyi pikemminkin vähän lähemmäksi kuin pakeni. Mun sydän löi pari ylimääräistä lyöntiä, ja vein vaistomaisesti kädet rinnan päälle. Ettei nyt vain olisi mitään vakavampaa.
No olihan se. Sen illan aikana me tuijoteltiin toisiamme, se iski mulle välillä silmää, minä punastelin. Ja kun piti lähteä hotelliin, oli ihan luonnollista, että se istui bussissa mun viereeni. Siinä me sitten oltiin kylki kyljessä. Minä tunsin sen parfyymin tuoksun, ja vähän se haisi myös tupakalle. Ja sitten se nosti kätensä ja veti mut kainaloonsa.
En ikinä unohda sitä tunnetta. Tuo mies. Tuo oudosti englantia puhuva pottatukkainen menninkäinen, joka sekoitti mun pääni ihan täysin. Puhui yhteisestä hotellihuoneesta, yhdestä teekupista (!!!), yhdestä vuoteesta. Ei hävennyt yhtään, oli siinä ja piti minusta kiinni. Ja minä olin ihan, että mitä, mitä. Mitä täällä tapahtuu?
Kun päästiin hotellille, se halasi. Veti ihan lähelle ja kuiskasi mun korvaani jotain, mistä en saanut selvää. Ja se huomasi sen. Sanoi sitten uudelleen, että five, three, three.
Ja mä tajusin. Se oli sen hotellihuoneen numero. Mä punastuin. Halasin ja sanoin sille thanks ja see you soon. Se puhalsi mun korvaan ennen kuin vetäytyi irti ja lähti kohti hissiä.
Loppu onkin sitten historiaa, jota me tehdään edelleen. Samassa hotellihuoneessa, samassa vuoteessa, yhdellä teekupilla.
Jere.
Se kaikki on kuin eilinen päivä. Bojan sulkee silmänsä, ja palaa kahden vuoden taakse Madridiin. Päivään, jolloin Jere pottatukkineen tunki osaksi hänen elämäänsä. Tunki iholle, kuten Bojan hiljaa mielessään ajattelee.
Siellä olivat kaikki. Ihan kaikki. Ei Bojan heitä kuitenkaan nähnyt. Ei nähnyt, koska oli helmikuusta alkaen seurannut Instagramissa ihastuttavaa suomalaista menninkäistä, joka oli ainoa, johon hän halusi tutustua. Sen hän oli päättänyt jo hyvissä ajoin, ja sanonut myös ääneen.
Ja siinä se nyt oli. Ihan vieressä puhumassa huonolla englannillaan jollekin toimittajalle. Bojan ei voinut kuin katsella, se oli aivan ihana. Vielä paljon enemmän kuin kaikissa niissä IG-kuvissa, joita hän oli muutaman kuukauden ajan kelannut eestaas ja osan myös tallentanut itselleen. Kun oli ihan pakko.
Kunhan nämä haastattelut on ohi, menen juttelemaan. Vaikka kyllä jännitti.
Ja sitten se tuli itse. Nace esitteli meidät, koska enhän minä pystynyt mitään sanomaan. Minä vain tuijotin. Millaiset silmät. Voiko kenelläkään olla tuollaiset silmät? Kris pukkasi kylkeen ja kuiskasi, että lopeta tuo tuijottaminen. Näytät typerältä.
Ei se haittaa. Se katsoi mua silmiin, ja sanoi jotenkin hassusti Bo Jan. Mä kättelin sitä, vaikka mieluummin olisin hypännyt suoraan kaulaan ja halannut. Ottanut poskista kiinni, kupittanut kasvot käsiini ja mennyt ihan lähelle. Mutta olin fiksu ja sanoin käsipäivää.
Sekin tuijotti, ja sanoi jotain sellaista, mitä en ymmärtänyt. Hilasin itseni sen kylkeen, niin lähelle, että melkein kosketettiin toisiamme. Se siirtyi pikemminkin vähän lähemmäksi kuin pakeni. Mun sydän löi pari ylimääräistä lyöntiä, ja vein vaistomaisesti kädet rinnan päälle. Ettei nyt vain olisi mitään vakavampaa.
No olihan se. Sen illan aikana me tuijoteltiin toisiamme, se iski mulle välillä silmää, minä punastelin. Ja kun piti lähteä hotelliin, oli ihan luonnollista, että se istui bussissa mun viereeni. Siinä me sitten oltiin kylki kyljessä. Minä tunsin sen parfyymin tuoksun, ja vähän se haisi myös tupakalle. Ja sitten se nosti kätensä ja veti mut kainaloonsa.
En ikinä unohda sitä tunnetta. Tuo mies. Tuo oudosti englantia puhuva pottatukkainen menninkäinen, joka sekoitti mun pääni ihan täysin. Puhui yhteisestä hotellihuoneesta, yhdestä teekupista (!!!), yhdestä vuoteesta. Ei hävennyt yhtään, oli siinä ja piti minusta kiinni. Ja minä olin ihan, että mitä, mitä. Mitä täällä tapahtuu?
Kun päästiin hotellille, se halasi. Veti ihan lähelle ja kuiskasi mun korvaani jotain, mistä en saanut selvää. Ja se huomasi sen. Sanoi sitten uudelleen, että five, three, three.
Ja mä tajusin. Se oli sen hotellihuoneen numero. Mä punastuin. Halasin ja sanoin sille thanks ja see you soon. Se puhalsi mun korvaan ennen kuin vetäytyi irti ja lähti kohti hissiä.
Loppu onkin sitten historiaa, jota me tehdään edelleen. Samassa hotellihuoneessa, samassa vuoteessa, yhdellä teekupilla.
Jere.
Ja tiedättekö?
Minä menin sen hotellihuoneeseen. En edes empinyt sitä, etten olisi mennyt. Kävin omassa huoneessa, vedin henkeä, lisäsin parfyymiä, pesin hampaat ja menin.
Koputin hiljaa huoneen 533 ovelle. Se tuli avaamaan saman tien. Aivan kuin olisi osannut odottaa, että tulen. Ja kyllähän se sen tiesi, ei minusta ollut pimittämään sitä, että olin jo nyt niin ihastunut. Niin ihastunut, etten tiennyt, minne katsoa ja mitä käsilläni tehdä.
Onneksi se tiesi. Jere avasi oven ja päästi minut sisään. Sillä ei ollut päällään kuin t-paita ja mustat boxerit. Sittemmin huomasin, että useimmiten se pukeutuu pelkkiin boxereihin. Joskus myös t-paitaan.
Siinä me sitten tuijottelimme toisiamme. Se sanoi, että nice, that you are here. Minä vain nyökkäsin. Se on kivaa, todella kivaa. Huoneessa oli melkoinen kaaos. Useampi matkalaukku auki, vaatteita puoliksi sisällä, puoliksi ulkona. Likaisia sukkia ja kalsareita kasassa lattialla, vihreä bolero ainoan nojatuolin selustalla. Sänky oli petattu - tietenkin, kun siivooja tekee sen aamulla.
Istuin varovasti sängyn reunalle. Se tuli viereen. Sanoi toisen kerran, että nice, that you are here. Ja sitten me oltiin hiljaa kylki kyljessä. Ei oikein tiedetty, mitä sanoa ja missä käsiämme pitää. Lopulta se siirtyi ihan vähän lähemmäksi, sen verran lähelle kuitenkin, että käsivarret koskettivat toisiaan. Se nosti kättään, ja laittoi sen mun käden päälle silleen, että sormet olivat limittäin. Piti mua kädestä.
Minä painoin pääni sen olkapäätä vasten, ja se nosti kätensä mun hartioille. Veti ihan kiinni. Ja sanoi taas, että nice, that you are here. Mua alkoi jo tympiä, eikö se muuta osaa englanniksi sanoa. Katsoin sitä silmiin ja kysyin, miksi se minut tänne halusi. Sen silmät olivat tosi tummat kun se sanoi, ettei tiedä, mutta jatkoi sitten että I like to be near you.
Ovatkohan kaikki suomalaiset tällaisia?
Se otti mun kasvot käsiensä sisään ja puhalsi hiljaa mun otsahiuksiin. Silitti peukaloillaan poskia, eikä katse hievahtanutkaan mun silmistä. Se oli niin lähellä, että mun piti pidätellä hengitystä. Yhtäkkiä sen huulet oli mun huulilla, silleen kevyesti ja hellästi. Sillä oli pehmeät huulet, ja viikset, jotka kutittivat. Koko ajan se katsoi mua silmiin ja jatkoi suudelmaa.
Minä vastasin. Avasin vähän huulia, liikutin kieltä, enkä todellakaan sulkenut silmiäni. Siinä me olimme, toisillemme vielä vieraat ihmiset. Suutelemassa.
Nice, that I came.
Ja tiedättekö?
Minä menin sen hotellihuoneeseen. En edes empinyt sitä, etten olisi mennyt. Kävin omassa huoneessa, vedin henkeä, lisäsin parfyymiä, pesin hampaat ja menin.
Koputin hiljaa huoneen 533 ovelle. Se tuli avaamaan saman tien. Aivan kuin olisi osannut odottaa, että tulen. Ja kyllähän se sen tiesi, ei minusta ollut pimittämään sitä, että olin jo nyt niin ihastunut. Niin ihastunut, etten tiennyt, minne katsoa ja mitä käsilläni tehdä.
Onneksi se tiesi. Jere avasi oven ja päästi minut sisään. Sillä ei ollut päällään kuin t-paita ja mustat boxerit. Sittemmin huomasin, että useimmiten se pukeutuu pelkkiin boxereihin. Joskus myös t-paitaan.
Siinä me sitten tuijottelimme toisiamme. Se sanoi, että nice, that you are here. Minä vain nyökkäsin. Se on kivaa, todella kivaa. Huoneessa oli melkoinen kaaos. Useampi matkalaukku auki, vaatteita puoliksi sisällä, puoliksi ulkona. Likaisia sukkia ja kalsareita kasassa lattialla, vihreä bolero ainoan nojatuolin selustalla. Sänky oli petattu - tietenkin, kun siivooja tekee sen aamulla.
Istuin varovasti sängyn reunalle. Se tuli viereen. Sanoi toisen kerran, että nice, that you are here. Ja sitten me oltiin hiljaa kylki kyljessä. Ei oikein tiedetty, mitä sanoa ja missä käsiämme pitää. Lopulta se siirtyi ihan vähän lähemmäksi, sen verran lähelle kuitenkin, että käsivarret koskettivat toisiaan. Se nosti kättään, ja laittoi sen mun käden päälle silleen, että sormet olivat limittäin. Piti mua kädestä.
Minä painoin pääni sen olkapäätä vasten, ja se nosti kätensä mun hartioille. Veti ihan kiinni. Ja sanoi taas, että nice, that you are here. Mua alkoi jo tympiä, eikö se muuta osaa englanniksi sanoa. Katsoin sitä silmiin ja kysyin, miksi se minut tänne halusi. Sen silmät olivat tosi tummat kun se sanoi, ettei tiedä, mutta jatkoi sitten että I like to be near you.
Ovatkohan kaikki suomalaiset tällaisia?
Se otti mun kasvot käsiensä sisään ja puhalsi hiljaa mun otsahiuksiin. Silitti peukaloillaan poskia, eikä katse hievahtanutkaan mun silmistä. Se oli niin lähellä, että mun piti pidätellä hengitystä. Yhtäkkiä sen huulet oli mun huulilla, silleen kevyesti ja hellästi. Sillä oli pehmeät huulet, ja viikset, jotka kutittivat. Koko ajan se katsoi mua silmiin ja jatkoi suudelmaa.
Minä vastasin. Avasin vähän huulia, liikutin kieltä, enkä todellakaan sulkenut silmiäni. Siinä me olimme, toisillemme vielä vieraat ihmiset. Suutelemassa.
Nice, that I came.
Ja tiedättekö?
Minä menin sen hotellihuoneeseen. En edes empinyt sitä, etten olisi mennyt. Kävin omassa huoneessa, vedin henkeä, lisäsin parfyymiä, pesin hampaat ja menin.
Koputin hiljaa huoneen 533 ovelle. Se tuli avaamaan saman tien. Aivan kuin olisi osannut odottaa, että tulen. Ja kyllähän se sen tiesi, ei minusta ollut pimittämään sitä, että olin jo nyt niin ihastunut. Niin ihastunut, etten tiennyt, minne katsoa ja mitä käsilläni tehdä.
Onneksi se tiesi. Jere avasi oven ja päästi minut sisään. Sillä ei ollut päällään kuin t-paita ja mustat boxerit. Sittemmin huomasin, että useimmiten se pukeutuu pelkkiin boxereihin. Joskus myös t-paitaan.
Siinä me sitten tuijottelimme toisiamme. Se sanoi, että nice, that you are here. Minä vain nyökkäsin. Se on kivaa, todella kivaa. Huoneessa oli melkoinen kaaos. Useampi matkalaukku auki, vaatteita puoliksi sisällä, puoliksi ulkona. Likaisia sukkia ja kalsareita kasassa lattialla, vihreä bolero ainoan nojatuolin selustalla. Sänky oli petattu - tietenkin, kun siivooja tekee sen aamulla.
Istuin varovasti sängyn reunalle. Se tuli viereen. Sanoi toisen kerran, että nice, that you are here. Ja sitten me oltiin hiljaa kylki kyljessä. Ei oikein tiedetty, mitä sanoa ja missä käsiämme pitää. Lopulta se siirtyi ihan vähän lähemmäksi, sen verran lähelle kuitenkin, että käsivarret koskettivat toisiaan. Se nosti kättään, ja laittoi sen mun käden päälle silleen, että sormet olivat limittäin. Piti mua kädestä.
Minä painoin pääni sen olkapäätä vasten, ja se nosti kätensä mun hartioille. Veti ihan kiinni. Ja sanoi taas, että nice, that you are here. Mua alkoi jo tympiä, eikö se muuta osaa englanniksi sanoa. Katsoin sitä silmiin ja kysyin, miksi se minut tänne halusi. Sen silmät olivat tosi tummat kun se sanoi, ettei tiedä, mutta jatkoi sitten että I like to be near you.
Ovatkohan kaikki suomalaiset tällaisia?
Se otti mun kasvot käsiensä sisään ja puhalsi hiljaa mun otsahiuksiin. Silitti peukaloillaan poskia, eikä katse hievahtanutkaan mun silmistä. Se oli niin lähellä, että mun piti pidätellä hengitystä. Yhtäkkiä sen huulet oli mun huulilla, silleen kevyesti ja hellästi. Sillä oli pehmeät huulet, ja viikset, jotka kutittivat. Koko ajan se katsoi mua silmiin ja jatkoi suudelmaa.
Minä vastasin. Avasin vähän huulia, liikutin kieltä, enkä todellakaan sulkenut silmiäni. Siinä me olimme, toisillemme vielä vieraat ihmiset. Suutelemassa.
Nice, that I came.
Viihdyttäviä ficcejä! Lisäää