Hei, aloitan sillä että tiedän todella hyvin miltä sinusta tuntuu. Minun tyttöni lähti kävelemään 1 v 10 kk vanhana - myös hänellä fysioterapeutti havaitsi lievää hypotonisuutta lanteissa. Kavereiden muksut suunnilleen kiipeilivät puissa kun lapseni vielä konttasi, se tuntui pahalta. Paras neuvoni sinulle on, että unohda täysin niin suurelta osin kuin vain voit, mitä kunkin lapsi tekee minkäkin ikäisenä ja keskity omaan, ihanaan lapseesi. Lue, leiki ja laula hänen kanssaan, siinä ei kävelyä tarvita, jos ymmärrät mitä tarkoitan.
Rauhoita itsesi niin hyvin kun kykenet, ota päivä kerrallaan ja älä turhaan selaa kovasti nettiä asian tiimoilta (arvaat että itse tein niin).
Hän varmasti kävelee nopeammin kuin arvaatkaan, kun nyt menossa tukia pitkin - kuulostaa ihan samalta tuo kertomasi kuin tyttöni kohdalla, tosin hän taisi aloittaa tukia vasten menon vasta 1 v 7 kk ikäisenä (ja siitä 3 kk päästä käveli).
Minua itseäni helpotti eniten, kun sain purkaa huoltani semmoisille kavereille, jotka osasivat kuunnella ja eivät olleet heti neuvomassa mitä minun pitäisi tehdä kävelyn edesauttamiseksi. Lisäksi vaadin neuvolasta lähetteen fysioterapiaan, ensimmäinen jossa käytiin ei minusta vastannut tarkoitusta harvojen kertojen ja fyssarin (joka oli ihan kiva) aika huolettoman suhtautumisen takia. Tämä sitä seurannut toinen paikka oli sellainen, jossa näin jälkeenpäin huomaan että minua äitinä tuettiin valtavasti, kuunneltiin ja rohkaistiin, lapsi kehittyi omaan tahtiinsa eikä hänellä sisänsä ollut hätää mutta he näkivät että minua asia ihan ymmärrettävästi vaivasi kovin ja osasivat käsitellä sitä tosi hyvin. Sain ajat joka viikolle, minua tuettiin ja opastettiin harjoitteisiin joita teimme kotona, sain asiallista ja asiantuntevaa tietoa. Ja sitten yhdellä kerralla tyttäreni ottikin kolme ensimmäistä itsenäistä askeltaan. En unohda sitä koskaan. Se muisto on aarteeni.
Ja nyt kolmevuotiaana tyttö on ihan niinkuin ikätoverinsa, ei vielä halua 'isojen keinuun' itse ottamaan vauhtia tai tahdo harjoitella fillarilla ajoa mutta nämä on minulle ihan toissijaisia juttuja kun lapseni kävelee. Hän on fiksu, empaattinen ja suloinen lapsi, harkitsee usein ennen tekemisiään ja malttaa hyvin odottaa tarvittaessa - mietin usein johtuukohan tästä myöhään kävelemään oppimisesta. Minäkään en tuon enempää enää mieti asiaa mutta olen päättänyt että kerron tämän tarinani aina jos jollakulla on hätä myöhäisestä kävelystä. Huomaan että itse olen rauhallisempi ja pitkäjänteisempi lapseni kehityksen suhteen enkä enää vertaile muiden osaamisiin - hän on ainutkertainen, ihana, oma itsensä sellaisena kun on kuten me kaikki. Koen, että ehkä opin jonkun tärkeän läksyn elämästä tämän kokemuksen kautta ja olen siitä kiitollinen. Kuulostaa nyt hassulta mutta takaan kun mietit sitä vuoden puolentoista päästä olet varmasti ihan samaa mieltä. Pitkän tarinan lopuksi, kaikki on varmasti hyvin ja lapsesi kehittyy oman aikataulunsa mukaan, pidä huolta lapsestasi ja itsestäsi, tärkeää on että etsit tilanteen vaatimaa tukea itsellesi sinulle parhaimmin sopivasta paikasta jos kävelyn alku pitkittyy (perhe, ystävät, neuvola, hyvä fyssari). Kaikkea hyvää sinulle ja lapsellesi!!!
huoli on kova. ..
