2 vai 3 lasta ?

[Perhesuunnittelua]

Perheessämme on 2 lasta; 2,5v ja 1v. Ennen lapsia pidimme todennäköisenä, että haluaisimme 3 lasta, jos vaan onnistaisi. Nyt kun perheessä on jo kaksi lasta, ja sisarussuhteessa alkaa näkyä valoa tunnelin päässä mustasukkaisuuden ehkä hieman hellittäessä, haave kolmannesta mietityttää. Kuulisin mielelläni kokemuksia ja mielipiteitä 2 ja 3 lapsen vanhemmilta perheistä, joissa lapset ovat syntyneet pienellä ikäerolla.

2 lapsen perheet: Harkitsitteko kolmatta ja miksi lapsiluku jäi teillä kahteen? Ovatko lapsenne yhteenhitsaantuneita pienen ikäeron vuoksi eli läheisiä ja hyviä kavereita (vaikka toki myös riitelykumppaneita!)? Olisiko kolmas lapsi ”mahtunut” mukaan kuvioon jälkeenpäin ajateltuna?

3-lapsen perheet: Miksi päädyitte yrittämään vielä kolmatta lasta? Mitä kolmannen lapsen syntymä aiheutti perhedynamiikassa? Miten sisarukset, jotka jo ehkä olivat hyvin läheisiä, ottivat vauvan vastaan? Entä kun nuorin varttui taaperoksi? Entä onko keskimmäinen jäänyt klassisesti ”väliinputoajaksi” eli vähimmälle huomiolle?

Kiitos kaikista kokemuksista, en varmaan osaa kysyäkään kaikkea mitä kolmen lapsen vanhemmilla on eteen tullut!

 

[Meilläkin mietitään]

Minuakin tämä aihe kiinnostaa kovasti. Ollaan miehen kanssa "suuren" perheen kannalla, eli 3-4 lasta on suunnitelmissa. Kakkosen syntymä lähestyy ja antaa varmasti vastauksen siihen, mihin meidän perheen voimavarat riittävät. Jos tuntuu siltä, ettei jakseta enempää, niin kaksi riittää mainiosti =)

 

[Samaa mietitty täälläkin]

Samaa mietitty täälläkin. Nyt 2 lasta ja ikäeroa 1v6kk:tta.Aikasemmin ajateltu, että 3 olisi hyvä määrä. Itte oon nyt tullut vähän siihen ajatukseen, että nämä kaks riittäisi. Miehen mielestä taas se 3 olis hyvä..Aattelin, että sitten voitas antaa kolmannelle tilaisuus tulla, jos ittelle iskisi ihan kauhee vauvakuume. Toisaalta taas, en haluaisi kovin isoja ikäeroa ja ikääkin tulee joka vuosi ittelle lisää. Lähinnä en jaksaisi raskaus aikaa...et adobtio sopis kyllä. Tosin prosessi taitaa olla pitkä ja kallis...En tie. Mietityttää se, että jos ei kolmatta lasta tehdä, niin kaduttaako myöhemmin? Toisaalta nyt taas noiden kahden kanssa on helpompaa, et taas vauvavaiheen alottaminen tuntuu raskaalta ajatukselta. Ja kalliiksi tulee kolmen lapsen hoitomaksut, lomamatkat yms. Et itse löydän enemmän syitä, että miksi en kolmatta lasta haluaisi, mutta toistaalta tuntuu haikealta ajatus ettei koskaan enää olis pikku vauvaa..Eli kokemuksia kolmen lapsen perheiltä olisi kiva kuulla, sekä positiivistä että negatiivisia.

 

[Luettua]

Luin asiantuntijan kommentin kesällä, jossa hän totesi:
" perheen lapsiluku on silloin täydellinen, kun vanhemmista tuntuu, että he haluaisivat vielä yhden lapsen"
Silloin voimavarat ovat riittävät perheen pyörittämiseen ja on varavaraa yllättävillekin tilanteille.

Välillä on tuntunut tässä, että olisi pitänyt lukea ja tuntea tuo kommentti jo vuosi sitten, kun haaveilimme neljännestä, viimeiseksi jäävästä lapsesta. Rankkaa on nyt ollut, vaikka illtatähti oli äärimmäisen toivottu lisä perheeseen ja sisarukset ovat suhtautuneet ihanasti.

 

[häh]

En oikein ymmärrä tuota asiantuntijan kommenttia. Eikö meidän sitten pitäisi hankkia toista lasta kun tuntuu, että toisen vielä haluaisimme. Sen tiedän, etten halua esikoisen jäävän ainokaiseksi

 

[Aurora Vee]

Meille odotellaan kolmatta lasta. Kaksi ensimmäistä ovat kolmosen syntymän aikoihin 3v 11kk sekä 2v 4kk. Ikäeroa heillä siis reilu 1,5 vuotta.

Kolmatta mietittiin pitkään ja hartaasti, eikä päätös perustunut samalla tavalla pelkkiin tunteisiin tai vauvakuumeeseen kuten kaksi ensimmäistä. Tällä kertaa jouduimme ihan tosissamme miettimään, jaksammeko todellakin. Kakkonen on erittäin vilkas, mikä kadotti hingun kolmanteen lapseen pitkäksi aikaa. Toinen kysymys oli milloin - mies ei halunnut liian isoa ikäeroa, ollessaan itse huomattavasti sisaruksiaan nuorempi.

Meillä asian päätti oikeastaan työelämämme tilanne. Työsopimukseni loppuu vuodenvaihteessa, joten päätimme katsoa tärppääkö vai lähdenkö hakemaan uutta työtä. Kummankin työt muuttuvat lähivuosina vain haasteellisemmaksi ja työpäivät pitemmiksi, kiva jos lapset ovat silloin jo vanhempia.

Jaksamisen suhteen totesimme, että on parempi tehdä nämä kolme "putkeen" kun on tottunut valvomiseen ja vaipparumbaan, ennen kuin tulee liian mukavuudenhaluiseksi.

Kokemuksia kolmen lapsen vanhemmuudesta ei vielä ole. Varmasti tulee olemaan kädet vielä enemmän täynnä kuin silloin kahden alle 2-vuotiaan kanssa... Toisaalta kokemusta on enemmän ja pipo on löystynyt monen asian suhteen. Saas nähdä miten selviämme!

 

[ap................]

Tarkennan vielä omaa alkuperäistä kysymystäni; minua kiinnostaa siis lähinnä dynamiikka perheessä, sisarussuhteet. Omasta jaksamisestani en ollut huolissani, nytkin on rankkaa ja tiedän että kolmannen lapsen myötä olisi vielä rankempaa, mutta lapsiluku on pidemmän tähtäimen asia kuin pikkulapsi- ja vauva-aika eli jos kolmeen lapseen päädymme, kyllä me sitten vanhempina vain jaksamme.

Eli kiva jos alkuperäiseen kysymykseen löytyisi kommentteja!

 

[yksi vielä]

meillä kaksi lasta, 5v poika ja 2v tyttö. kolmas on suunnitelmissa, mutta milloin, sitä en vielä tiedä. minä en haluaisi pitkää ikäeroa, mutta mies ei vielä halua kolmatta. sanoinkin että se varmaan tapahtuu sitten kun nuorempi on 10v..

 

[yksi vielä]

niin piti vielä laittaa että vaikka ikäeroa on 3 vuotta, niin hyvin nuo leikkivät keskenään. poika toi vaippoja tytön ollessa vauva ja halusi kovasti leikkiä hänen kanssa. jopa sairaalaan toi tytölle auton että hän voi sillä leikkiä. tietenkin kahnausta on välillä, mutta ei niihin aina tarvitse puuttua, selvittävät itse omat kahnaukset. toki välillä on mentävä väliin, jos ei muuten asiaa saa päätökseen

 

[cfvgbhn]

Siis ap pelkää, että se keskimmäinen jää huomiotta... Ei siitä tule mitenkään ulkopuolista tai muuta sellaista, jos pidät siitä huolen. Tämä on siis itsestäsi kiinni. Ei se ole siitä kiinni, että se keskimmäinen vain on aina huono osainen.

 

[Lina*]

Meillä on kolme, vaikka kahdesta vain haaveilimme..
Esikoiselle tilatun pikkusiskon kylkiäisenä tuli pikkuvelikin.
Olemme todella onnellisia kaikista lapsistamme, mutta kyllähän kahden kanssa olisi ollut helpompaa.

Jos on kolme lasta pienellä välillä, on vaipparumba melkoinen. Autoon ei meinaa millään mahtua kolmea turvaistuinta (joista kaksi selkä menosuuntaan), kantorinkasta ei ole mitään hyötyä oman liikunnan kannalta ja lähes joka yö joku lapsista herää, vaikka kaikki ovat hyväunisia. (On flunssaa, pissahätää, painajaisia jne. ) Hoitomaksut korkeimmassa maksuluokassa nousevat melkoisiksi, kun ensi syksynä palaan töihin.

Ja tuosta huomiosta.. Kyllä kolmelle jää vähemmän kuin kahdelle. Meillä tyttö saa vähemmän huomiota kuin pojat, jotka ottavat omansa huutamalla kovaan ääneen. Pitää itseä muistuttaa, että tyttökin tarvitsee syliä ja hellyyttä.

Talokin jäi pieneksi kerta laakista..

Tuliko tästä negatiivissävyitteinen kommentti? Auts. Keskenään lapset leikkivät hyvin, jos riitelevätkin. Ja toisaalta ovat tottuneet siihen, että vuoroa joutuu odottamaan ja äiti ei aina ehdi jokaiseen pieneen kolhuun puuttumaan. Kaksoset ovat varsin omatoimisia useimmissa asioissa, söivätkin itse jo vuoden iässä ja puhuvat nyt kovasti reilun puolentoista vuoden iässä. Että jos Siperia opettaa, kyllä se jotakin antaakin. Mustasukkaisuus kuuluu asiaan, sille on vaikeaa tehdä mitään muuta kuin koitaa sylitellä pahimmassa vaiheessa olevaa lasta.

 

[2+3]

meillä piti jäädä lapsiluku kahteen mutta iloisena yllätyksenä saimme tämän meidän lellikin perhettämme piristämään. meillä ei ole kukaan näyttänyt mitään isompaa mustasukkaisuutta, pieniä kohtauksia on ollut mutta puheella niistä on selvitty. ikäeroa lapsilla on kolmen vuoden molemmin puolin. tuo ikäero on mun mielestä ihan passeli, isompi on jo tosi omatoiminen ja meillä oltiin jo vaipoista kokonaan pois eli vain yksi vaipatettava =)
mä olen kuullut kyllä tuosta keskimmäisen "väliinputoamisesta" meillä ollaan mun mielestä vältytty. kaikilla on jotain omaa, isommalla koulu, keskimmäisellä kerho ja vauva on vauva =) huomio tietenkin pitää jakaa, ihan niinkuin ykkösen ja kakkosenkin välillä. ihania pikkuapureita ovat.

kenties huonoja puolia on ne että kun muksuja on enemmän niin jotenkin tuntuu että aina nuorin tahtoo saada vähän helpommin periksi. siis näin meillä jos ensimmäisestä lapsesta varo kaikkia ja oli koko ajan häärimässä vieressä niin kyllä kolmonen saa hääriä huomattavasti vapaammin ja näin ollen saaden sitten myöskin enemmän "tuhoa"... ja sen olen huomannut että ottaa asioita huomattavasti rennommin kuin ensimmäisestä. samoin tapahtui myös kakkosen synnyttyä, huomasi että jotain asioita voi tehdä helpommin tai jättää tekemättä, samoin kolmannen kohdalla... näköjään vanhemmuus kasvattaa =)

tilat on meillä ahtaalla mutta sopu sijaa antaa. autoa emme ole vaihtanut, isommat mahtuvat korokkeella olemaan ja pienin istuimessa. juur ja juuri mahtuivat.

en mä koe mitenkään negatiivisena, päinvastoin, kavereita ympärillä =) se ehkä harmittaa pikkuisen kun tosi moneen paikkaan on liput 2 aikuista ja 2 lasta...

 

[3äiti]

Meillä esikoisen ja kaksosten välillä 1v 11kk. Ainakin meidän tilanteessa esikoinen on jäänyt vähemmälle huomiolle, mutta nyt kun pienet ovat kasvaneet, niin kyllä nuo ovat aika hyvin jo nyt yhteen liimautuneet vaikkakin mustasukkaisuutta on ollut valtavasti.

Itse olen nelilapsisen perheen vanhin ja ollaan kaikki nyt jo aikuisia ja välit ovat edelleen hyvät ja minusta ne oli lapsenakin, kaksi ekaa yleensä pitää yhtä ja kolmas on sitten ylimääräinen, mutta ainakin meillä kaikki ollaan puhallettu yhteenhiileen. Meillä jokaisessa välissä 3 vuotta eli mulla ja nuorimmalla on väliä 9 vuotta. Niin ja meillä 3 ekaa on tyttöjä ja viimeinen poika.

Itse haluiaisin vielä yhden jos vaikka saatais vaikka tyttö, mutta sitä mietitään sitten vuoden päästä, nyt yritetään saada pojat himpun isommiksi.

 

[Aurora Vee]

Anteeksi, vastasin aiemmin hieman huolettomasti. Kyselit lasten dynamiikasta. Kieltämättä hieman huolettaa, kun meidän kaksi lasta ovat tosi läheisiä, leikkivät tiivisti yhdessä ja toki riitelevätkin paljon. Miten kolmas, huomattavasti pienempi mahtuu joukkoon?

Kolmas on sitten jo 4 ja 2,5 vuotta muita nuorempi, joten hän on varmaan pitkään se vauva ja muitten perässä ramppaava pikkusisarus. Toivon kuitenkin että hänkin saa oman roolinsa leikeissä, mihin varmasti tarvitaan vanhempien apua silloin tällöin.

Toisaalta 3,5-vuotias esikoisemme kertoo jo nyt miten hän tulee hoitamaan vauvaa, tuomaan hänelle leluja ja leikkimään hänen kanssaan. Saattaapi olla että sisarukset jopa kilpailevat vauvan huomiosta...

Kiva kuulla kokemuksia kolmen lasten vanhemmilta!

 

[ModestyB]

Meillä on kolme lasta 2 - 2,5 v ikäeroin, kaikki alle kouluikäisiä. Dynamiikka vaihtelee tilanteesta toiseen, välillä kaksi (ketkä vaan pojista) liittoutuvat yhtä vastaan, mutta kaikki leikkivät myös yhdessä kolmistaan. Riitoja tulee joka suuntaan, kuten hellittelyjäkin. Suurin kärhämä on ulkoiluista ja isompien leikeistä, kun nuorinta ei voi päästää ulos ilman aikuista ja isommat kokevat, että hän "pilaa" heidän jotkut leikkinsä, jolloin pienin loukkaantuu, kun ei pääse muiden mukaan.

Toisaalta vanhinkin koittaa pitää eroa itsensä ja keskimmäisen välillä, ei ota häntä aina mukaan. Aika tasapuolisesti minusta menee niin huomio, riidat kuin plussatkin lapsille. Kaikki lapset pitävät puolensa äänekkäästi. Ovat monessa asiassa eriluonteisia, mutta puolensa pitävät.

Kyllä pidän itsekin huolen, että koitan tasapuolisesti olla kaikkien kanssa. Tottakai nuorin aina saa enemmän huomiota, niin se oli myös vanhempien lasten ollessa nuorimpia.

Kolmessa on haastetta, koska heidän pitää tosiaan koittaa tulla kaikkien yhdessä juttuun, kun ei ole vaihtoehtoa, muuten joku on yksin. Esim. neljän lapsen perheissä, joita tunnen, lapset jakautuvat usein kahteen pariin.

Minusta lapsiluku on kuitenkin pääasiassa tunneasia. Kun on kova halu saada vielä lapsi, niin varmasti kaduttaa myöhemmin, jos ei edes yritä. Järjellä miettien ei yhtäkään lasta "kannattaisi" tehdä, kun ei yhtään tiedä mitä saa ja miten elämä heittelee.

Omaa ja puolison jaksamista ja varallisuutta on tottakai mietittävä, mutta kyllä toivottua lasta jaksaa hoitaa ja huoltaa. Jos ei jaksa, on kyse mielenterveysongelmista, jotka kumpuavat muista syistä kuin lapsiluvusta ja joihin on saatavissa apua. Kaksi tai kolme lasta menee aika samoilla eväillä, minulle kynnys miettiä järjellä tulisi vasta esim. viidennen lapsen kohdalla. Meille silti tämäkin määrä riittää .

 

[ritsas]

Luin asiantuntijan kommentin kesällä, jossa hän totesi:
" perheen lapsiluku on silloin täydellinen, kun vanhemmista tuntuu, että he haluaisivat vielä yhden lapsen"
Silloin voimavarat ovat riittävät perheen pyörittämiseen ja on varavaraa yllättävillekin tilanteille.

Luin saman artikkelin, tuo asiantuntija on Mannerheimin Lastensuojeluliiton pääsihteeri Mirjam Kalland, jolla taitaa itsellään olla neljä lasta? Mutta hänen pointtinsa taisi olla se, että ei se määrä vaan se laatu. Mitä jos panostaisi vähiin lapsiinsa enemmän kuin sitten useampaan? Niin, en tiedä.

 

[muuumeli]

Minusta oma jaksaminen kannattaa ottaa todella vakavasti. Myös se kannattaa miettiä tarkkaan, että miten PARISUHDE kestää sen, että vaimo on vuosikausia raskaana ja imettävänä. Vauva on valitettavasti aina koetinkivi parisuhteelle. Ennen parisuhteet kestivät, koska ei ollut muuta vaihtoehtoa. Tutkimustenkin mukaan (ja omassa laajassa ystäväpiirissa koettuna) eroriski vauva-aikana ja toisaalta siinä vaiheessa, kun parisuhdetta alkaa olla kymmenkunta vuotta takana on tosi suuri.

Myöskään taloudellista tilannetta ei kannata vähätellä. Esimerkiksi yksinhuoltajaksi jääminen kymmenen kotiäitivuoden jälkeen ei naurata tippaakaan.

Olen itse kokenut "vain" kahden lapsen kanssa sen, että kun lapset pääsevät parisuhteen väliin (kirjaimellisesti esim. perhepedissä), niin puolisot ajautuvat erilleen. Tilanteeseen tottuu ja turtuu. Kun lapset kasvavat vähän isommaksi ja aikaa jää miettiä parisuhdetta, niin se oma kumppani saattaa tuntua täysin vieraalta.

Esikoiseni on peruskoulun 7. luokalla. Hänen luokkakavereitten vanhemmista on eronnut viimeisen vuoden aikana ainakin 4 avo- tai avioparia. Surullista.

Pyytäisin myös huomioimaan sen, että kuten Kauhajoen ja Jokelan tapaukset ovat osoittaneet, niin siitä isostakin lapsesta pitää huolehtia. Vauvavaihe on rankkaa, mutta sitä rankkaa ja työlästä aikaa on myöhemminkin. Vaikka ajattelee, että sinnittelee väkisin pienten vauvojen kanssa ja silti haluaa vielä yhden vauvan lisää, niin jaksaako myös sitä arkea niiden isompien kanssa?

En halua mustamaalata ketään enkä mitään, mutta nelikymppisenä äitinä uskon olevani teitä useampia kokeneempi ja enemmän ystäväpiiristäni eroja nähnyt ja kokenut, että elämä esim. 30-vuotiaana näyttää paljon ruusuisemmalta kuin mitä se ehkä on kymmenisen vuotta myöhemmin, jolloin ehkä edelleen kaikki lapset vielä asuvat kotona.

En ole lukenut tuota MLL:n artikkelia, mutta olen täsmälleen samaa mieltä, että kannattaa satsata niihin olemassaoleviin lapsiin (vähintään 18-vuotta kutakin lasta) sen sijaan, että haluaa paljon vauvoja määrällisesti.

Monen ehkä myös kannattaisi pohtia perhesuunnittelussa ikäeroja lapsille. Tuntuu hurjalta, että lapset halutaan johonkin "putkeen" mahdollisimman nopeasti sen sijaan, että ehtisi nauttimaan kustakin lapsesta ja heidän ainutlaatuisuudestaan.

AP kysyi dynamiikasta. Jokainen lapsi on yksilö. Kaksi pienellä ikäerolla olevaa lasta ei välttämättä pidä samoista leikeistä. Yleensä myös kouluun meno vaikuttaa ystäväpiiriin siten, että koululainen hakee ystäviä luokaltaan eikä perheestä. Samoin myöhemmin lasten erilaiset kehitysvaiheet (toinen murrosiässä, toinen vielä täysi lapsi) vaikuttavat siihen, että lasten välit voivat olla hyvinkin riitaisat. Mitä pienemmistä lapsista on kyse, sitä enemmän vanhemmilta vaaditaan, että he kykenevät antamaan aikaa jokaiselle lapselleen (myös hiljaisille ja kilteille), sillä pohjimmiltaan vanhemmat ovat ne, jotka määrittelevät rajat, joiden puitteissa elämä perheessä tapahtuu. Jaksaako kotona oleva vanhempi sitä, että kymmeniä, ehkä jopa satoja kertoja estää uhmaikäistä satuttamasta konttaavaa vauvaa, joka yrittää tulla uhmiksen leikkeihin mukaan samalla, kun yrittää imettää vastasyntynyttä...

Vaikka yhteiskunnalta saa tukea, niin lähtökohtaisesti perhesuunnittelussa pitäisi kuitenkin huomioida se, että itse kykenee lapsistaan huolehtimaan ilman tukitoimia, jotka ovat vain tilapäisiä ja väliaikaisia.

 

[ModestyB]

Minusta oma jaksaminen kannattaa ottaa todella vakavasti. Myös se kannattaa miettiä tarkkaan, että miten PARISUHDE kestää sen, että vaimo on vuosikausia raskaana ja imettävänä. Vauva on valitettavasti aina koetinkivi parisuhteelle.

Olen itse kokenut "vain" kahden lapsen kanssa sen, että kun lapset pääsevät parisuhteen väliin (kirjaimellisesti esim. perhepedissä), niin puolisot ajautuvat erilleen. Tilanteeseen tottuu ja turtuu. Kun lapset kasvavat vähän isommaksi ja aikaa jää miettiä parisuhdetta, niin se oma kumppani saattaa tuntua täysin vieraalta.

Totta. Samalla pitää myös miettiä, miten parisuhde kestää sen, ettei toinen tai kumpikaan puoliso saa toteuttaa omaa haavettaan tai tarvettaan perheen koosta. Ja mikä tarve meillä on kaikessa välttää parisuhteen koettelua?? Eikö voitettu vaikeus ole hieno asia. Kuka tässä tasaista tylsyyttä tavoittelee, ilo ei ole iloa, ellei välillä koe jotain muutakin.

Ei monesta lapsesta haaveileminen ole mitään älyttömyyttä tai turhuutta, kuten nykyään usein tunnutaan ajattelevan. Se on ihan normaali, biologinenkin päämäärä ihmisen elämässä siinä missä ura tai muut tavoitteet.

Yhdessä leffassa sanottiin hyvin, että lapsena kaikki aikuiset tolkuttavat lapselle unelmoinnin ja päämäärien merkityksestä, "Tavoittele unelmiasi!" on oikein hokema. Sitten aikuisena ne kaikki pitäisi vain unohtaa, koska ne ovat yhtäkkiä tyhmiä ja epärealistisia.

Olen nukkunut nyt viimeiset 7 v. jatkuvasti perhepedissä ja olemme mieheni kanssa läheisiä, meillä on seksiä ja parisuhde. Erilleen ajautuvat lapsettomatkin, se ei ole lapsista kiinni vaan kyvyttömyydestä käsitellä ongelmia. Jaksaminen vaikuttaa toki, mutta elämässä on paljon rankkoja asioita, mikä sitten on kenellekin se raskain.

 

[Luettua]

En oikein ymmärrä tuota asiantuntijan kommenttia. Eikö meidän sitten pitäisi hankkia toista lasta kun tuntuu, että toisen vielä haluaisimme. Sen tiedän, etten halua esikoisen jäävän ainokaiseksi

Jos tuntuu, että yhden vielä haluatte, niin ehkä kannattaisi totuttaa itsensä ajatukseen kolmesta ennen toiveen toimeenpanoa. Eihän sitä tiedä vaikka tulisi tuplaonni kerralla

No joo, mutta toden totta kannattaa pitää kriteerit mahdollisimman löysinä, koska sitä ei tiedä mistä kohtaa alkaa kiristää.

Itse olen käytännössä huomannut, että sisarsuhteet ovat enemmän kiinni luonteista kuin syntymäjärjestyksestä, joten en sen kummemmin ota alkuperäiseen kysymykseen kantaa.

 

[Aurora Vee]

Monen ehkä myös kannattaisi pohtia perhesuunnittelussa ikäeroja lapsille. Tuntuu hurjalta, että lapset halutaan johonkin "putkeen" mahdollisimman nopeasti sen sijaan, että ehtisi nauttimaan kustakin lapsesta ja heidän ainutlaatuisuudestaan.

Minusta pieni ikäero ei ole este lasten ainutlaatuisuudesta nauttimiseen! Esikoinen saa sellaista huomiota, mutta seuraavat lapset joutuvat jo jakamaan vanhempiensa ajan ja huomion. Päinvastoin pieni ikäero voi tehdä lasten sopeutumisen sisaruksiin helpommaksi sen sijaan että saavat olla vanhempiensa valokeilassa vuosikausia. Kirjoituksestasi välittyy ikävä ajatus siitä että sisarukset, varsinkin pienellä ikäerolla syntyneet, haittaavat ja huonontavat lapsen suhdetta vanhempiinsa.

Kirjoitin aiemmin, että me halusimme tehdä lapset "putkeen". Mahdollisimman nopea tahti ei ollut kuitenkaan päämäärä, vaikka saanemmekin kolme lasta neljässä vuodessa. Elämän eri palaset vain sattuivat loksahtamaan kohdalle nyt. Miehelläni on useita vuosia vanhemmat isoveljet, ja on aina kokenut jääneensä hieman ulkopuolelle aikuisikään asti. Hänenkin kokemuksensa vaikutti suunnitelmiimme.

Kahden lapsen jälkeen tiedämme jossain määrin mitä haasteita vauva- ja taaperoaika tuo tullessaan. Kun leikki-ikäisten lasten hoito käy päivä päivältä helpommaksi, kynnys ryhtyä vauvan vanhemmaksi uudestaan kasvaa mukavuudenhalun myötä, vaikka kolmannen lapsen kaipaus onkin suuri. Totesimme, ettei kolmannen lapsen saaminen ole välttämättä yhtään helpompaa myöhemmin - päinvastoin. Lastemme lukumäärä jäänee kolmeen mm. terveydellisistä syistä.

Et halunnut mustamaalata, vaan kertoa kokemuksistasi, mutta jäi vähän ikävä maku suuhun teksistäsi kun kirjoitit olevasi nelikymppisenä "useita muita kirjoittajia kokeneempi". Kaikki kolmekymppisetkään eivät katso elämää vaaleanpunaisten lasien läpi ja ovat kokeneet myös elämän nurjemman puolen. Puolet suomalaisista avioliitoista päättyy eroon. Joukkoon mahtuu sekä kaksi- että kolmilapsisia perheitä, isoilla ja pienillä ikäeroilla, nuoremmilla ja vanhemmilla lapsilla.

 

[fdgdghgh]

Minusta pieni ikäero ei ole este lasten ainutlaatuisuudesta nauttimiseen! Esikoinen saa sellaista huomiota, mutta seuraavat lapset joutuvat jo jakamaan vanhempiensa ajan ja huomion.

Tästä asiasta olen eri mieltä. Kyllä nuorin saa aina eniten äidin aikaa ja huomiota oli niitä lapsia sitten kaksi tai kaksitoista. Mikäli ikäeroa lapsilla on vain reilun vuoden, niin kyllä käy sääliksi vanhempaa, pikkuruista taaperoa, joka jo yksi vuotiaana menettää paikkansa perheen vauvana. Kahden vuoden ikäeron ei luulisi olevan miltään kantilta katsottuna liian iso sisarusten välille.

 

[riinu]

Meillä on 3 lasta 13-, 10- ja pian 3-vuotias. Olemme onnellisia, tuntuu, et perhe on "valmis", enempää ei tule.

 

[Kui?]

Minusta pieni ikäero ei ole este lasten ainutlaatuisuudesta nauttimiseen! Esikoinen saa sellaista huomiota, mutta seuraavat lapset joutuvat jo jakamaan vanhempiensa ajan ja huomion.

Tästä asiasta olen eri mieltä. Kyllä nuorin saa aina eniten äidin aikaa ja huomiota oli niitä lapsia sitten kaksi tai kaksitoista. Mikäli ikäeroa lapsilla on vain reilun vuoden, niin kyllä käy sääliksi vanhempaa, pikkuruista taaperoa, joka jo yksi vuotiaana menettää paikkansa perheen vauvana. Kahden vuoden ikäeron ei luulisi olevan miltään kantilta katsottuna liian iso sisarusten välille.

Millä tavoin menettää paikan perheen vauvana? Tätä ikuista pontta en ymmärrä mitenkään. Lasta kohdellaan kehitysiän ja luonteen mukaan, eikä tietenkään 1v:lle lällätellä samoin kuin 4kk:lle tai kanneta koko ajan sylissä kun omatkin jalat jo kaipaa tepsutusta ja mieli muuta virikettä myös.

Monasti myös nuorin saa suhteellisesti vähemmän vanhempien aikaa. Siis jos äiti on yhtäjaksoisella äitiysvapaalla vanhemman lapsen syntymästä alkaen. Silloin vanhempi lapsi saa siinä rauhassa varttua sisaruksen keralla, ja kun viimeinen vapaakuukausi on käytetty niin molemmat hoitoon joista nuorempi nuorempana.

 

[Aurora Vee]

Joo minustakaan yli 1-vuotiaan ei enää tarvitsekaan olla "perheen vauva", vaan perheen taapero. Luonnollisesti lapsen "rooli" perheessä sovitetaan hänen ikänsä, luonteensa ja kehitysasteensa mukaan. 1-vuotiaan ei voidakaan olettaa selviävän isonsisaruksen roolista samalla tavalla kuin vaikkapa 3-vuotias.

Alle 2-vuotias tottuu yleensä pian siihen että talossa on pienempi sisarus - pian hän on jo unohtanut ajan jolloin hän sai vanhempiensa jakamattoman huomion. Vanhempi lapsi voi olla mustasukkainen pitkään. Huomion jakaminen luonnollisesti harmittaa sisaruksia joskus, sekä pientä että isompaakin. Tähänkin luonne varmasti vaikuttaa ikäeroa enemmän.

Toki vauvaikäinen varmasti saa perheessä eniten huomiota, mutta hänkin joutuu jakamaan vanhempien huomion sisarustensa kanssa. Esikoisvauvalle taas on helpompi "omistautua" ympärivuorokautisesti.

 

[4:n äiti, ei kirj]

Meillä ei kauheasti ole etukäteen suunniteltu lasten tuloa - en alunperin halunnut lapsia ollenkaan.

Sitten syntyi ensimmäinen, helppo ja fiksu tyttö. Vähän sen jälkeen mietimme toisen lapsen hankintaa ja syntyi villi ja hurjapäinen poika. Vähän aikaa tuntui, että lapsiluku on täysi, mutta kun poika rauhoittui iski uusi vauvakuume ja koska kolmenkin kanssa sujui hyvin, päätimme, että on hyvä hetki neljännelle. Vieläkin voisin vastaanottaa lisää lapsia - vaikka 20 - mutten halua olla raskaana ja ihan realistisesti ajateltuna saattaisi tämän arjen pyöritys olla sitten jo aika mahdotonta...

En usko kauheasti ennakkosuunnitteluun, eihän sitä kukaan pysty sanomaan mitä tulevat vuodet tuovat tullessaan. Suosittelisin menemään ihan tunteella tuon lapsijutun, jos ajatus kolmannesta rupeaa kiehtomaan ja siihen on materialistiset mahdollisuudet, niin rohkeasti vain, ei se paljoa kirpaise