2xsynnytyksen jälkeinen masennus ja vauvakuume

["Surku"]

Olen siis sairastunut molempien lasteni syntymän jälkeen masennukseen, joka nyt jälkimmäisellä kerralla on ollut pitkä ja vaikea, mutta siitä pikkuhiljaa toipumassa.. Masennuksen uusiutuminen on siis kohdallani hyvinkin mahdollista.

Meillä on edelleen rankkaa lasten kanssa, molemmat heräilevät öisin ja molemmat uhmailee ja opettelevat omaa tahtoaa jne.

Kummastakaan lapsesta ei minulla ollut varsinaisesti vauvakuumetta, vaan esikoinen sai alkunsa, koska halusimme perheen ja olen ollut aina sitä mieltä, että pienet vauvat eivät ole "se mun juttu" vaan siis nimenomaan se perhe ja lapset, se vauva-vaihe on siis ollt vaan välttämätön "paha", jotta haluamamme perheen saisimme. Ja toinen lapsi tuli sitten "järki"-syistä samoilla tulilla mahdollisimman pian.

Mm. Minun masennusten vuoksi päätimmekin että kaksi lasta on hyvä määrä meille. Kaikki vauvatarvikkeet olemme myyneet tai antaneet eteenpäin. Ja jokin aika sitten asiasta keskustelimme ja tultiin yksimielisesti siihen lopputulokseen, että jos ehkäisy pettäisi, päädyttäisiin aborttiin.

Ja nyt, jostain kummasta on alkanut mieleeni hiipumaan liian ihania ajatuksia pienestä tuhisevasta nyytistä. Kun kuulen vauva-uutisia, tunnen vauvan tuoksun ja haluaisin itsellenikin sellaisen. Haluaisin kokea sen onnen tunteen, kun lapsi syntyy (kummankaan lapsen kanssa sitä en ole kokenut, vaan kiintymys lapsiini on tullut masennusten vuoksi pikkuhiljaa, samoin rakkauden tunne) mistä kaikki äidit hehkuttaa. Minusta tuntuu jotenkin vajaalta, kun en oikeasti tidä, miltä tuntuu olla onnensa kukkuloilla oman lapsen syntymän jälkeen.

Tedän, että tämä on ihan älytöntä ja onkin erittäin todennäköistä, ettei me lisää lapsia tehdäkkään, MUTTA mitä jos se ehkäisy tosiaan pettää? Olemme vielä niin nuoria, ettei steriilisaatio ole vaitoehto. Minulle asennettiin ehkäisykapseli, mutta eihän sekään 100% ole. En todellakaan nyt tässä vauvakuumeissani mihinkään aborttiin pystyisi!

Onko kellään kokemusta useammasta synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja onko sen jälkeen onnistunut vielä saamaan lapsia ilman masennuksia?

TIedän, ettei perheemme ja ennenkaikkea minä kestäisi kolmea pientä lasta ja uutta masennusta.

Apua, en varmaan uskalla enää harrastaa seksiäkään mieheni kanssa, ettei vaninkoa vain tapahdu!

Mä tuunn pian hulluksi näiden ristiriitaisten ajatusteni ja tunteideni kanssa! Onko kellään kokemusta vastaavasta? Miten saisin tämän vauvan kaipuun pois mielestäni?

 

[Toinen surija]

Tunnistin itseni tekstistäsi niin täysin! Olen itse kokenut täysin saman - enkä ole täysin kunnossa vieläkään, vaikka kuopus on jo 2-vuotias; tosin osansa varmaan on muillakin rankoilla kokemuksilla lapsuudestani, joten kaikki masennus ei liene pelkästään hormonien vaikutusta. Meillä myös lapset edelleen heräilevät öisin ym. (vaikka onneksi heräily ei olekaan enää samaa tasoa kuin vauvaiässä, jolloin parhaimmillaan vartin välein läpi yön kävi kutsu).

Kaikki järkisyyt puhuvat vastaan: ikää on jo 36, kaksi tervettä lasta on jo (ja vielä yksi kumpaakin sukupuolta, jos sillä nyt mitään voi perustella), pää hajalla jo noidenkin vauvaiän kanssa, masennushistoriaa + omassa lapsuudessa traumaattisia kokemuksia, köyhyys (ei mitään toivoa ikinä isompaan asuntoon, lasten harrastuksista ym. puhumattakaan) ja silti biologinen kello tikittää aivan hirvittävästi. Haluan kolmatta lasta niin että se tuntuu aivan fyysisenä kipuna.

Toistaiseksi olen vain päättänyt, että ei enää lapsia, kun edellistenkin kanssa on vauva-aika mennyt niin sumussa, ja kolmannenkin kanssa asia olisi varmaan samoin. Vauvakuume ei vain mene ohi, vaikka miten järkisyillä sitä itselleni koko ajan selitän. On raskasta taistella luontoaan vastaan joka päivä.

Tästä ei nyt varmastikaan ollut sinulle Surku mitään apua, mutta onpahan ainakin toinen täällä jolla on aivan samanlainen tilanne. Voimia toivotan!

 

[pikkumy]

Ei ny itellä suoraan kokemusta. Mutta onko noihin masennuksiin auttanut lääkkeet? Jos on, niin jos tuollainen enemmän vai vähemmän vahinkoraskaus sais alkunsa, todennäköisesti sulle pystyttäisiin jo ennen synnytystä aloittamaan matalalla lääkitys. Vois estää/vähentää masennuksen oireita, kun lääkitystä pystytään tarvittaessa nostamaan eikä tarvitse odottaa viikkoja että edes se alkuteho näkyisi.

 

["Surku"]

Minulla myös muitakin syitä masennuksen puhkeamiseen kuin hormoonit, juurikin omasta lapsuudesta. Näitä olen jonkin verran käsitellyt, mutta vielä ei ole varaa yksityiseen terapiaan. Käyn kyllä juttelemassa harvakseltaan julkisella puolella, mutta siellä tehtiin hyvin selväksi, että se ei mitään terapiaa ole.

Lääkitys ei aivan toivotulla tavalla ole tässä jälkimmäisessä masiksessa auttanut, mutta helpottanut kylläkin. Eli sen varaan en uskalla laskea. Ja edellisellä kerralla lääkitys toki lopetettiin ennen synnytystä kun kaikki oli silloin tosi loistavasti. Imetyksen aikana ei lääkkeitä suositella, toki korvikkeellakin lapsi kasvaa.

Tämä on ihan hirveätä, kun järkisyitä keksin kyllä miljoona, miksi ei lapsia tähän perheeseen enää. Mutta takaraivossa silti kolkuttaa, menisikö kaikki sittenkin paremmin tällä kertaa, kun on tuota vauvakuumettakin alla...

Miehen kanta on selvä, että kovin paljon myöhemmin ei enää halua lisää lapsia, koska odottaa jo kovasti aikaa kun emme ole niin sidottuja pienokaisiin ja pystyisimme tekemään kahdestaan asioita. Ihan täysin ei ole tyrmännyt ajatusta, mutta on hyvin vakuuttunut että meidän perhe on nyt tässä ja on valmis steriilisaatioon heti kun hän sen saisi.

Mutta miten minä voin hyväksyä miehen steriilisaation muutaman vuoden päästä jos tämä vauvakuume ei helpota?

Voi miksi minun elämässä kaiken täytyy taphtua vaikeimman kautta?

Ihanaa kun on joku paikka, missä voi asiasta purkautua.

 

[masis]

Tiedän tarkalleen mistä puhut. Minulla on molempien lasten jälkeen ollut vaikea masennus, tai oikestaan se on alkanut jo raskausaikana. Tilannetta ei ole yhtään helpottanut se että molemmat lapseni ovat syntyneet hyvin aikaisilla viikoilla, pikku keskosina. Ja ovat siis viettäneet elämänsä ensimmäisen kuukauden sairaalassa.

Tunnistan tuon tunteen hyvin- josko tällä kertaa saisinkin nauttia äitiyden onnesta,ilman pelkoa ja ilman pahaa oloa. Monasti mietin kuinka paljosta olen jäännyt paitsi - vai olenko sittenkään? Kaikille äitiys ei tule "taivaan lahjana", meidän toisten on vaan metri metriltä käytävä läpi tie joka vie siihen äitiyteen. Entäpä jos voikin ajatella niin että me ehkä osaamme arvostaa sitä äitiyttä erilailla koska olemme joutuneet sen eteen tekemään lujaa töitä, se ei ole ollut millään muotoa itsestään selvyys?

Itse olen tälläisiä asioita "järkeillyt" terapeuttini kanssa, on ollut pakko opetella katsomaan asiaa eri vinkkelistä kuin ns. normaalit äidit (vaikka yhtälailla normaaleja me masentuneetkin ollaan). Itselläni masennus oli niin paha että itsemurha-ajatukset pörräsivät mielessäni. Siksikään en enää uskalla kolmatta lasta ajatella. En saa laittaa omaa terveyttäni altiiksi - entä jos tällä kertaa menisinkin niin pitkälle ja tappaisin itseni? Olen velkaa sen miehelleni ja lapsilleni. Olen velkaa niille jotka ovat jo tässä maailmassa.

Tämä elämä meni nyt näin. Kaikkea ei voi saada vaikka kuinka haluaisi. Pysähdyn mieluummin tähän ja yritän nauttia siitä mitä olen saannut- Toki tilaa jossittelulle on, kyllä sitä aina joskus voi harrastaa ja miettiä mitäs jos.

 

["Surku"]

Juurikin tuo tunne siitä, että olisi jäänyt jostain paitsi, on se joka eniten tukee tuota vauvakuumetta. Tuntuu tosi pahalta lukea täältä ja facebookista, kuinka tuoreet äidit hehkuttavat onneaan ja sitä ihanuutta ja silti haluaisi olla iloinen kaikkien puolesta, jotka sen ovat saaneet kokea!

Tämä asia herätää monia tunteita; kateutta, katkeruutta, surua, ahdistusta.. Miten päästä näistä ajatuksista pois?

 

[masis]

[QUOTE="Surku";22975174]Juurikin tuo tunne siitä, että olisi jäänyt jostain paitsi, on se joka eniten tukee tuota vauvakuumetta. Tuntuu tosi pahalta lukea täältä ja facebookista, kuinka tuoreet äidit hehkuttavat onneaan ja sitä ihanuutta ja silti haluaisi olla iloinen kaikkien puolesta, jotka sen ovat saaneet kokea!

Tämä asia herätää monia tunteita; kateutta, katkeruutta, surua, ahdistusta.. Miten päästä näistä ajatuksista pois?[/QUOTE]

Auttaisiko ajatusmalli: Työvoitto on aina makeampi kuin itsestään selvyys?

Voi kun pääsisit kunnon terapiaan; itsellä se on auttanut jäsentämään tilanteen oikeisiin uomiin sen suhteen mikä elämässä on tärkeintä ja mikä se tärkeysjärjestys oikeasti on. Se ei todellakaan ole niin että minun "tahto kokea kunnon äitiys" olisi ensimmäinen- ei. Se on ihan vihon viimeinen. Halusinhan joskus balettitanssijaksi enemmän kuin mitään. Minusta ei sellaista kuitenkaan tullut ja silti olen kyennyt elämään

 

[masis]

Jatkan vielä sen verran että tiesitkö että jotkut äidit hehkuttavat äitiyden onnea vain siksi että se on tapa miten pitäisi olla/toimia. Muuten saat leiman huonosta äitiydestä. Negatiivisia ajatuksia lasta kohtaa ei saisi ääneen tunnustaa, niin ei vaan saa tehdä. Mutta todellisuus on monasti toista. Kun asiasta ei voida puhua oikeilla nimillä asiasta tulee tabu ja ne äidit joilla on ristiriitaisia tunteita kokevat olevansa "jostain paitsi jäänneitä" ja "vailinaisia".

 

[fifiia]

Tavallaan ihan ymmärrettävää tuntea surua, syyllisyyttä, katkeruutta jne siitä että ei ole pystynyt kokemaan vauva ajan ihanuutta. Mutta niin se vain menee että kaikkea ei voi saavuttaa, ei kaikki koe vauva aikaa mitenkään erityisen upeana, mahtavana, huippu kokemuksena vaikka eivät sairastaisikaan masennusta.
Ehkä ne hehkutukset olisi hyvä jättää lukematta tai antaa siihen viittaavat kommentit mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

 

["Surku"]

Jatkan vielä sen verran että tiesitkö että jotkut äidit hehkuttavat äitiyden onnea vain siksi että se on tapa miten pitäisi olla/toimia. Muuten saat leiman huonosta äitiydestä. Negatiivisia ajatuksia lasta kohtaa ei saisi ääneen tunnustaa, niin ei vaan saa tehdä. Mutta todellisuus on monasti toista. Kun asiasta ei voida puhua oikeilla nimillä asiasta tulee tabu ja ne äidit joilla on ristiriitaisia tunteita kokevat olevansa "jostain paitsi jäänneitä" ja "vailinaisia".

KiiTos hyvistä ajatuksistasi kyllä olen tuota välillä pohtinut, että esitetäänkö tuolla ylenpalttisella hehkuttamisella jotain enemmän kuin oikeasti on. Eipä sillä, jos joku oikeasti niin kokee, niin aivan loistava juttu!

Voi että, kun asioista tosiaan voitaisiin puhua enemmän niiden oikeilla nimillä eikä kaikki vauva-lehdet tunkisi sitä ylenpalttista suorittamista ja täydellisiä onnistumisia. No joo, ehkä myös oma surkea itsetuntoni vaikuttaa siihen, että kuvittelen olevani huono äiti kun en ole samanlainen kuin nämä lehtien, palstojen, hiekkalaatikkojen ja fb:n täydelliset sädekehien kiillottelija-äidit...

 

[Mep]

Kyllä muakin harmittaa, etten saanut kokea "normaalialkua" vauvan kanssa. Keskonen oli meilläkin , oma fyysinen sairaus ja masennus päälle.
Onneksi selvittiin hengissä molemmat ;-) En jaksaisi toista kierrosta samaa mitenkään...ja takeita kun ei ole, että tulisi normaali-alku.

Saahan sitä katsella haaveillen kadulla/ tuttavien vauvoja ja kuvitella.

Ja tiedoksenne, omega3 rasvahappojen vajaus äidillä altistaa masennukselle koska vauvan aivojen kehitys imee kaiken omegan raskausaikana äidin kehosta. Olisimpa tiennyt silloin ja voinut kokeilla lisäomegan ottamista...

 

[jaaaa]

hei,
saanko kysyä.. Vaikutatte tässä niin tasapainoisilta ja analysoitte hyvin. Millaista se masennus on? Eikö ole mahdollista hallita sitä sairautta itse. Esim. järkeilemällä, että nämä ajatukseni johtuvat sairaudestani ja tietoisesti parantaa itsensä? Vai millaista se on? Kiitos jos viitsitte kertoa uteliaalle.

 

["Surku"]

Tavallaan ihan ymmärrettävää tuntea surua, syyllisyyttä, katkeruutta jne siitä että ei ole pystynyt kokemaan vauva ajan ihanuutta. Mutta niin se vain menee että kaikkea ei voi saavuttaa, ei kaikki koe vauva aikaa mitenkään erityisen upeana, mahtavana, huippu kokemuksena vaikka eivät sairastaisikaan masennusta.
Ehkä ne hehkutukset olisi hyvä jättää lukematta tai antaa siihen viittaavat kommentit mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Niin, ymmärrän kyllä ettei kaikkea voi saada. Jotenkin vain koko elämä on mennyt niin vaikeasti, että tuntuu todella epäoikeudenmukaiselta ettei tässäkään asiassa ole saanut hyviä kortteja. Ja tämä ei missään nimessä tarkoita sitä, ettenkö olisi kiitollinen siitä mitä minulla on.

Esim. Vaikea lapsuus väkivaltaisen alkoholisti-isän vuoksi, perusturvallisuuden tunteen puuttuminen koko lapsuuden/nuoruuden, äiti ei ole osannut olla läsnä ja rakastaa, erittäin köyhä koti, hankalia parisuhteita, olen joutunut itsenäistymään aivan liian aikaisin ja selviytymään ilman mitään tukea opiskeluissa, hyvien ystävien menetys, pitkäaikainen totaalinen yksinäisyys, työpaikkakiusaamista ja nyt sitten tuo masennus.

Mutta toisaalta, asiat voisivat olla huonomminkin ja noiden asioiden vuoksi olen sellainen kuin olen. Ja suuntahan on vain ylöspäin

 

[masis]

hei,
saanko kysyä.. Vaikutatte tässä niin tasapainoisilta ja analysoitte hyvin. Millaista se masennus on? Eikö ole mahdollista hallita sitä sairautta itse. Esim. järkeilemällä, että nämä ajatukseni johtuvat sairaudestani ja tietoisesti parantaa itsensä? Vai millaista se on? Kiitos jos viitsitte kertoa uteliaalle.

Se ei ole ihan niin helppoa. Masentunut ei toki ole menettänyt kykyä ajatella loogisesti, mutta joskus tunteet vievät voiton järjestä. Kääntäen ajateltuna vähän sama kuin rakastuminen- toisinaan se vie mukanaan niin ettei järki ehdi mukana. Tunteet siis voittavat. Sama pätee masennuksessa.

Vaikka kuinka järki kertoo että kyse on aivojan kemian häiriöstä, asiasta joka voi parantua...tunne tasolla kuitenkin ui niin syvissä vesissä että järki ei voita. Siksi läheisten tuki, ammatti apu ja lääkkeetkin on paikallaan. Jonkun muun tahon on toimittavana "järkenä", toitotettava että asiat eivät ole niin huonosti kuin masentunut ne kokee, kaikki ei suinkaa ole mustaa. Masennuksen tunne on niin ylenpalttinen että se runnoo alleen kaikki muut tunteet, siksi masentunut kokee kaiken äärimmäisen latteana. Mikään ei innosta, mikään ei kiinnosta. On vain masennus. Parempina päivinä järki voittaa, se kertoo että ei ole mitään hätää ja että olen vaan sairastunut ja voin parantua...huonoina päivinä järki on poissa pelistä.

Oliskohan tässä vastausta asiaan?

 

[jaaaa]

kiitos masis vastauksestasi. Haluaisin vielä kysyä, miten voisin parhaiten auttaa, jos ystäväni on masentunut (kuten epäilen).

 

[masis]

[QUOTE="Surku";22975387]Niin, ymmärrän kyllä ettei kaikkea voi saada. Jotenkin vain koko elämä on mennyt niin vaikeasti, että tuntuu todella epäoikeudenmukaiselta ettei tässäkään asiassa ole saanut hyviä kortteja. Ja tämä ei missään nimessä tarkoita sitä, ettenkö olisi kiitollinen siitä mitä minulla on.

Esim. Vaikea lapsuus väkivaltaisen alkoholisti-isän vuoksi, perusturvallisuuden tunteen puuttuminen koko lapsuuden/nuoruuden, äiti ei ole osannut olla läsnä ja rakastaa, erittäin köyhä koti, hankalia parisuhteita, olen joutunut itsenäistymään aivan liian aikaisin ja selviytymään ilman mitään tukea opiskeluissa, hyvien ystävien menetys, pitkäaikainen totaalinen yksinäisyys, työpaikkakiusaamista ja nyt sitten tuo masennus.

Mutta toisaalta, asiat voisivat olla huonomminkin ja noiden asioiden vuoksi olen sellainen kuin olen. Ja suuntahan on vain ylöspäin [/QUOTE]

Viimeinen lause on syytä pitää elämän ohjenuorana.

Mä ymmärän liiankin hyvin sen taiteilun tunteiden kanssa - haluaisin jotain vaikka oikeastaan järjen tasolla tiedän sen olevan saavuttamatonta.

Itse tosiaan sain mielenrauhan asian kanssa kun ymmärsin kuinka tärkeä osa minulla on jo olemassa olevien lasten elämässä, ja myös mieheni. Ei voi sitä laittaa "likoon" oman vauvakuumeeni vuoksi, entä jos todellakin päätyisin itsemurhaan tällä kertaa? Puhut että äitisi ei ole ollut läsnä kun olet ollut lapsi. Kykenetkö itse olemaan läsnä jos vielä yksi lapsi teille syntyisi ja masentuisit? Toistaisit vaan historiaa, näin itse pähkäilin kun samanmoinen tausta minullakin takana. Nyt fokusoin energiani näihin kahteen lapseen, en aina todellakaan pysty täydellisyyteen en edes liki. Mutta yritän tehdä toisin. Se onkin nykyään suurempi haaveeni kuin se että saisin kokea "autuaan äitiyden tunteen". Haaveilen että voin olla lapsilleni edes karvan parempi, karvan enemmän läsnä kuin oma äitini minua kohtaan oli. Se ei onnistu jollen huolehdi omasta jaksamisestani ja parisuhteen toimivuudesta. Minulla on siinä mieskin joka auttaa, silloin kun itse olen heikommalla. Tämän koko paketin tulee toimia ja se ei toimi jos asetan hyvinvointini miekanterälle - vain siksi että tyydyttäisin vauvakuumeeni.

 

[masis]

kiitos masis vastauksestasi. Haluaisin vielä kysyä, miten voisin parhaiten auttaa, jos ystäväni on masentunut (kuten epäilen).

Kuuntelemalla, vaikka hän kuinka jauhaisi samaa kaavaa kerta toisensa jälkeen. Ja puhumalla sitä järkeäkin vaikka masentunut on tosi huono vastaanottaja, siitä ei pidä lannistua. Liikaa toki ei pidä tökkiä, mutta yrittää puhua siitä valoisammasta puolesta. Kun masentunut puhuu mustasta koittaa saada hänet ymmärtämään että on myös harmaata - äärimmäisyyksiin (valkoiseen siis) ei kannata mennä. Vaikea selittää...

Ja levon tarvetta on ihan hyvä "korostaa", minua helpotti kun mies sanoi että nukua vaan koko päivä, ole yöpaidassa...sinun ei ole pakko tehdä mitään vaan saat levätä. Maailma ei karkaa vaikka muutaman kuukauden onkin horroksessa =)

 

["Surku"]

hei,
saanko kysyä.. Vaikutatte tässä niin tasapainoisilta ja analysoitte hyvin. Millaista se masennus on? Eikö ole mahdollista hallita sitä sairautta itse. Esim. järkeilemällä, että nämä ajatukseni johtuvat sairaudestani ja tietoisesti parantaa itsensä? Vai millaista se on? Kiitos jos viitsitte kertoa uteliaalle.

Kun on vaikeasti masentunut, on fyysisesti niin väsynyt, että pelkkä astioiden tyhjennys koneesta tuntuu maratoonilta ja sen jälkeen voisi nukkua tuntikausia. Suihkussa käyminen on jo iso saavutus, hampaiden pesu aivan liian vaativa operaatio.

Sitä elää ikäänkuin toisessa ulottuvuudessa, harmaassa sumussa, eikä mikään oikein tunnu miltään, eikä millään oikeastaan ole mitään merkitystäkään. Kuoleman ajatukset ovat yleisiä ja pahimmillaan sitä miettii kuinka helposti pientä vauvaa voisi satuttaa.

Ja sitten tuntee aivan järkyttävän huonoa omatuntoa omista ajatuksista ja tuntee olevansa maailman surkein ihminen.

Voi olla unettomuutta tai ylenmääräistä väsymystä.

Elämä ei tunnu elämisen arvoiselta, muita ihmisiä ei jaksa tavata. Jatkuvaa pettymyksen, epäonnistumisen, arvottomuuden tunnetta jne.

Mikään ei tuota iloa tai onnistumisen tunnetta, mitään normaalisti mukavalta tuntuvia asioita ei osaa odottaa ollenkaan.

Tässä jotain omakohtaisia kokemuksia..En jaksa enempää alkaa vuodattamaan, vaikka kerrottavaa olisi vaikka kuinka. Mutta aivan hirveää tämä jokatapauksessa on.

Silloin kun on aivan pohjalla, ei mikään järkeily auta, vaikka kykenee ajattelemaan kuinka järkevästi tahansa. Nyt kun lääkitys auttaa jonkin verran, pystyy jo tsemppaamaan ja psyykkaamaan itseään, mutta ei todellakaan voi pakottaa itseään parantumaan.

 

[masis]

[QUOTE="Surku";22975555]Kun on vaikeasti masentunut, on fyysisesti niin väsynyt, että pelkkä astioiden tyhjennys koneesta tuntuu maratoonilta ja sen jälkeen voisi nukkua tuntikausia. Suihkussa käyminen on jo iso saavutus, hampaiden pesu aivan liian vaativa operaatio.

Sitä elää ikäänkuin toisessa ulottuvuudessa, harmaassa sumussa, eikä mikään oikein tunnu miltään, eikä millään oikeastaan ole mitään merkitystäkään. Kuoleman ajatukset ovat yleisiä ja pahimmillaan sitä miettii kuinka helposti pientä vauvaa voisi satuttaa.

Ja sitten tuntee aivan järkyttävän huonoa omatuntoa omista ajatuksista ja tuntee olevansa maailman surkein ihminen.

Voi olla unettomuutta tai ylenmääräistä väsymystä.

Elämä ei tunnu elämisen arvoiselta, muita ihmisiä ei jaksa tavata. Jatkuvaa pettymyksen, epäonnistumisen, arvottomuuden tunnetta jne.

Mikään ei tuota iloa tai onnistumisen tunnetta, mitään normaalisti mukavalta tuntuvia asioita ei osaa odottaa ollenkaan.

Tässä jotain omakohtaisia kokemuksia..En jaksa enempää alkaa vuodattamaan, vaikka kerrottavaa olisi vaikka kuinka. Mutta aivan hirveää tämä jokatapauksessa on.

Silloin kun on aivan pohjalla, ei mikään järkeily auta, vaikka kykenee ajattelemaan kuinka järkevästi tahansa. Nyt kun lääkitys auttaa jonkin verran, pystyy jo tsemppaamaan ja psyykkaamaan itseään, mutta ei todellakaan voi pakottaa itseään parantumaan.[/QUOTE]

Allekirjoitan myös kaiken tämän mitä kuvaat.

Mutta eikö olekin tavallan hienoa kun tajuaa että meitä samanlaisia on muitakin? Eikä me niin tavattoman kummajaisia sitten ollakaan =) ?

 

[jaaa]

En saa kontaktia ystävääni, ei halua oikein tavata ketään. Miehensä tuskin paljon häntä autaa. Vauva on 3kk. Menenkö kylään "väkisin"? Olen tosi huolissani. Mitä tekisin..

Tsemppiä teille! Ja kiitos vastauksista. T. se kyselijä

 

[Pesky Pixie]

[QUOTE="Surku";22975174]Juurikin tuo tunne siitä, että olisi jäänyt jostain paitsi, on se joka eniten tukee tuota vauvakuumetta. Tuntuu tosi pahalta lukea täältä ja facebookista, kuinka tuoreet äidit hehkuttavat onneaan ja sitä ihanuutta ja silti haluaisi olla iloinen kaikkien puolesta, jotka sen ovat saaneet kokea!

Tämä asia herätää monia tunteita; kateutta, katkeruutta, surua, ahdistusta.. Miten päästä näistä ajatuksista pois?[/QUOTE]

Hmm.. mutta miksi ajattelet, että nyt vauvan tulo jotenkin muuttaisi kaiken? Mitä se muuttaisi? Ajatteletko, että nyt et voisi enää masentua? Tai että jo olemassa oleva masennuksesi parantuisi?

Sanot, että teillä on edelleen rankkaa kahden ensimmäisen lapsen kanssa, mutta sehän ei varmaan muuttuisi mihinkään? Teillä olisi edelleen kaksi heräilevää, uhmailevaa, isompaa lasta, joiden oireilu mahdollisesti jopa pahentuisi vauvan tulon myötä, ja lisäksi se vauva. Joka vaatii paljon, päivin ja öin. Jaksaisitko niissä olosuhteissa antaa itsestäsi lapsille, hoitaa kaikkia tasapuolisesti silloinkin kun oma jaksaminen on vähissä? Entä parisuhde? Miten jaksaisitte hoitaa sitä, jos vauva vielä tulisi.