Y
Yksi vaan
Vieras
Neljänkympin kriisi - onko sitä?
Ajattelin joku aika sitten elämääni taaksepäin täytin 40. Yritin tunnustella tuntojani ja miettiä missä se kriisi on? Kun ei tuntunut tulevan. 30 v kriisi minulla oli ja raju. Murrosikä menikin huomaamatta.
Pohdin 30 kriisiäni ja tajusin sen olleen luopuminen nuoruudesta. Viimeistään siinä vaiheessa on ruvettava aikuiseksi. Kaikki nuorisoalennuksen loppuvat (Kilroy, pankkien tilijutut) tuossa 25-27-28 iässä eli 30 v on aikuinen. Löysin ekat harmaani ja se oli paha kolaus se. Keski-ikäkäin jo muistutti itsestään.
Tätä vasten tajusin 40 kriisini: se on hiljaista suremista. Ei niin rajua kuin tuo nuoruudesta luopuminen 30-vuotiaana, vaan hiljaista alistumista. Olisin halunnut perheen - eli puolison ja lapsia. Nyt se on myöhäistä. Kolmikymppisenä vielä uskoin siihen ja aikaa tuntui olevan. Olin varma, että joku minuunkin rakastuu niin, että haluaa lapsiakin kanssani.
Parisuhde toki - mutta aikani tuolla treffipuolellakin seikkailtuani niin tulin siihen tulokseen, että tämän ikäiset miehet eivät enää lapsia halua. Miehet yleensä. Olisi pitänyt huijata jolta kulta ne siemenet, eikä olla näin kiltti ja ottaa huomioon miehenkin halut ja toiveet. Tyhmä olen.
Lapsi-ajatuksesta on pakko jo luopua. Ikä loppuu. Tämä on niin suuri tuska minulle, että nippa nappa uskallan ja pystyn sitä itse ajattelemaan. Niille ikuisille kysyjille hymyilen vain aurinkoisesti tuskani peittäen, ja kerron että en ehdi. Pitää rakentaa uraa, tehdä ylempi korkeakoulututkinto, matkustella vielä siellä ja täällä (kaikki korviketta täytyyhän se energia jonnekin purkaa) - elämä on upeaa. Muuten rupeaisin itkemään.
Toisaalta kun lukee näitä parisuhdekiemuroita, niin en tiedä ... hyvin harva on onnellinen näköjään. Oli sitten yksin tai yhdessä.
Jotenkin toisilla näyttää olevan koko ajan kierroksessa 2-3 rakastajaa/salarakasta ja sitten iso joukko jää ihan ilman. Pitäisi olla ahne ja kova ja vain ottaa. Niin se näyttäisi parhaiten toimivan. Kuitenkin.
Ajattelin joku aika sitten elämääni taaksepäin täytin 40. Yritin tunnustella tuntojani ja miettiä missä se kriisi on? Kun ei tuntunut tulevan. 30 v kriisi minulla oli ja raju. Murrosikä menikin huomaamatta.
Pohdin 30 kriisiäni ja tajusin sen olleen luopuminen nuoruudesta. Viimeistään siinä vaiheessa on ruvettava aikuiseksi. Kaikki nuorisoalennuksen loppuvat (Kilroy, pankkien tilijutut) tuossa 25-27-28 iässä eli 30 v on aikuinen. Löysin ekat harmaani ja se oli paha kolaus se. Keski-ikäkäin jo muistutti itsestään.
Tätä vasten tajusin 40 kriisini: se on hiljaista suremista. Ei niin rajua kuin tuo nuoruudesta luopuminen 30-vuotiaana, vaan hiljaista alistumista. Olisin halunnut perheen - eli puolison ja lapsia. Nyt se on myöhäistä. Kolmikymppisenä vielä uskoin siihen ja aikaa tuntui olevan. Olin varma, että joku minuunkin rakastuu niin, että haluaa lapsiakin kanssani.
Parisuhde toki - mutta aikani tuolla treffipuolellakin seikkailtuani niin tulin siihen tulokseen, että tämän ikäiset miehet eivät enää lapsia halua. Miehet yleensä. Olisi pitänyt huijata jolta kulta ne siemenet, eikä olla näin kiltti ja ottaa huomioon miehenkin halut ja toiveet. Tyhmä olen.
Lapsi-ajatuksesta on pakko jo luopua. Ikä loppuu. Tämä on niin suuri tuska minulle, että nippa nappa uskallan ja pystyn sitä itse ajattelemaan. Niille ikuisille kysyjille hymyilen vain aurinkoisesti tuskani peittäen, ja kerron että en ehdi. Pitää rakentaa uraa, tehdä ylempi korkeakoulututkinto, matkustella vielä siellä ja täällä (kaikki korviketta täytyyhän se energia jonnekin purkaa) - elämä on upeaa. Muuten rupeaisin itkemään.
Toisaalta kun lukee näitä parisuhdekiemuroita, niin en tiedä ... hyvin harva on onnellinen näköjään. Oli sitten yksin tai yhdessä.
Jotenkin toisilla näyttää olevan koko ajan kierroksessa 2-3 rakastajaa/salarakasta ja sitten iso joukko jää ihan ilman. Pitäisi olla ahne ja kova ja vain ottaa. Niin se näyttäisi parhaiten toimivan. Kuitenkin.