Kiitos teille kaikille ihanaiset myötätunnosta :heart: Te ootte mun ystikset täällä. Sointu2010 Olin Suomessa just muutaman viikon ennen joulua, hoidoissa, jonka negatulosta nyt testailen. Ongelma on se, että mulla pitäis olla kaikki paremmin kuin hyvin; on mies, joka rakastaa mua just sellaisena (tällaisena kamalana väsyneenä masentuneena rumana valittavana bitchinä) kuin olen, ja joka noutaisi vaikka kuun taivaalta jos niin haluaisin, mutta mä en pysty rakastamaan häntä. En vaan rakasta, vaikka kuinka monta kertaa oon päättänyt :(. Mun prioriteetti on tulla raskaaksi ja saada olla äiti. Jos ja kun niin ei tapahdu nytkään, taidan lapsettomaksi jäädäkin. Adoptiota en edes harkitse, sillä naimisiin en halua, ja muutenkaan se ei tunnu omalta jutulta tässä suhdetilanteessa. Jos olisin parisuhteessa, jossa viihtyisin, niin silloin ehkä. Mutta silloin moni muukin asia olis toisin, ja jos olisin sellaisessa todellisessa rakkaussuhteessa, ei lapsettomuus ehkä tuntuisi niin kamalalta, koska se parisuhdekin ehkä riittäisi elämän tarkoitukseksi.
Ottiksen tavoin synkeässä mielitilassa en oikein pysty edes ajattelemaan, mutta enemmän tai vähemmän tiedostaen mun aivot on työskennellyt hurjasti puoli vuotta (melkein suhteen alusta asti), että jos en lasta saa, niin sitten jossain vaiheessa otan ja lähden jonnekin maailmankolkkaan katsomaan elämää toisesta näkövinkkelistä, ihan itsekseni. Mutta mulla on vielä toi 15-vuotias koira, joka rajoittaa sen unelman toteuttamista, kun en voi roudata sitä ympäri maailmaa. Nyt ei auta muuta kuin mennä päivä kerrallaan ja ehkä sitten, kun oon saattanut koiran sateenkaarisillalle, sitten voin tehdä jotain.
Mies on hakenut työpaikkaa jo muualta Euroopasta, koska hän on nähnyt mun pahoinvoinnin täällä, eikä tää maa ei kiehdo häntäkääm. Mä vaan en oo ollenkaan niin varma haluanko matkata miehen mukana, koska sydämessäni tiedän etten tule hänen kanssaan elämääni jakamaan. Ja kamalaa on, että hän tietää sen myös. On ihan kamalaa, kun en voi valehdella tai näytellä ja on kamalaa tietää, että hän tässä kärsii. Mutta kuten hän itse on sanonut, vastuu siitä kuinka paljon hän kestää, on hänellä itsellään. Mutta kyllä mulla on paska olo.
Enkä mä osaa itkeä itsekseni, silmät kostuu ja pala on kurkussa, mutten oikein osaa itkeä. Mies lohduttaisi kyllä, jos antaisin, mutta en pysty olemaan edes hänen lähellään. En vain pysty. Mies on pettynyt, totta kai, mutta eri tavalla, koska kuten hän itse sanoi: meillä on niin erilaiset tavoitteet. Hänellä tavoite perhe just minun kanssa, ja parisuhdekin riittäis just minun kanssa vaikka ei lasta tuliskaan. Mulla mielessä vain äidiksi tulo:ashamed:. Oon maailman hirvein ihminen, vaikka en haluais, mutta en siltikään pysty muuttamaan tunteitani väkisin.
Ottis ehdotti ilmaa puhdistavaa skabaa, mutta toi on maailman rauhallisin, eikä minkäänsorttinen skaba ole mahdollista. Hän nielee kaiken, sietää kaiken, ymmärtää loputtomasti ja sanoo kaikkeen Yes. Ja on valmiudessa mitä hänen suraavaksi kuuluu tehdä", kuulostelee ja kyselee mitä mä haluaisin tehdä, minne mennä tai mitä haluaisin hänen tekevän. Ja mä en vaan pysty rakastamaan enkä antamaan hänelle sitä mitä hän haluais: mun sydämen. Niin että riidan aikaansaaminen ei ole mahdollista, ja jos sellaisen saisinkin aikaan, saisin riidellä itsekseni ja lopulta olisin itse se paskapää joka tapauksessa.