4kk esikoinen ja parisuhde alkaa kaatua

[Ei-niin-pullantuoksuinen]

En ole aiemmin kirjoittanut millekään vauvapalstoille tai vastaaville mutta nyt tuntuu siltä että pakko kirjoittaa edes jonnekin. Tässä nyt tulee vuodatusta kaikilta niiltäkin ajoilta kun en ole minnekään kirjoitellut.

Meillä on vuosia kestänyt avioliitto ja 4kk esikoinen. Parisuhde on ollut todella mahtava kaikin puolin. Ristiriitoja on toki ollut mutta niistä on selvitty yhteisellä yrittämisellä. Jos antaisin parisuhteellemme kouluarvosanan ennen lasta se olisi varmaan 9½. Nyt muutama kk myöhemmin... ehkä 5½ tai 6.

Minä olen väsynyt.

Aamulla kun pitää herätä olen silti yhtä väsynyt kuin en olisi nukkunut ollenkaan, vaikka lapsi herää vain pari kertaa syömään ja muuten antaa nukkua. Päiväunille en uskalla itse mennä yhtäaikaa lapsen kanssa koska olen pelottavan hermostunut jos pääsen juuri uneen ja sitten lapsi herää. Olen todennut paremmaksi olla siis edes yrittämättä päiväunia. Tuntuu että lapsi vaistoaa senkin; jos menen itse sohvalle pitkälleni niin pian pian hän herää, mutta jos odotan hänen heräävän vaikka että lähdettäisiin kauppaan niin nukkuupa tuo 3-4 tuntia heräämättä kertaakaan.

Kotityöt ahdistaa. Tuntuu että koska mies käy töissä ja tekee tosi pitkää päivää + kotonakin töitä, niin tämä kotiarki on se mikä olisi minun vastuullani; siivous, ruuanlaitto, pyykkäys, lapsenhoito, lemmikit, kauppa-asiat, laskunmaksut jne. Ennen ne hoituivat töiden ohella, siis 8h työpäivien ja harrastusten jatkoksi, nyt tuntuu ylivoimaiselta vaikka olen koko ajan kotona enkä käy missään harrastuksessa. Ihmiset sanovat usein että anna olla, hellitä hetkeksi. Mutta jos hellitän yhdeksi päiväksi niin seuraavalle päivälle on sitten tuplatyöt ja ahdistaa entistä enemmän nähdä se kasvava tiski/pyykkivuori. Nykyään tuntuu sitäpaitsi että käytän aikaa enemmän asioiden stressaamiseen kuin niiden tekemiseen; kierrätän päässäni päivän työrupeamaa ja ahdistun, huomaan taas aloittamisen vain siirtyneen ja siirtyneen.

Aamupäivä menee ihan tyystin lapsen ja itsensä hoitamiseen; syötän ja teen lapselle aamutoimet, pumppaan omaa maitoa (lapsi ei enää rinnalla mutta annan kaiken oman maidon mitä tulee), pesen yölliset pullot, siistin keittiön. Pidän siitä kiinni että käyn suihkussa ja laitan hiukset joka aamu että pysyn edes jotenkin arjessa kiinni. Syön aamupalaa jos ehdin, useimmiten en ehdi kun lapsella on jo seuraava syöttö ja päiväuniaika. Lapsi nukkumaan; kello on puolipäivä, minä syön AAMUpalaa ja sitten vasta alkaisi päivän kotityöt. Voisinhan herätä kuudelta jo touhuamaan mutta nukun niin myöhään kuin lapsikin, 8-9, ja olen siis silti väsynyt.

Tästä seuraa ahdistusta, turhautumista, odotuksia, pettymyksiä, kiukkua. Miestä ahdistaa se kun minä en ole koskaan tyytyväinen. Vaikka hän töidensä lisäksi auttaa kotona ja olen kovin kiitollinen, mutta silti edelleen stressaantunut siitä kaikesta työmäärästä, se kun ei tekemällä lopu. Minua taas ahdistaa olla tällainen saamaton ja kiukkuinen sotanorsu (mammakilot +15 entisten ylikilojen lisäksi). Riitoja tulee koko ajan, viimeaikoina melkeinpä joka päivä. Kumpikaan ei enää oikein jaksa sovitella tai pyytää anteeksi, on helpompi hautautua omaan kiukkuunsa kuin sanoa toiselle olevansa pahoillaan. Sitä on kehittänyt itselleen sellaisen välinpitämättömän ja itsekeskeisen kuoren jonka sisään on helppo hautautua. Pelottavaa on se ettei enää näe itsessään sitä vikaa vaikka miten miettisi, vaikka tietää että sitä vikaa itsessäkin aina on kun on riita. Tänään riideltiin viimeksi, asia oli todella olematon mutta se pilasi silti sujuvasti molempien loppupäivän.

Seksistä lienee turha puhuakaan, itsetuntoni on niin nollassa näiden ylimääräisten kilojen, roikkuvien tissien ja repsottavan vatsanahkan kanssa että ei sitä halua edes sielä pimeässä peiton alla sukat jalassa. Mies on seksin vähyydestä alkanut huomauttelemaan mikä tarkoittaa että tilanne on jo todella paha. Ei siitä vain enää nauti kun koko ajan tuntee ahdistusta siitä omasta itsestään. Mutta mistä sitä tähän hätään löytäisi vielä voimia alkaa laihduttaa? Se syöminen kun tuntuu olevan lapsen lisäksi enää niitä ainoita varmoja ilonlähteitä tässä elämässä; hyvin suunniteltu leffailta kumppanin kanssa voi kaatua yhteen väärään tai väärällä äänensävyllä sanottuun sanaan mutta Fazerin sininen; se ei petä!

Molemmat ovat pahasti turhautuneita. Itse olen ehkä hyväksynyt sen jo aiemmin että yhteinen aika jää vähemmälle ja se muuttuu perheen ajaksi, mutta miehelle tuntuu olevan paljon raskaampaa se että emme ole juuri enää kahdestaan. Hänellä on jatkuva työstressi, taloustilannekin ahdistaa koska miehen työstä ei tule säännöllistä kkalkkaa. Asunto on ollut jo kauan pieni ja pienemmäksi käy; minulla on tuossa muovipussillinen tavaraa enkä tiedä mihin sen laittaisin, kaikki komerot, kaapit, hyllyt ja hyllyjen päälliset, sängynalusetkin ovat jo tavaraa täynnä. Ja lisää tulee koko ajan kun lapsi kasvaa.

Keskinäistä ymmärrystä ei siis tämän kaiken keskellä tahdo hirveästi olla. Mies tänään toi ilmi että häneltä alkaa olla paukut loppu sen suhteen kun koskaan ei asiat ole hyvin, aina minä olen joko väsynyt tai turhautunut ja laitan pahan oloni hormonien piikkiin, seksiäkään ei enää ole. Minä olen väsynyt olemaan lihava työjuhta joka ei pysty suoriutumaan kaikesta siitä mistä pitäisi, kodista ja lapsesta ja sen lisäksi vielä huolehtimaan itsestäni (laihduttamaan) ja olemaan iloinen pullantuoksuinen kotihengetär.

No, tässä nyt vuodatusta kerrakseen. En kaipaa myötätuntoa enkä päänsilittelyä, ehkä paremminkin neuvoja ja sitä tietoa että joku on vastaavasta tilanteesta joskus jopa selvinnyt...

 

[pikkuäiti]

Ensimmäiseksi haluan sanoa, että tiedän hyvin mistä puhut ja että toivon voimia sulle. Itse 30 vuoden mittaisen elämäni aikana, en ole kokenut mitään niin raskasta kuin molempien lapsieni ensimmäisen elinvuoden... Eli siitä lähdetään.

Itse kärsin varsinkin esikoisen kohdalla julmettua väsymystä, kun sain heräillä monta kuukautta 1-2 tunnin välein pitkin yötä syöttämään. Tiedän että monilla on ollut vieläkin rankempaa, mutta mulle joka nukkuisin mielellään joka yö 9h putkeen, oli tuokin heräilymäärä ihan "tarpeeksi". Päiväunien suhteen sama juttu kuin sulla, esikoisen kohdalla en vaan osannut mennä nukkumaan, kuopus nimenomaan myös "aisti" että lepään ja heräs saman tien. On ollut muutenkin huono nukkumaan päiväunia.

Itsellä myös usein sellainen olo, että koti ei ole muka koskaan tarpeeksi siisti ja siirrän sitä samaa jatkuvan puuhaamisen pakkoa miehelleni. Itse en ole enää (onneksi) äitiyslomalla, joten koen että molempien kotona tekemä työmäärä pitää olla tasa-arvoinen. Ja en todellakaan ole osannut "olla vaan" koska kotityöt todella kasaantuu ja jonkun on nekin pakko tehdä, jos ei tänään niin huomenna. Mut toisaalta sellaisen arvokkaan asian opin kuopukseni myötä, että omaa aikaa pitää arvostaa. Eli vauvan päiväunien aikana ei edes kannata yrittää tehdä mitään järkevää kuten kotitöitä, vaan silloin pitääkin ottaa rennosti. Katsoa telkkaria, lukea lehtiä, surffata netissä... Kotitöitä voi sitten tehdä vauvan kanssa. Jos ei muuten onnistu, niin vauva kantoliinaan tai vastaavaan, ja sitten vaan tiskikonetta tyhjentämään.

Seksi sitten taas... Mitä se on? Se oli meillä pitkään jäissä esikoisen jälkeen ja nyt... No, en edes muista millaista se on. Kuopus täyttää vuoden ensi viikolla. Oon yrittänyt ajatella, että tämä pikkulapsi-aika nyt vaan on rankkaa ja that's it. Mies tietenkin on todella kypsä tilanteeseen, mut minkäs teet jos itselle menee moni muu asia seksin edelle, kuten nukkuminen ja oma aika kun lapset ovat menneet nukkumaan. Toivon että asia korjaantuu ajan myötä. Lohdutukseksi voin sanoa, että 4 kk on todella lyhyt aika, ja kunhan tekin selviydytte lapsen tulon aiheuttamasta shokista, seksillekin löytyy taas aikansa ja paikkansa.

Me menimme jo esikoisen jälkeen keskustelemaan pariterapeutin kanssa (kunnan tarjoama) kun esikoinen oli noin vuoden ja se kyllä auttoi, vaikka en osaa eritellä että miten. Nyt kuopuksen myötä olemme käyneet muutaman kerran myös keskustelemassa asioista, eikä siitä ainakaan haittaa ole ollut. Mainittakoon vielä, että sairastuin masennukseen esikoisen syntymän jälkeen ja samanlaisia oireita koin myös tämän toisen raskauden ja synnytyksen jälkeen joten apua on haettu myös omiin heitteleviin mielialoihin.

Meiltä nyky-naisilta odotetaan niin kovin paljon, että on melkeinpä mahdotonta toteuttaa äitiyttänsä masentumatta ja kokematta itseään huonommaksi kuin todellisuudessa on. Itse odotan vain, että lapset kasvavat isommiksi ja saan taas alkaa itsekin elämään. Kaipaan jo omaa itseäni, muutakin kuin äiti-persoonaa jonka nyt tunnen.

Suosittelen lämpimästi hakemaan apua ammatti-ihmisiltä, jos tuntuu ettei läheisten (ja oman miehen) kanssa keskustelu riitä. Kannattaa myös tarkastella omia mielialojaan, kokeeko itsensä ihan "normaaliksi" verrattuna siihen mitä oli ennen vauvan syntymää. Itsellä meni pitkään ennen kuin tajusin olevani masentunut. Omasta mielestäni olin "vain" väsynyt, kiukkuinen ja pettynyt kaikkeen... Toisaalta, samat tunteet ehkä osaltaan aiheuttivat masennuksen. Apua kyllä on tarjolla, jos vaan jaksaa ja osaa hakea sitä. Tsemppiä! Toivon että ajan kanssa myös sun asiat selviävät. Itse yritän suhtautua tulevaisuuteen positiivisesti ja toisinaan siinä onnsitunkin.

 

[Ei-niin-pullantuoksuinen]

Voi taivas kun oli ihana lukea tuollainen vastaus. Sitä tietää ettei ole ainoa mutta se on kuitenkin niin vaikea uskoa.

Minusta vaan tuntuu että minun pitäisi yrittää olla parempi, minun ei saisi väsyä, pitäisi jaksaa hymyillä ja piristää sen toisen väsyneen vanhemman päivää... Olla se pullantuoksuinen kotiäiti joka pitää kämpän siistinä, lapsen tyytyväisenä ja halaa miestään ovella kun se tulee kotiin.

Mitä vielä, vastassa on risoissa collegeissa liikehtivä lihava akka lapsi kainalossa joka kertoo että mikä kaikki tänään on menny pieleen, mitä on vielä tekemättä, miten vähän on saanut aikaan, miten iso pyykkivuori odottaa ja miten kova nälkäkin olisi mutta jääkaappi on tyhjä kun ei ole ehtinyt kauppaan. Ja lisää samaan hengenvetoon että kotipizza on niin kallis että sitä ei muuten sitte edes harkita kun tili alkaa olla tyhjä.

Sitten se hoitaa lapsen iltatoimet, laittaa sen maata ja lösähtää sohvalle katsomaan tv:tä ja ah.. syömään mitä vaan mitä kaapista löytyy! Sänkyyn päästyä torjuu sujuvasti lähentely-yritykset väsyä valitellen ja nukahtaa vain herätäkseen taas tunnin-parin kuluttua koska ei malttanut taaskaan mennä ajoissa nukkumaan.

Jep. Käsi pystyyn kuka tahtoo tällaisen vaimon.

 

[rakkaudella]

Tuo eka juttu musta kertoo kaiken, se että olet väsynyt. 24/7 päivystys väsyttää vaikka kuinka olisi helppokin lapsi. Sen takia on hyvä sallia itselleen ihan löysää olemistakin päikkäreitten ajaksi, jotta sitä olisi edes joskus. ei kokoajan voi olla tehokas ja hyödyllinen. lisäksi imetys (pumppaaminenkin) vie oikeesti voimia, fyysisiäkin. Ja ne pyykit ja tiskit ei mihinkään karkaa. tee jotain, asia kerrallaan. Jos joskus olitkin kympin tai ysin tyttö kotitöissä, nyt ei tarvi vaatia itseltään ihan niin paljoa.

Mutta tärkeintä on että olet saanut jo tuonkin verran sanottua. voisitko antaa miehesi lukea tuon tekstin? tai kirjoita sama asia paperille luettavaksi. Olisiko neuvolasta mahdollista saada keskusteluapua? isovanhempia/kummeja hoitamaan lasta niin että saisit omaakin aikaa? Ihan vaan hyödytön haahuilu kirpparilla puistossa tai jossain missä tykkäät itseksesi voi säännöllisesti tehdä hyvää. Samoin hierojalla käynti. Mutta se että asiat sanotaan ääneen auttaa niiden ratkaisuissa. Se aloittaminen ja ensimmäisen asian setviminen on aina vaikeinta mutta kun langan pään kerästä löytää niin siitä se siiten lähtee purkautumaan. kerätkää vaikka aluksi niitä hyviä asioita toisistanne, niitä miksi rakastuitte ja mitä rakastatte toisissanne ja kirjoittakaa lapulle.

Meillä on myös 4kk esikoinen, ja välillä on huono omatunto kun luuhaan päivät koneella vaikka voisin just tiskatakkin yms hyödyllistä. lisäksi omaa jaksamistani myös syö nuo kilot (bmi 34), enkä aina jaksa lähteä joka päivä uloskaan. asumme vähän hassussa paikassa vaunulenkkien suhteen, tarvisi vaan vähän reipastua..
tsemppiä, ja kyllä siitä selviätte. keskittykää niihin positiivisiin asioihin, ja antakaa pienet äänen sävyt anteeksi.

 

[Ei-niin-pullantuoksuinen]

Voisinpa vaikka näyttää tämän ketjun miehelleni. Ehkä hän saisi edes jotain apua siitä tiedosta että emme ole ainoa pariskunta tässä tilanteessa. Ehkä hän saisi myös vähän ymmärrystä siihen että miksi joskus olen tällainen hirviö kuin mitä olen, ja että se ei ole loppuelämän kestävä olotila.

Apua ei hirveästi ole saatavilla, siis hoitoapua ainakaan. Kaikilla potentiaalisilla lapsenhoitajilla mitä tässä lähellä asuu on itselläkin 2 tai useampi alle kouluikäinen lapsi, joten tuntuu tosi tosi ikävältä pyytää apua "kun on niin raskasta tämän yhden kanssa". Toiset isovanhemmat hoitaisivat mielellään mutta esteeksi tulee 100km välimatka ja heidän työnsä, ovat tilallisia ihmisiä joten aamusta ja iltapäivästä ja monesti siinä välilläkin pitää olla työssä. Vaikka useampi tunti jääkin töiden väliin niin matkoihin menee talvikelillä yhteensä melkein se 3 tuntia että ei siinä kauheasti sitä varsinaista hoitoaikaa jää.

Keskusteluapua olisi varmasti saatavilla, itsellä vaan joku mikä ajatuksessa tökkii. Joskus ollaan käyty muiden asioiden vuoksi ja hyväähän se kyllä teki. Ehkä ei sitten kuitenkaan vielä itse koe että olisi niin syvällä suossa että apua tarvitsisi hakea, mutta olisihan se varmasti paikallaan. Sitä kun on monesti sokea omalle tilanteelleen. Sitä tässä nietinkin että olenko sokea omalle tilanteelleni, ja miten sokea olen mieheni tilanteelle.

Imetys oli episodi sinällään, täytyy sanoa että onneksi se loppui vaikka sekin oli itselle todella iso tunneperäinen katastrofi kun siitä joutui luopumaan. Sekin ehkä on sellainen asia minkä vuoksi olen ollut pahantuulinen ja kiukutellut, ahdistus siitä että olisin halunnut täysimettää mutta se ei kertakaikkiaan onnistunut. Lapsi ei alun perinkään osannut tai oppinut syömään ilman rintakumia, pelkästään se että hän oppi syömään rintaa edes rintakumin avulla vei älyttömästi aikaa ja kärsivällisyyttä. Oli tukihenkilökin käymässä ja luin ohjeita ja etsin apua mutta ei niin ei. Maidontulo ei sitten alkanut riittämään vaikka miten imetti, paino ei noussut joten lisämaitoa piti antaa. Eli ensin saatoin imettää tunnin, sitten pumppasin lisää maitoa että saisi maidontuloa lisättyä, syötin omat maidot tuoreeltaan, sitten syötin vielä korviketta päälle ja sitten rumba alkoikin pian taas alusta. Yhtä pullojen ja maitosuppiloiden keittelyä ja maitoa maitoa maitoa koko elämä. Lopulta lapsi alkoi saada rintaraivareita ja imetys jäi, taisi olla noin 3kk silloin. Nyt sitten pumppailen maitoa mitä sieltä nyt vielä tulee. Tuntuu että nyt on jo "helppoa" siihen nähden mitä oli vaikka silloin kun lapsi oli 2kk ja taisteltiin ilmavaivojen ja imetyksen kanssa eikä hän nukkunut päivällä kuin tyyliin vartin kerrallaan.

Maailman ihanin asiahan se lapsi on. Ei ole asiaa tai rahasummaa olemassakaan minkä vaihtaisit lapsen yhteen hymyyn tai siihen ilmestykseen kun päivän touhujen jälkeen saat katsella tyytyväisenä ja rauhallisena nukkuvaa lasta. Vaikka asiat on nykypäivän paljon helpompia kuin ennen, on varusteet ja apuvälineet, tukea saatavilla ja ymmärretään masennuksestakin niin tuntuu että pahoinvointi vain lisääntyy. Vai onko ennen sitten ollut niin kiire ettei ole ollut aikaa takuta ja tapella.

 

[Tsemppiä]

Onpa tosi hyvä, että sait edes tänne purkauduttua. Itse ehdotan sinulle ehdottomasti keskusteluapua, vaikka se kuinka tuntuisi epämukavalta ja vaikealta. Asioista, ongelmista ja murheista tulee aina puhumalla vähemmän pelottavia ja ahdistavia. Lisäksi ehdotan lämpimästi, että lähdette vauvan kanssa liikkeelle ja pois kotoa. Kotityöt odottavat kyllä, mutta seinät eivät kaadu päälle, kun käytte tapaamassa ystäviä, etsitte jonkun harrastuksen (muskari, vauvauinti ym.) Toisten pienten vauvojen vanhempien tapaaminen on virkistävää ja parempaa vertaistukea ei ole.

Oikein paljon voimia!

 

[voimia täältäkin]

Tässä pari juttua:
- suihku aamuisin --> jätä väliin ja syö terveellinen ja runsas aamupala, suihkussa voit käydä vaikka pari kertaa viikossa, etenkin jos olet kotona niissä risoissa verkkareissa (kuten minä), syömiseen ja ruoan laatuun / sisältöön kannattaa panostaa, eron olotilassa huomaa aika nopeasti
- iltavalvominen --> jätä väliin ja mene nukkumaan samaan aikaan vauvan kanssa, koita nukkua päivälläkin vauvan kanssa esim. sängyssä samaan aikaan
- kotityöt --> relaa vähän ja jotainhan voit tehdä vauvan kanssa (vauva rintarepussa tai kantoliinassa tai katselemassa sitterissä), esim. imurointi, lattioiden lakaisu tai pyyhintä, pölyjen pyyhkiminen sopivilta korkeuksilta...
- ulkoile edes vähän, jos et kärrytä, niin käy silti vauvan kanssa ulkona ihmettelemässä vaikka oksia ja isoja kiviä tms.
- käy edes kerran viikossa jossain harrastuksessa vauvan kanssa tai ilman, sitä ennen vaikka se viikon suihku ja hiustenpesu (ihan suotavaa !)

Itse tein noin esikoisen kanssa eli illalla nukkumaan samaan aikaan ja varmasti makasin sängyllä aamullakin niin pitkään kuin vauva nukkui (söi tiuhaan öisin ja imetin öisin vielä yli 1,5v) ja lisäksi nukutin kerran päivässä sängylle ja nukuin itsekin, muut unet kärryissä ja sain samalla itse liikuntaa ja raitista ilmaa. Esikoinen oli aika hyvä päiväuninukkuja. Väsyneimmilläni olin kun vauva oli 6-9kk, parisuhde alkoi rakoilla juuri tuossa kun vauva oli 4-5kk. Seksiä ei ollut ollenkaan.

Sitten tehtiin siihen soppaan toinen lapsi niin että lasten ikäeroa tuli lähes kolme vuotta. Nyt toinen lapsi on noin 9kk. En ole väsynyt, kiukkuinen ja saamaton kyllä . Tämä vauva ei päivällä juuri nuku paitsi jonkun sylissä... En siis saa enää päiväunia, mutta edelleen menemme nukkumaan koko perhe samaan aikaan ja nousen vasta kun jompi kumpi lapsista "pakottaa". Meillä on harrastuksia ja hoitoapuakin, joten se auttaa paljon. En tee kaikkian vauvan ruokia itse kuten tein esikoiselle, koti on kuin sikolätti, tiskit ja pyykit odottavat... mutta itse olen rennompi ja kakkosen kanssa kaikki sujuu kuin itsestään. Edelleen ehdin/jaksan/viitsin mennä suihkuun vain kerran pari viikossa... en tiedä missä väsymys on, olenko tottunut niin hyvin siihen, että nukkua saa max 2-3 tuntia putkeen, en tiedä, mutta ihanaa kun se julmettu väsymys ei enää paina.

Imetyksestä sen verran, että jos kaiken tämän jälkeen saat vielä toisen lapsen, niin imetys voi sujua hyvinkin. Itse sain esikoisen aikaan ohjeen, että pitää imettää vaikka 30min-tunnin välein, että sitä maitoa alkaa oikeasti tulemaan paljon, kun olin yrittänyt aina vain pumpata imetyksen päälle... siis pumppu kaappiin ja tissi suuhun ja yhtäkkiä kaikki toimikin kuin rasvattu ja imetys sujui. Toisen kanssa se ei tökkinytkään edes alussa. Esikoisella oli myös rintaraivareita, mutta niistä selvitiin, kakkonen ei ole moista harrastanut ollenkaan, aina kelpaa. Myös lapsissa on eroja eli ei kannata liikaa itseään syyttää jos homma ei toimi. Ja itse pitää syödä ja juoda riittävästi ja miettiä kilojaan vasta kuukausien tai vuoden päästä.

Niin ja seksiä ei ole vieläkään, mutta parisuhde ehkä muuten menossa parempaan päin. Mies auttaa kotitöissä ja lasten kanssa paljon ja on aika puhki tästä työmäärästä töissä ja kotona. Täällä siis kanssa usein kiukkuinen akka verkkareissaan kakara(t) sylissä vastassa

Voimia sinne.

 

[ei ole helppoa ei]

Täältä tulee vertaistukea eli ei ole meilläkään parisuhde loistokunnossa näin kahden pienen lapsen vanhempina. Todella paljon tiuskitaan toisillemme ja ärsyynnytään toisistamme. Minä enemmän miehestä, kun on mielestäni liian saamaton eikä tarpeeksi oma-aloitteinen ja lisäksi todella lyhytpinnainen. Miestä taas ärsyttää sotku kotona ja lasten myötä hänestä on tullut "nalkuttava akka" Tämä usein kireä ilmapiiri saa tietysti aikaan kauhean syyllisyyden, koska lapset joutuvat siinä elämään. Tietysti sitä haluaisi lapsilleen tarjota kodin, jossa vaan rakastetaan ja ehkä joskus harvoin vaan kinastellaan.

Mutta ei meillä ihan toivoton tilanne ole kuitenkaan. Seksiä on n. kerran viikossa ja laatuaikaa parisuhteelle järjestetään suht säännöllisesti. Noina yhteisinä hetkinä sitten muistuu mieleen miksi sitä toisen kanssa onkaan. Arki vie sen verran tehokkaasti mehut kummastakin, että on vaan vaikeaa olla mukava toiselle. Itse koitan ajatella, että tilanne helpottaa muutaman vuoden sisään, kun lapset alkavat olla omatoimisempia ja syöttämis-, vaipanvaihto-, uhmaikä yms. -ralli loppuu/helpottuu. Ainakin siihen asti koitan jaksaa tota äijää katsella

Mun neuvot on nuo samat, kun täällä jo tulikin, että älä tee mitään hyödyllistä lapsen päikkäriaikaan ja mene nukkumaan illalla, kun vauvakin. Itse olen noita noudattamalla jaksanut. Kyllä muakin tekemättömät kotityöt häiritsee, mutta oma aika ja jaksaminen menee kuitenkin edelle ja olen kyllä hieman laiskakin. Ja illalla tietty harmittaa, kun ei voi katsoa jotain hyvää leffaa tms, mutta kyllä sekin aika taas tulee, kun voi valvoa. Mulla nyt kuopus 11 kk ja nukkuu jo yöt hyvin, joten ei enää tarvitse mennä niin aikaisin nukkumaan ja saa illallakin omaa aikaa. Eli aikansa kutakin.

 

[tsemppiä!]

Kuulostaapa niiiiin tutulta... Meillä on kaksi lasta, esikoinen 2v 9kk ja kuopus 9kk. Ja edelleen sama mies Minusta myös tuntuu, että välillä miehen kanssa jo pelkkä olemassa olo on ärsyttänyt, kumpaakin. Mulla on ärsyttänyt edellisen tavoin oma-aloitteisuuden puute. Mies tekee vuorotyötä ja vapaa-ajalla on kyllä lasten kanssa tosi kiitettävästi, mutta silti välillä tuntuu, että liian vähän ja että mulla on kaikki kotityöt. Mikä ei siis pidä paikkaansa, mutta siltä se välillä vaan tuntuu. Välillä myös on tuntunut, että kaikki mitä sanoo, sanoo väärin tai ainakin väärällä äänensävyllä.

Meillä on pääpiirteissään ihan siistiä (en kertakaikkiaan voi elää kauheessa sotkussa). Tai oikeestaan sotkua saattaa ollakin, mutta järjestys. Mulle siisteys on nyt oikeestaan sitä, että tavarat on järjestyksessä ja keittiö puhdas. Ja kun ei ole liikaa tavaraa, se raivaaminenkaan ei ole kauhean iso prosessi. Tuo on totta, että jos joskus lusmuat, niin hommaa on kaksinkertaisesti seuraavana päivänä. Siksi itse ainakin teen mielummin vähän joka päivä. Ja esim. tiskien kanssa minusta on helpointa, että laittaa tiskit sitä mukaa koneeseen (jos sellainen on) kun niitä tulee, eikä kerää altaaseen vinoja pinoja. Helpottaakin kummasti, kun ei tarvi jynssätä pinttyneitä kippoja.

Meidän kuopus on ollut koko 9-kuukautisen elämänsä huono yö- ja päivänukkuja. Ne vähäiset päikkärit olenkin nyt pyhittänyt esikoisen kanssa touhuamiseen. Muuten hänen kanssa vietetty aika jää liian vähäiseksi. Yhdessä sitten teemme kotitöitä. Isosisko on touhuissa todella innolla mukana. Ripustaa pyykkiä, tyhjentää tiskikonetta, siivotessa hällä on oma luutu. Vauva seurailee mukana vieressä.

Imetyksestä... Olen samaa mieltä kuin "voimia täältäkin". Meillä esikoisen kanssa imetys takkusi. Vauva ei koskaan oikein osannut syödä rintaa ja pulloa käytettiin alusta asti imetyksen rinnalla. Ihan tutulta kuulosti alkuperäisen kirjoittajan kokemukset. Kuopus puolestaan on ollut sellainen "tissimaakari", että alta pois. Yöimetykset on nyt onneksi saatu pois (niitä olisin emmoset 10-15 yössä, niin oli jo pakko tehdä jotain...) Kuopus osasi jo laitoksella tarttua hyvin rintaan ja raivareita ei ole ollut koskaan. Pulloa ja tuttia ei huoli. Mutta älä kanna syyllisyyttä, että et imetä! Ihan hyvin korvikevauvatkin kasvaa, ja terveitäkin saattavat jopa olla Esikoisella oli eka kuume ja flunssa 2v 1kk ikäisenä, just ennen vauvan ristiäisiä.

Harrastuksiin lähtemistä kannatan. Sopivissa määrin. Harrastukset vauvan kanssa piristää. Perhekerhoista voisit saada seuraa ja tukea samassa tilanteessa olevilta. Me käydään (ja on käyty esikoisen vauva-ajoista asti) muskarissa.

Seksi, mitä se on? Mulla oli tässä vähän gynekologisia vaivoja ja jouduin käymään lääkärissä. Lääkäri käski ensitöiksi tehdä raskaustestin. Mun ilme oli varmaan melkoinen, raskaus olisi kyllä vetänyt vertoja Neitsyt Marialle En ollut raskaana, pakkohan se oli testata. Seksiä on varmaan kakkosen syntymän jälkeen ollut n. 5-10 kertaa Nyt sillä saralla alkaa ehkä paremmat ajat, kun itselläkin ehkä jopa välillä saattaa tehdä mieli, mutta kun vauva oli 4kk, ei todellakaan. Ei oltu varmaan kertaakaan edes kokeiltu!

Mullakin on ylikiloja. Välillä ne ottaa tosissaan päähän, mutta useimmiten koitan ajatella positiivisesti. Mies ei ole niistä koskaan huomautellut. Jos tässä kohta saisi vaikka itselle jonkun liikunnallisen harrastuksen. Vaunulenkillä käyn epäsäännöllisen säännöllisesti. Esikoinen kuitenkin pitää huolen, että ulkoilemme. Siitä en tingi. Lasten kanssa ulkoilu vaan suurimmaksi osaksi on hiekkalaatikolla norkoilua tai pallon pelaamista. Välillä pistän lapset tupliin ja starttaan kunnon hikilenkille. Matkat ei vaan kauheesti aina päätä huimaa, varsinkin esikoinen on huono viihtymään rattaissa...Mutta joskus se oma lenkkiaika on vaan otettava. Ja usko pois, se piristää! Niinkuin tekee pelkkä raittiissa ilmassa oleilu, lähde siis toki ulkoilemaan vauvan kanssa ja jätä pyykit.

Käyn muuten joka ilta suihkussa/saunassa. En koskaan aamuisin ehdi ja pari kertaa viikossa on aivan liian vähän. Iltasuihku, kun lapset nukkuu on huippua! Sitten hetki löhöilyä tai surffailua ja nukkumaan, aina tosin aamulla tuntuu, että liian myöhään, mutta... Omasta ilta-ajasta en kuitenkaan luovu, nautin hiljaisuudesta päivän tohinoiden jälkeen. Ja siis kun en päivällä yksinkertaisesti siä omaa aikaa saa, koska esikoinen ei nuku päiväunia ollenkaan. Aamut meidän perheessä on aikaisia, mutta siksi myös illat, lapset menee ajoissa nukkumaan. Iltaherkuttelun kun vielä saisi kuriin... :/

Tsemppiä! Kyllä se siitä. Eka vuosi on pahin. Pakko vielä lisätä, että esikoisen vauva-aikana rakennettiin talo! Mies oli vapaa-ajan raksalla. Se oli rankkaa aikaa. Pelastus oli se, että esikoinen on aina ollut hyvä nukkumaan. Öisin heräsi 2kk lähtien kerran tai kaksi, päiväunia veteli vaunuissa 3-4h.

 

[tiinaliisa]

Mäkin sanoisin, että lähde liikkeelle vauvan kanssa, ulkoilemaan, tapaamaan kavereita, harrastuksiin. Saat muuta ajattelemista kuin ainaiset kotityöt. Vauvan kanssa voi myös tehdä pitkiä vaunukenkkejä, se auttaa liikakiloihinkin.
Suihkussa käymisestä: mä käyn aina illalla suihkussa, kun muutenkaan ei tule mentyä nukkumaan samaan aikaan lasten kanssa, vaan haluaa sitä omaa aikaa vielä illalla ennen nukkumaanmenoa (meillä tosin isommat lapset ei nuku päikkäreitä, joten ei voi päikkäreitten aikana rauhassa lukea lehteä tms.) Usein illalla käydään miehen kanssa saunassa, varmaan joka toinen päivä suunnilleen. Siellä tulee juteltua rauhanomaisessa hengessä päivän asioista. En myöskään yritä tehdä kaikkia kotitöitä yksin, vaan mieskin tekee osansa silloin kun on kotona. Meillä ei ole erikoisen siistiä, vaan pyykit ja tiskit tosiaankin kasautuu, mutta ajattelen, että pääasia kun olemme kaikki hengissä ja suht terveenä ja ainakin välillä myös onnellisia, on ruokaa ja jokseenkin puhtaat vaatteet päällä. Pikkuasioista en jaksa välittää enää, sitten kun lapset ovat kasvaneet vähän niin voin puunata jalkalistoja jos haluan (tosin tuskinpa silloinkaan haluan...)
Mutta tosiaan, lapsen saaminen on jo sinälään niin suuri muutos, etteivät kaikki asiat voi asettua uomiinsa heti ekan 4kk:n aikana. Vertaistuki on myös arvokasta keskusteluapua, onko teidän seudulla jotain "äitikerhoja" tms. joihin voisit liittyä? Huomaisit varmaan, että muilla on ihan samoja ongelmia.

 

[Ei-niin-pullantuoksuinen]

No juu, täytyy yrittää pitää kiinni tuosta että päiväuniaikaan ei tekisi mitään. Itsellä vaan on se vika ettei oikein osaa rentoutua jos huusholli repsottaa oikein pahasti. Meillä ei siis mitään supersiistiä ole, kun nyt sellainen että sohvalle mahtuu istumaan ja lattialla kövelemään. Sitten tulee tiuskittua sille miehelle jos se on kotona, että kun kaikki on taas tekemättä ja jäkä jäkä...

Suihkussakäymistä en kyllä enää halua jättää pois, se on se ainut mikä saa mut edes jotenkin tuntemaan itteni ihmiseksi kun muuten ei kauheasti itseensä ehdi enää panostaa. Säärikarvat saa iloisesti kasvaa, kantapäät halkeilla, kainalokarvat tunkee melkein t-paidan hihasta ulos, kulmakarvoja nypin aina yhden tai kaksi ohimennen kun ei ehdi koko urakkaa tehdä kerralla, ihonkuorinta, mitä se on, en muista?! Kotivaatetus on tosiaan villasukat, collegehousut ja maitopukluinen paita. Joten ei, suihkussakäymisestä en osaa luopua ainakaan kovin vähälle, joka toinen päivä vois olla hyvä tavoite. Eihän sitä suihkua tartte joka päivä mutta töissä ollessa tottui siihen että päivä alkaa aina suihkulla joten on sellainen nuhjuinen olo ellei pääse edes kastautumaan. Ja se nuhjuinen olo on se mikä masentaa, tuntuu että viimeisetkin rippeet siitä omasta persoonasta ennen lapsen saamista rapisee pois. Se taas johtaa siihen että ei seksiä, kun itsetunto on melko nollassa niin ei paljon huvita alasti hillua, edes pimeässä... Mies on ihan varma että seksittömyys johtuu siitä etten halua häntä enää. Voi kun kyse ei ole todellakaan siitä, mutta mitenpä sen saisi uskomaan...

 

[mamma]

Moi
täällä myös 4kk vauvan äiti jolla osin samoja ongelmia. Olet saanut paljon hyviä neuvoja. Itseäni on auttanut se että olen alkanut hyväksymää tämän tilanteen ohimenevänä vaiheena elämässä. Yritän ajatella että ihanan vauvani tarpeiden tyydyttäminen on nyt tärkeintä. Tämän takia täytyy syödä, levätä ja hemmotella itseä. Älä siis vaadi itseltäsi liikoja. Huushollia ja seksielämää voi pohtia sitten myöhemmin, toki miehen kanssa on kommunikoitava asioista...Tsemppiä!!

 

[Mummi]

Mamma kiteytti vauvavaiheen elämän hienosti. Pitää todellakin oivaltaa, jotta se on ohimenevä aika.

AP:n mamma-aika alkoi aika ongelmallisena, sillä rumpa imetysongelmien vuoksi on ollut todella melkoista. Ei ihme, jos siinä väsyy. Naisen elimistökin vaatii aikansa palautua raskauden rasituksista, eikä 4 kk:ssa ole vielä lainkaan täysin palautunut. Imetys/pumppaus vie voimia, uusi elämäntilanne samoin ja varsinkin henkisellä puolella. Täydellistä äitiä ei ole, vaikka meistä kaikista tuntuu tuossa vaiheessa siltä, että muut selviävät itseä paremmin...näemme muista aina vain sen päivänpaisteen puolen, arkensa kun kukin elää seiniensä sisällä!

Kuule, ei se miehesi tiedä, jollet kerro, että kaipaat häntä kyllä, mutta nyt et jaksa ja senkin, jotta oma nykyinen olemus inhottaa. Muista se, että sekin on väliaikaista, vuoden kuluttua näytät jo itseltäsi, kun paikat ovat ehtineet kiinteytyä ja voimat palata. Pyydä lupaa marista, koska se helpottaa oloa. Pyydä miestä, ettei ota niitä tosissaan ja moitteena, vaan yliväsyneen mamman terapiana.

Hyvällä omallatunnolla pötkötät ja rentoudut vauvan kanssa yhtä aikaa, annat tiskien lojua ja villakoirien juosta. Siitä ei kukaan vahingoitu.

Nuorten äitien tavallisia tuntemuksia sinulla on. Väsymys, riittämättömyys ja tyytymättömyys itseen. Tiedäthän, jotta luonto on hoidellut asian siten, jotta imetysaikana seksipuoli on vähän laiskanlaista. Luonnonjärjestyksessä pitää ensisijaisesti huolehtia jälkeläisestä, joten hormonituotanto suosii äitiyttä ja hylkii urosta. Se asia muuttuu ihan luonnostaan aikanaan!

Sinulle tärkeintä on nyt riittävä lepo ja raitis ulkoilma. Vauveli vaunuihin ja lenkkarit jalkaan. Reipas lenkki nostattaa mielialaa, virkistää ja hoitelee kropan kuntoon. Vauvan hoito on aikamoista jumppaa myös. Onko neuvolassanne tai kunnassanne äiti-lapsi ryhmiä? Kannattaisi mennä mukaan.

Hyvä, että löysitte tämän kanavan purkautua, nuoret äidit. Itse kukin käy noita tuntemuksia läpi enemmän tai vähemmän, mutta jos katsotte ympärillenne, moniko rämpii suossa vielä lapsen ollessa vuoden vanha? Näette nuoria, nättejä ja hyväntuulisia äitejä juoksemassa kävelemään opettelevien perässä. Semmosta tämä äitiys on.

 

[emppu]

Hyviä neuvoja olet saanut, samoilla linjoilla olen minäkin. Meidän poika on nyt 10 kk.
Ihan samanlaisia tuntoja oli minullakin alussa. Voin sanoa, että ekat 2 kk oli rankinta aikaa elämässäni ikinä! Kärsin unettomuudesta, vauvalla koliikkia, rankka synnytys; en istunut kuukauteen....huoh! Kaikesta selviää! Ja kun niitä hymyjä alkaa tulemaan, kummasti saa voimia. Toinen raskas vaihe (valvomisen vuoksi) oli vauvan ollessa 7-9 kk, kun tuli yövalvomisia, kun treenattiin yölläkin konttausta.. Nyt tuntuu että jaksaa paremmin, kun lopetin yöimetyksen ja vauva nukkuu hyvin yöllä. Vauvan kanssa joka kuukausi on erilainen. Välillä helpottaa, välillä taas uusia arjen haasteita.

Ulkoilu on tosiaan tärkeää ihan oman hyvinvoinnin kannalta. Itse pyrin sen kerran ainakin käymään lapsen kanssa ulkona, vaikkei aina yhtään huvittaisi...

Imetyksestä. Minulle oli yllätys, miten rankkaa se on! Siis ihan fyysisesti. Itselläkin takkusi paljon alussa, sitäkin itkin paljon...ja unen puutetta, vähän kaikkea tuli itkettyä! Mutta korviketrta annettiin siinä imetyksen ohella, kunnes n. 4 kk synnytyksestä alkoi oma maito riittämään. Turhaa siitäkin ressiä otin, hyvä äiti olen vaikken koko aikaa olekaan täysimettänyt.

Ja seksi...huoh, ei vois vähempää kiinnostaa, vieläkään!! Tosin miehellä alkaa pikkuhiljaa menemään hermot, et pitäis vähän yrittää tsempata!

Tää eka vuosi on rankkaa!! Mutta en voisi kuvitellakaan enää elämää ilman poikaa. Sitä omaa pikkuista rakastaa niin paljon, että sitä tunnetta ei voi ymmärtää ennen lasta...Välillä sitä vain tuijottaa nukkuvaa lasta ja miettii että sen puolesta kestää mitä vain jos täytyy. Voimia sinulle ja älä turhia ressaa, nauti pikkuisesta! Kuukaudet menee vauhdilla, ja koko ajan arki helpottuu, pian huomaat että vauvan 1-vuotispäivä lähestyy...ja justhan se vasta synty!

 

[tsempppiä]

Ap, voi lohduttaa, että todellakin elät hyvin nopeasti ohimenevää vauvavaihetta!!

Esikoisen kanssa vaan tuo vauva-aika tuntuu niin IKUISUUDELTA, ja siltä, että "tätä tää elämä nyt on lopullisesti" mutta usko, se ei ole!! Voit jopa puolen vuoden päästä jo katsoa aikaa taaksepäin ja todeta, että pahin aika on ohi. Puhumattakaan vuoden, parin päästä!
Sanomani on siis että: kyllä se helpottaa. Kuulostaa ärsyttävältä, mutta on niin totta.

Enempää en ehdi nyt kirjoittaa, mutta teksistäsi tuli myös jotenkin sellainen tunne, että saattaisit mahdollisesti kärsiä lievästä synnytyksen jälk. masennuksesta?? Jotenkin fiiliksesi tuntuu olevan sen verran epätoivoinen. Sinuna ottaisin mahd pian yhteyttä neuvolaan, ja vuodattaisin rehellisesti kaikki tuntemukset. Neuvola yleensä ottaa masennuksen vakavasti, ainakin meidän neuvolassa vahdattiin tarkasti synnytyksen jälkeisen masennuksen merkkejä. Se kun ei ole leikin asia!
Paljon tsemppiä!!! Kyllä se vielä helpottaa.

 

[Minni_]

Et ole yksin!

Mulla on reilu 2 kk vanha vauva, ja kirjoituksesi kuulostaa tutulta. Mulla tota ulkoilmaa ja lenkkeilyä tulee tosin harrastettua turhankin paljon, kun vauva ei meinaa päivisin nukkua muuten kuin liikkuvissa vaunuissa (joo on huono tapa tiedän, mutta kun ei se muuten nuku!)

Imetys meni kanssa ihan persiilleen, pumppasin ja imetin jatkuvasti, mutta vauva ei vaan ollut tyytyväinen ja heräili vähän väliä. Viikko sitten siirryttiin korvikkeeseen, ja isäntä saa viikonlopun yöheräämiset, ja vauvakin kunnolla vatsansa täyteen. Imetyksestä luopuminen on ollut tosi vaikeaa, varsinkin kun sen eteen on taistellut ja tunnin välein imettänyt. Edelleen kyllä herää öisin 3-4 kertaa, mutta ei sentään ihan tunnin välein niinkuin aiemmin.

Sitten meillä on miehen kanssa sellainen diili, että kun se lähtee aamulls 7.45 töihin, niin minä saan tuoda sille vauvan kl 06.30 lähtien jos enää en saa vauvaa nukkumaan. Silloin ehdin käydä suihkussa, syödä aamupalaa jne. Tai nukkua jos pystyn. Musta se on ihan kohtuullinen herätys miehelle, ja se on sen ihan oma valinta kattooko telkkua puolilleöin vai meneekö ysiltä nukkumaan, silloin menen minä ja vauva. Se on muutenkin sellainen isin ja vauvan kiva hetki, kun vauva on aamuisin aika hyväntuulinen. Mutta mies ei todellakaan tee paljon muuta kuin lepertele vauvalle, koska sen tunnin aikana mitä mulla on, pitää suihkun ja aamupalan lisäksi yleensä tehdä päivän korvikkeet ja kiehautella tuttipulloja jne. Siitä joskus naputan jos en meinaa ehtiä

Aika hirveän näköinen olen itsekin, verkkareissa kuljen pitkin päivää kun en haluaisi ostaa uusia housuja. Äitiysvaatteisiin mahdun, mutta harmikseni en edes sellaisiin farkkuihin joita käytin raskauden puolivälin jälkeenkin.

Ollaan sovittu miehen kanssa, että kunhan tämä pullosyöttö toimii ja olen täysin lopettanut imetyksen (en viitsi lopettaa seinään ettei tule rintatulehdusta), niin saan käydä jossain kerran viikossa. Ajattelin ruveta käymään Zumbassa tai harrastamaan jotain muuta liikuntaa, jospa niitä kilojakin tippuisi. Tosin kotona ollessa tulee syötyä AIVAN liikaa herkkuja...

Ja väsymys tekee kaikki tunteet tietysti isommiksi! On huono omatunto kun ei olla harrastettu vielä seksiä, kun en "leiki" vauvan kanssa tarpeeksi, kun koti näyttää miltä näyttää jne... Mutta yritän kanssa ajatella että tää on ohimenevä aika. Ja mäki yritän rentoutua silloin kun vauva nukkuu, en osaa itse nukkua kun pelkään että joku vie, mutta istun esim. koneella. Mutta tottakai pyykit on pestävä jne... Toinen juttu mikä mua on helpottanut on sellanen lelumatto missä vauva viihtyy hyvin itsekseen, pystyn puuhailemaan kotihommia silloin kun vauva on hereillä. Tai laitan sen sitteriin ja kattomaan kun laitan pyykkejä

Meillä on vielä sellanen juttu että saatiin lapsi monen vuoden yrityksen ja kolmen koeputkihedelmöityksen jälkeen, joten huono omatunto tulee kun valitan arjesta. Kun tätä kerran on niin toivottu. Mutta on se vaan vauva-arki rankkaa, sen olen kyllä oppinut.

Voimia sinne teille ja muille samassa tilanteessa oleville!