Aborttiko?

[Eksynyt]

Olen paripäivää sitten saanut tietää olevani raskaana. Eilen kerroin miehelleni. Lapsi on toivottu tai ainakin niin luulin. Parisuhde on ollut ylä ja alamäkeä. Nyt ollaan paljon päästy eteenpäin asioista ja homma on toiminut hyvin. Yhdessä ollaan oltu n.7 vuotta. Molemmat haluamme lapsia, mutta mieheni on sanonut, että vauva-aika vaan pelottaa että kuinka jaksaa ja miten parisuhde muuttuu. Lasta olemme yrittäneet kesästä asti ja yhdessä se päätettiin.

Ongelmana on luottamus. Melkein joka syksy näyttää käyvän näin. Mies lähtee ulos ravintolaan ja tuleekin vasta aamulla kotiin vaikka on sovittu että näin ei tehdä. Luottamus menee, tuntuu että en voi luottaa hänen sanaansa. En ole kieltänyt menemästä ulos kavereiden kanssa. Hän itse on sanonut että jatkoille ei mennä. Joka kerta kun hän on niin tehnyt en pysty nukkumaan ja pelkään että hänelle on käynyt jotain (niin kuin on kerran käynytkin, hakattu). Sen lisäksi tunnen itseni tyhmäksi jos epäilen että hänellä on mahdollisesti joku nainen. Aina on sanonut olleensa kavereiden luona ja on ollut pahoillaan. Koen itseni niin huonoksi kun en usko häntä. On jäänyt aikaisemmin pari kertaa valehtelusta kiinni. Ihan typeristä asioista, mutta valehdellut kuitenkin hoitaneensa jonkun asian vaikka ei ole sitä tehnytkään.

Tuntui että parisuhde on kohdallaan, luulin molempien olevan valmis uuteen tulokkaaseen. En tiedä mikä nyt mättää ja olemme puhuneet asioista. Mieheni ei osaa selittää käytöstään ja luulen että ehkä hän ei haluakaan tätä lasta tai edes minua mutta ei vaan saa sitä sanotuksi. En tiedä?! Mitähän ihmettä nyt pitäisi tehdä kun on raskaanakin. Haluaisin pitää lapsen, mutta yksinhuoltajuus pelottaa.

Teenkö kärpäsestä härkäsen? Tuntuu vain että luottamus menee ja koen että en ole arvostettu tässä suhteessa. Niin paljon olen kuitenkin saanut antaa hänelle anteeksi vaikka viimeajat on hyvin menneetkin. Tiedän että itselläni on vaikea antaa anteeksi ja luottaa taas toisen puheisiin. Olen väsynyt tähän melkein joka vuotiseen ""rituaaliin"".

Kai tämä olisi sopinut enemmän tuonne vauva ja parisuhde puolelle, mutta täällä tuntuu olevan enemmän eloa.

 

[ihaa]

oletteko kuinka vanhoja?

 

[Julietta]

Aika monet miehet suhtautuvat raskausaikaan kaksijakoisesti. Lapsi on todellinen vasta, kun se syntyy. Tuo huolestuminen on kuitenkin merkki, että mies saattaa olla kypsymässä isäksi. Kaikki eivät oikein kypsy siihen koskaan. On mahdoton tietää, kenestä tulee hyvä isä.

Erään ystäväni mies oli oikein innostunut odotusvaiheesta, mutta käytännössä hän ei osallistunutkaan kotitöihin eikä vauvojen hoitoon, ja katosi päiväkausiksi kapakkakierroksille. Pari erosi pian. Nykyään mies elää äitinsä kanssa

Pettämisestä: luin tutkimuksen, jonka mukaan 60 prosenttia miehistä pettää jossakin vaiheessa, ja yli 90 prosenttia HALUAISI pettää. Jos vaihda miestä, ei ole taattua, että uusi olisi luotettavampi. Mieti mieluummin, onko suhteesi muuten niin hyvä, että viihdyt siinä. Olette sentään olleet seitsemän vuotta yhdessä - olisitte jo eronneet, jos teillä menisi kovin huonosti.

Ymmärrän, että yksinuoltajuus pelottaa, jos lapsi on haluttu yhdessä. Olen itsekin miettinyt samaa alkuraskauteni parisudekriisissä. Vasta sitten, kun hyväksyin mielessäni senkin vaihtoehdon, olen pystynyt nauttimaan odotuksesta. Ja suhdekin voi taas paremmin.

On muuten luonnollista, että itselläsi on epäilyksiä aivan kuin miehelläsikin. Jos olet nuori, on normaalia jossitella, kannattaisiko vielä, ja olisiko jonkun toisen kanssa parempi... Mutta jos itse haluat lasta, pidä ihmeessä se.

 

[härkänen tosiaan]

Jos rakastat miestäsi ja haluat lapsen hänen kanssaan, mun mielestä liian pitkäksi venynyt bailaus kerran vuodessa (jos ymmärsin oikein viestisi) ei kyllä ole tarpeeksi paha juttu, jotta lopettaisit suhteen ja jopa kehittyvän elämänkin. Onko ylipäänsä olemassa täydellisiä miehiä??? Sitä paitsi alkuraskaus hämmentää tosiaan miestä herkästi, kun vielä ei ole mitään konkreettista, mitä hän voisi tehdä.

 

[Hilla]

Helpostihan se mopo karkaa käsistä ja baari-ilta venyy. Harvoinpa sitä näyttää miehellesi sattuvan. Minulle on käynyt niin kyllä huomattavasti useammin ja jahka raskaudeltani ja imetykseltäni pääsen silloin tällöin viettämään baarielämää, saattaapi illat joskus tulevaisuudessakin venähtää. Eikä se tee minusta huonoa äitiä, kunhan lapsi ei jää yksin.

 

[VP 14+2]

Hankala ottaa mitään kantaa parisuhteeseenne, mutta jos lapsi on kerran toivottu ja tarkoituksella tehty, niin eikö abortti ole vähän liioiteltu ratkaisu? Pystyttekö sopimaan tuosta jatkoille menosta mitään kompromissia? Kyllä minäkin hermoilisin, ellen tietäisi, missä mieheni on, jos heiluu kaupungilla vielä baarien sulkemisen jälkeen. Kyllä silloin pitää ehdottomasti ilmoittaa kotiin, vaikka olisi miten humalassa. Ainakin meillä toimitaan näin.

Tuohon aborttiin voin kertoa ihan omakohtaisenkin kokemuksen. Minä en ainakaan meinannut millään päästä yli ja tarvitsin ammattiapua ja kärsivällisyyttä ja silti meni melkein vuosi, ennen kuin pystyin itkemättä edes ajattelemaan koko asiaa. Tässä raskaudessa en miehen suostutteluista huolimatta suostunut sitten edes np-ultraan, kun pelkäsin hänen painostavan minut keskeytykseen, jos lapsi todetaankin vammaiseksi. Lopulta mies ymmärsi ja antoi minun pitää pääni. Olen myös tsempannut itseäni ajatukseen, että selviäisin myös yksin lapseni kanssa. Vaikka miehessäni ei varsinaisesti mitään vikaa olekaan, niin pidän häntä suurena syyllisenä edelliseen keskeytykseen, enkä myöskään saanut häneltä tukea toipumiseeni. Siitä juontuvat nuo yksinhuoltaja-ajatukset. Abortti on (tai oli ainakin minulle) paljon rankempi kokemus, kuin terveydenhuollon puolella annetaan ymmärtää. Mieti tarkkaan, millaiseen pyöritykseen haluat itsesi laittaa. Kirjoituksestasi saa sen kuvan, että haluat lapsia. Ethän abortoi tätä vain sen takia, että miehesi ymmärtäisi vastuunsa?