Ahdistaa, kun en saa puhua kenenkään kanssa mieltä painavasta asiasta :(

[vieras]

Mieheni sairastui vakavasti. Vasta parin viikon päästä tiedämme, kuinka vakavasti. Mies haluaa, että ennen sitä ei kenellekään hiiskuta asiasta mitään. Ajattelen miehen sairautta kaiken aikaa, mutta miehenkään kanssa asiasta ei voi koko aikaa jauhaa, joten joudun pyörittelemään asioita vain omassa päässäni. Meillä on kaksi pientä lasta.

Haluaisin niin kovasti keskustella asiasta luotettavan isosiskoni kanssa, joka asuu toisella puolella Suomea eikä todellakaan asiasta kenellekään kertoisi, mutta kun en saa. Oma mieli kevenisi varmasti paljon ja saisin siskoltani kallisarvoista tukea ja lohtua. Mutta kun ei

 

[äiti]

Eikö ole järkevää odottaa diagnoosia?Turha sitä huolestuttaa muitakaan, kun mikään ei ole varmaa. Voithan aina kääntyö "nimettömien/tuntemattomien" puoleen eli netti keskusteluihin tai auttaviin puhelimiin.

 

[vieras]

Eikö ole järkevää odottaa diagnoosia?Turha sitä huolestuttaa muitakaan, kun mikään ei ole varmaa. Voithan aina kääntyö "nimettömien/tuntemattomien" puoleen eli netti keskusteluihin tai auttaviin puhelimiin.

Se siis jo tiedetään, että erittäin vakavasta sairaudesta on kysymys. Vakavuuden astetta vaan ei vielä tiedetä. Oli se sitten vähemmän vakavaa tai kuolettavan vakavaa, vakavaa silti ja just nyt niin raskasta, että tuntuu, että yksin en tästä selviä.

 

[äiti 40plusplus]

Eikö ole järkevää odottaa diagnoosia?Turha sitä huolestuttaa muitakaan, kun mikään ei ole varmaa. Voithan aina kääntyö "nimettömien/tuntemattomien" puoleen eli netti keskusteluihin tai auttaviin puhelimiin.

nimenomaan noin. sitä keskusteluseuraa ja purkautumispaikkaa kyllä tarvii. itse aikanaan käytin kirjeystäviäni purkautumistienä kun odotin pelonsekaisin tuntein lapsen diagnoosia joka sitten olikin paljon harmittomampi kuin joku toinen vaihtoehto. Mutta tosiaan siinä tarvitsi kyllä jonnekin sitä purkaa kun ei jaksanut miestäkään jatkuvasti asialla rasittaa eikä lasten kuullen asiasta puhua.

 

[onni löytyy arjesta]

:hug: :hug: Voin vaan kuvitella miten painava taakkasi on! Mitä jos miehelle sanoit, miten sinua painaa ja pyytäisit lupaa kertoa yhdelle luotettavalle henkilölle, vaikka juuri siskollesi. Jos vastaus ehdoton ei, soita johonkin auttavaan puhelimeen, numeroita löytyy luettelosta. Älä jää taakkasi kanssa yksin! Kovasti voimia! Tuo odottelu varmaan kaikkein pahinta aikaa.

 

[siiri]

mistä sair.on kyse? kerro miehellesi, että tarvitset keskustelu"apua"...

 

[Rukoilijasirkka]

Oletteko miehen kassa puhuneet asiasta? Sekin voisi helpottaa.

 

[vieras]

mistä sair.on kyse? kerro miehellesi, että tarvitset keskustelu"apua"...

Syövästä.

 

[Rukoilijasirkka]

:hug:

 

[vieras]

Oletteko miehen kassa puhuneet asiasta? Sekin voisi helpottaa.

Ollaan me puhuttu jonkin verran. Mutta en mä voi omaa tuskaani miehen niskaan kaataa, kun hän yrittää pysyä positiivisella mielellä.

 

[äiti]

Eikö ole järkevää odottaa diagnoosia?Turha sitä huolestuttaa muitakaan, kun mikään ei ole varmaa. Voithan aina kääntyö "nimettömien/tuntemattomien" puoleen eli netti keskusteluihin tai auttaviin puhelimiin.

Se siis jo tiedetään, että erittäin vakavasta sairaudesta on kysymys. Vakavuuden astetta vaan ei vielä tiedetä. Oli se sitten vähemmän vakavaa tai kuolettavan vakavaa, vakavaa silti ja just nyt niin raskasta, että tuntuu, että yksin en tästä selviä.

Silti kunnioittaisin miehesi toivetta , hänen asiahan se viime kädessä on. Nyky yhteiskunnassa on paljon palveluita puhelimen ja netin kautta josta varmasti saat tukea. Minusta olisi kamalaa jos itse sairastuisin ja toivoisin jotain eikä edes lähimmäiseni voisi pidättäytyä omista tarpeistaan minun toiveita kunnioittaen.

 

[äiti 40plusplus]

Oletteko miehen kassa puhuneet asiasta? Sekin voisi helpottaa.

minä en kyllä itse sairaalle enää huolia omasta huolestumisestani kasaisi. antaisin hänen enemmän puhua ja sitten itse yrittäisin hakea muutakin puhumista ja tekemistä, koska ne ikävät ajatukset pitää kaikesta huolimatta joskus yrittää vaihtaa edes hetkeksi johonkin muuhun.

 

[siiri]

mistä sair.on kyse? kerro miehellesi, että tarvitset keskustelu"apua"...

Syövästä.

Halaukset ja jaksamista, syöpä on sanana kauhea, mutta moni on siitä selvinnyt!

 

[vieras]

Eikö ole järkevää odottaa diagnoosia?Turha sitä huolestuttaa muitakaan, kun mikään ei ole varmaa. Voithan aina kääntyö "nimettömien/tuntemattomien" puoleen eli netti keskusteluihin tai auttaviin puhelimiin.

Se siis jo tiedetään, että erittäin vakavasta sairaudesta on kysymys. Vakavuuden astetta vaan ei vielä tiedetä. Oli se sitten vähemmän vakavaa tai kuolettavan vakavaa, vakavaa silti ja just nyt niin raskasta, että tuntuu, että yksin en tästä selviä.

Silti kunnioittaisin miehesi toivetta , hänen asiahan se viime kädessä on. Nyky yhteiskunnassa on paljon palveluita puhelimen ja netin kautta josta varmasti saat tukea. Minusta olisi kamalaa jos itse sairastuisin ja toivoisin jotain eikä edes lähimmäiseni voisi pidättäytyä omista tarpeistaan minun toiveita kunnioittaen.

No kunnioitanhan minä. Sitähän mä juuri kirjoitin, että tuntuu pahalta, kun kenellekään ei voi kertoa.

 

[otan osaa]

Sun asias olis mun mielestä tukea miestä nyt ja tehdä kunnollista ruokaa hänelle, vaikka ei aina kiitoksia tuliskaan. Aloita edes ruokapäiväkirja hänelle ja siihen täytys lisätä kaikki mitä suuhun menee, lääkkeet, ulkoilu (sehän on d-vitamiinia myös pilvisellä säällä)
http://koti.utanet.fi/~paula/kotikokkeli/lihapull.htm
Jos et jaksa kotihommilta sitä sapuskajuttua, osta noita naposteltavaksi. Sun sisko elää omaa elämää eikä se teitä nyt auta yhtään. Kirjoita päiväkirjaa itsekin. Se muuten kannattaa lukea joskus paljon myöhemmin takaperin... Mut kirjoittaessa ei kannata ajatella sitä, et joskus sen kukaan lukisi. Ihan itselle kirjoitat - tai vaikka sille siskolle?

 

[Rukoilijasirkka]

Oletteko miehen kassa puhuneet asiasta? Sekin voisi helpottaa.

Ollaan me puhuttu jonkin verran. Mutta en mä voi omaa tuskaani miehen niskaan kaataa, kun hän yrittää pysyä positiivisella mielellä.

Voi että. Varmaan miehelläsikin on ihan hirveä olo. Molemmat yrittää vaan, että toiselle ei tulis niin ahdistunut olo.

Puhukaa Jumalalle, vaikkette ehkä uskois edes, mutta näin puhekumppanin puutteessa.

 

[vieras]

kokkelipaulalla ei ole tänne nyt kyllä yhtään mitään asiaa

 

[rv29]

Aika erikoista, että miehesi on noin ehdoton. Tuliko tämä täysin yllätyksenä vai oliko hän oireillut jo pidempään? Mikä syöpä? Levinneisyysastettako ei vielä tiedetä?

Oma mieheni sai tietää sairastuneensa syöpään 2 vuotta sitte maaliskuussa. Oli sairaalassa tutkimuksissa ja lääkäri oli vielä kaksi päivää aiemmin vakuuttanut, että ei ole kyse mistään vakavasta. Sitten perjantaina mies meni varjoainekuvaukseen ja siellä selvisi, että hänellä on imusolmukesyöpä. Oli itse jo torstain ultran perusteella arvannut, että on kyse vakavammasta, mutta ei sanonut minulle mitään. Sitten kuvaustulosten jälkeen soitti minulle ja kertoi asian. Syövän levinneisyydestä ja tyypistä ei ollut tietoa.

Minä menin niin paniikkiin, että soitin tiäs miten monelle ystävälle kun tieto tuli. Ja yhden luona olinkin juuri sillä hetkellä, kun mies soitti.

Erään ystäväni mies sitten ajoi hakemaan mieheni sairaalasta, koska itse en uskaltanut kahden pienen lapsen kanssa siinä mielentilassa lähteä. Mies pääsi viikonlopuksi kotiin siis tiedon jälkeen. Tämä ystävä tuli meille siksi aikaa rauhoittelemaan minua.

Alusta asti puhuttiin avoimesti asiasta ja se oli ehdottomasti paras ja helpoin niin. Vasta kuukauden päästä tuosta tuli tieto että kyseessä oli Hodgkinin lymfooma ja levinneisyysaste sekä hoitotapa kerrottiin samalla. 6kk sai sytoja ja on tänä päivänä taas ihan kunnossa ja meille on tulossa kolmas lapsi.

 

[vieras]

Sun asias olis mun mielestä tukea miestä nyt ja tehdä kunnollista ruokaa hänelle, vaikka ei aina kiitoksia tuliskaan. Aloita edes ruokapäiväkirja hänelle ja siihen täytys lisätä kaikki mitä suuhun menee, lääkkeet, ulkoilu (sehän on d-vitamiinia myös pilvisellä säällä)
http://koti.utanet.fi/~paula/kotikokkeli/lihapull.htm

WHAT??? Mille vuosikymmenelle mä oikein putosin???

 

[Rukoilijasirkka]

Sun asias olis mun mielestä tukea miestä nyt ja tehdä kunnollista ruokaa hänelle, vaikka ei aina kiitoksia tuliskaan. Aloita edes ruokapäiväkirja hänelle ja siihen täytys lisätä kaikki mitä suuhun menee, lääkkeet, ulkoilu (sehän on d-vitamiinia myös pilvisellä säällä)
http://koti.utanet.fi/~paula/kotikokkeli/lihapull.htm

WHAT??? Mille vuosikymmenelle mä oikein putosin???

Älä tosta välitä. toi tunkee tota kokkelisivua joka keskusteluun. Kun nyt olis kerrankin vaan tajunnut pysyä poissa.

 

[vieras]

Kiitos sulle, rv29! Hienoa, että miehesi on toipunut noin hienosti! Tämä meidän tilanne on kamala senkin takia, että miehellä oli aivoinfarkti reilu vuosi sitten (olin itse silloin viimeisilläni raskaana). Siitä mies onneksi selvisi niin, että näkyviä jälkiä ei jäänyt. Toivottavasti on nyt yhtä hyvä onni matkassa.

Syöpä on päässä, ja levinneisyydestä ei tiedetä.

 

[rv29]

Kiitos sulle, rv29! Hienoa, että miehesi on toipunut noin hienosti! Tämä meidän tilanne on kamala senkin takia, että miehellä oli aivoinfarkti reilu vuosi sitten (olin itse silloin viimeisilläni raskaana). Siitä mies onneksi selvisi niin, että näkyviä jälkiä ei jäänyt. Toivottavasti on nyt yhtä hyvä onni matkassa.

Syöpä on päässä, ja levinneisyydestä ei tiedetä.

Paljon voimia teille ja toivottavasti pian saatte tulokset. Tuo on ehdottomasti kauheinta aikaa, kun diagnoosi ei ole vielä selvä. Muistan sen. Välillä uskoi pahimpaan lähes ja välillä uskoi ettei syöpää olekaan. Kuoleman mahdollisuutta emme edes pohtineet, pelkäsimme lähinnä vain hoitojen rankkuutta ja pituutta.

Mutta kuten muutkin sanoneet niin syövästäkin voi selvitä ja tänä päivänä useampi selviää kuin ei selviä.

Itse muistan lukeneeni väestöliiton klinikalla naisesta, joka parantui jostain päässä olevasta syövästä hienosti. Luin sen kun mieheni luovutti siittiöitä ennen hoitojen alkua, varmuuden vuoksi. Niitäkään ei muuten tarvittu.

 

[vieras]

Kiitos sulle, rv29! Hienoa, että miehesi on toipunut noin hienosti! Tämä meidän tilanne on kamala senkin takia, että miehellä oli aivoinfarkti reilu vuosi sitten (olin itse silloin viimeisilläni raskaana). Siitä mies onneksi selvisi niin, että näkyviä jälkiä ei jäänyt. Toivottavasti on nyt yhtä hyvä onni matkassa.

Syöpä on päässä, ja levinneisyydestä ei tiedetä.

Paljon voimia teille ja toivottavasti pian saatte tulokset. Tuo on ehdottomasti kauheinta aikaa, kun diagnoosi ei ole vielä selvä. Muistan sen. Välillä uskoi pahimpaan lähes ja välillä uskoi ettei syöpää olekaan. Kuoleman mahdollisuutta emme edes pohtineet, pelkäsimme lähinnä vain hoitojen rankkuutta ja pituutta.

Mutta kuten muutkin sanoneet niin syövästäkin voi selvitä ja tänä päivänä useampi selviää kuin ei selviä.

Itse muistan lukeneeni väestöliiton klinikalla naisesta, joka parantui jostain päässä olevasta syövästä hienosti. Luin sen kun mieheni luovutti siittiöitä ennen hoitojen alkua, varmuuden vuoksi. Niitäkään ei muuten tarvittu.

Kiitos tästäkin. Mullakin ajatukset laukkaa hirveää vauhtia: välillä ajattelen, että vuoden parin päästä tämä on jo unohdettu, välillä näen itseni leskenä Mielikuvitus on kamala. Lapset meillä onneksi on hankittuna jo.

 

[LisaMarie]

No jo oli sivut...meinaa toi kotikokkeli juttu, tosi hämärät!
Mutta asiaan. Mä olen niin moraaliton ihminen, että olen kyllä siskolle kertonu asioita, mistä on miehen kanssa sovittu, etei puhuta :snotty:
Tosin mä kyllä luulen, että mies tietää, että "tästä ei sitten puhuta kellekkään" tarkottaa suomeksi "tästä puhut vaan siskos kanssa" Eli kyllä se tietää, että mä ouhun siskon kanssa kaikki jutut.
Mä sinuna soittaisin sikolle ja kertoisin senkin osan, että mies on kieltäny puhumasta.

 

[vieras]

No jo oli sivut...meinaa toi kotikokkeli juttu, tosi hämärät!
Mutta asiaan. Mä olen niin moraaliton ihminen, että olen kyllä siskolle kertonu asioita, mistä on miehen kanssa sovittu, etei puhuta :snotty:
Tosin mä kyllä luulen, että mies tietää, että "tästä ei sitten puhuta kellekkään" tarkottaa suomeksi "tästä puhut vaan siskos kanssa" Eli kyllä se tietää, että mä ouhun siskon kanssa kaikki jutut.
Mä sinuna soittaisin sikolle ja kertoisin senkin osan, että mies on kieltäny puhumasta.

En mä voi niin tehdä. Enkä haluaisikaan. Siis siskon kanssa kyllä haluaisin puhua, mutta en mieheni selän takana.