Ahdistuneisuushäiriö, vauva ja muutokset

[-]

Onko muita jotka ovat kokeneet edes jotain tästä vyyhdistä, mikä minulla on nyt päällä?

Muutin aikoinaan pois kotoa opiskelemaan, siitä 1,5 vuoden päästä avioiduin ja mieheni alkoi tehdä reissutyötä. Jatkuvasti huolehdin, onko miehelläni kaikki hyvin, ja jos hän ei viesteihini vastannut, olin hermoromahduksen partaalla. Kuvittelin hänen tippuneen katolta, ajaneen kolarin, milloin mitäkin.
Lisäksi aloin pelätä sairaalloisesti aivokasvainta, koska minua huimasi, minulla oli nielemisvaikeuksia ja syömisongelmia. Kävin kjyllä lääkärissä (neurologille asti pääsin), joak määräsi vain hierontaa sillä verikokeet olivat ok.

Vuoden niitä hommia tehtyään, jouduimme vaihtamaan paikkakuntaa miehen työn takia, ja itse jatkoin opiskelua majoittuen toisten nurkkiin ja tekemällä harjoittelut nykyisellä paikkakunnalla. Kaikki meni hyvin, lukuunottamatta että huolehtiminen jatkui (ajattelin sen olevan ihan normaalia). Lisäksi huolehdin myös siskon voinnista, joka asui toisella paikkakunnalla. Jos hän ei vastannut puhelimeen, koin hänen joutuneen liikenneonnettomuuteen.

Valmistuin, pääsin töihin, aloitimme talon rakentamisen ja tulin raskaaksi. Mies jatkoi samaa työtä, sairasteli jonkin verran (ripulia, mahakipuja,rintakipuja, sydämen tykytystä, saamattomutta)

Saimme terveen lapsen, joka syntyi hetkeä ennen kuin talomme rakennus alkoi. Kesä sitten rakennettiin pienen vauvan kanssa, mies syssäsi minulle paljon asioita tehtäväksi, ja niitä sitten viimeseen asti tein. Vuokra-asuntoon tuli kosteusvaurio, muutimme sieltä pois, ja syksyllä pääsimme omaan uuteen kotiin. Siinä vaiheessa omat voimat olivat niin lopussa, etten kyennyt muuttamaan. Äitini kävi meillä muuttamassa miehen apuna.

Nyt ollaan asuttu täällä pari kuukautta, olen hermorauniona. On alkanut ahdistaa lainat, siivoaminen, kodin ylläpitäminen, raha-asiat, oma töihin lähtö, vastuu lapsesta, huoli omasta terveydestä (ennen raskautta painoin 60, nyt vaivaiset 46), sekä miehen työn pysyminen.

Välillä mietin, onko minulla ahdistuneisuushäiriö, tai sittenkin miehelläni tai molemmilla. Kaikki sukulaiset asuvat kaukana, rakentaminen on kesken, tuntuu etten jaksa hoitaa lastani niin hyvin kuin haluaisin. Pyykit 5 viikolta on linttaamatta, kodin kävi siskoni siivoamassa, yritän jaksaa tehdä ruokaa miehelleni ja itselleni, että hengissä pysytään. Anteeksi sekava teksti, mutta ajatuksia on vain niin paljon.

Tällä hetkellä meillä käy neuvolan perhetyöntekijä, sekä psykologinen sairaanhoitaja kerran viiksosa tai kahdessa. Ne eivät kuitenkaan tunnu ymmärtävän kuinka raskasta itselläni on.

 

["xyz"]

Nopealla luvulla jäi mieleen, että ensin kirjoitat (eli ymmärrät) huolehtivasi asioista liikaa ja viimeisessä lauseessa toteat että raskasta on. Mitäs luulet, olisiko tässä jotain syy -> seuraus juttua? Elämästä on hankala nauttia jos koko ajan etsii epäkohtia.

 

[-]

Ennen huolehdin liikaakiin pienistä asioista, kuten juuri pikkusiskoni elämästä, tai miehen pärjäämisestä työkeikoilla. Oma opiskelu siinä kärsi.

Nyt olen jättänyt pienet turhanpäiväset asiat huolehtimatta, mutta kuitenkin mieltä ahdistaa lainat, talonrakentamiset, lapsenkasvatus, töihinpaluu. Suuria asioita! Ennen pidin kotini siistinä, nyt en ole jaksanut muuttolaatikoita purkaa, saati sitten siivota. Positiivisia asioita tässä suossa on vaikea löytää :/ Tietenkin rakkaan lapsen nauru ja hymy ja miehen paluu töistä tuo iloa.

 

["hmm"]

Tuon ongelman kanssa kannattaisi lähteä psykologille juttelemaan ja miettimään miten jatkaa eteenpäin ja päästä irti liiallisesta huolehtimisesta!! Se auttaa oikeasti!

 

[-]

Kävin jo opiskeluaikoina juttelemassa psykologiselle sairaanhoitajalle olostani, mutta kukaan ei koskaan antanut vinkkejä, miten voisin huolehtimisen lopettaa. Sillon puututtiin vain syömisongelmiini. Nyt perhetyöntekijän mukana käy välillä psykologi ja välillä psykologinen sairaanhoitaja, mutta minusta tuntuu, että niille on vaikea puhua oikeista ongelmista. Lähinnä ne keskittyy lapseeni ja siihen kuinka nätisti se nauraa ja juttelee, ja kuinka sillä on kaikki hyvin (ei äitilläkään voi olla mikään huonosti, kun lapsi on noin ihana ja juttelevainen). Ehkä meillä ei vain kemiat synkkaa näitten tätien kanssa. Yritän seuraavalla kerralla paneutua paremmin ongelmiini, voisin vaikka kirjottaa ne paperille ylös, niin heidän tullessa muistaisin sanoa niistä, tai vaikka voisin antaa kirjoitukseni heille, jotta he eivät omilla löpinöillään saa ajatuksiani muutettua, mikä on ihan normaalia niissä tilanteissa. "kuulostaa ihan tavallisilta talon rakentajan huolilta, silloin kun mekin rakennettiin, silloin kun omat lapset oli pieniä, ajattele, joudut huolehtimaan tästä vielä 20-vuoden päästä, pihan teko se hirveä homma vasta onkin" tässä koottuja lohdutuksen sanoja, joita olen heiltä kuullut.