Kyllähän se on niin, että viimeksikin miulla meni se 6kk synnytyksestä, ennenkun olin omankokoiseni... ja nyt tähän ois vielä reilut 2,5kk aikaa tämän viimpoisen synnytyksen jäljiltä.
Mutta kun minuu riepoo tää olemus. Millä halvatulla mie nää 7kg hävitän? Siis mie kertaan vielä, että viimeksikin, kuten aina ennenkin, ne kilot kokoajan ovat itsekseen aina karisseet ihan tälleen normaalilla ololla ja elolla.
Niin mie uskon käyvän nytkin, mutta kun en jaksais odottaa.
Asiaa ei helpota yhtään se, että kun mie eilen sit iltamassa miehellekin tästä purputin ja itselleni lähinnä kiukuttelin, niin mies totesi siihen, että onhan noita olemassa kaikenmaailman painonvartijoita |O
Just, just tuonhan mie halusinkin kuulla! Itselläänkin on muutama kilo kerääntynyt ihan vaivihkaa vyötärölle. Ja sit se ilkiää vielä todeta painonvartijoista... kun mie odotin vaikka kuulevani, että mitäs noista kiloista, onhan ne lähteneet ennenkin :ashamed:
No sit mie vielä siitä hääpäivästä, joka ois sit niinku huomenna. Mie ehdotin, että jos mie vielä kysyisin sitä "piikaa" meille, että voitasko mennä jonneen, tehdä jotain kahelleen, jos myö ei ketään mein mukaankaan kerran saada.
"No ei sulla oo kuitenkaan mitään vaatteita" kuulen mieheni suusta.
"No onhan, enhän mie täällä ilkosillaan liiku nytkään"
"Eikös se vaateongelma oo naisilla aina, senlisäksi, että heillä on painokriisi?"
"Siis jos sie nyt unohdat mun painon ja vaatepulmat, ja voisit vastata, että haluatko sie tehdä jotain huomenna vai et, tai lauantainakin kävis? Mie oisin halunnut jotain mukavaa, vaikka syömään."
"Saapi sitä ruokaa täällä kotonakin, et sie siitä kuitenkaan nauti kun sie noita kilojas vahtaat"
"Ei nää mulle niin iso ongelma ole, etten mie kehtais kotoa poistua. Eiks myö voitas mennä jonneen, kerrankin yhdessä, kun meillä on se hääpäiväkin?" Mie en halua uskoa todeksi, että mie anelen noinkin hartaasti jotain eto-asiaa, mutta siis kun ois ollut niin kiva mennä jonneen ulos. :ashamed:
"No ihan sama. Miten vaan. Päätä sinä."
"Jos sie et haluu oikeesti, niin ei sit. Mennään sit joskus toiste, kun molemmat haluu... ja jos saadaan joku vahtimaan lapsia."
"Ihan sama. Jos sua piristää, niin voithan sä liittyä johonkin painonvartijoihin tai jotain."
Sit meni kuppi yli äyräiden! Juu, mie tiedän että mie oon turhankin herkkä, mutta minulle tuo oli jo liikaa :'( Kyyneleitä nieleskellen mie meen sohvannurkkaan... päässä jyskyttää ajatus, että mie oonkin oikeesti niin paksu, ettei tuo kehtaa liikkua miun kanssa missään.
Ja kaikenlisäksi mulla alkoi sit kai menkatkin... tai en mie tiiä, jotain vuotoa ekaan kertaan sit jälkivuodon.
Kai sekin sekoittaa sit mun hormonejani.
Oon miekin kanssa yhdenlainen. Kai tuo ikä sit tekee tehtävänsä... enää ne kilot ei lähde suitsait, noinvaan... Mutta en mie silti luovuta, mie tiedän, että ne lähtee kyllä. Eikä tuo kai oo loppuviimeeks paljoo. Mutta oikeesti, kannattaako miun alkaa jotain pisteitä laskemaan tai jotain? Etenkin kun miun liikuntani ei oo mitään suureellista, kunhan spurttailen pitkin pihoja tenavien perässä. Lenkille ei oo kiva mennä yksin, polkupyörää mulla ei oo ja eikä mulla oo kyllä aikaankaan minneen lenkeille tai polkupyöräilyyn. :ashamed:
Mutta kun minuu riepoo tää olemus. Millä halvatulla mie nää 7kg hävitän? Siis mie kertaan vielä, että viimeksikin, kuten aina ennenkin, ne kilot kokoajan ovat itsekseen aina karisseet ihan tälleen normaalilla ololla ja elolla.
Niin mie uskon käyvän nytkin, mutta kun en jaksais odottaa.
Asiaa ei helpota yhtään se, että kun mie eilen sit iltamassa miehellekin tästä purputin ja itselleni lähinnä kiukuttelin, niin mies totesi siihen, että onhan noita olemassa kaikenmaailman painonvartijoita |O
Just, just tuonhan mie halusinkin kuulla! Itselläänkin on muutama kilo kerääntynyt ihan vaivihkaa vyötärölle. Ja sit se ilkiää vielä todeta painonvartijoista... kun mie odotin vaikka kuulevani, että mitäs noista kiloista, onhan ne lähteneet ennenkin :ashamed:
No sit mie vielä siitä hääpäivästä, joka ois sit niinku huomenna. Mie ehdotin, että jos mie vielä kysyisin sitä "piikaa" meille, että voitasko mennä jonneen, tehdä jotain kahelleen, jos myö ei ketään mein mukaankaan kerran saada.
"No ei sulla oo kuitenkaan mitään vaatteita" kuulen mieheni suusta.
"No onhan, enhän mie täällä ilkosillaan liiku nytkään"
"Eikös se vaateongelma oo naisilla aina, senlisäksi, että heillä on painokriisi?"
"Siis jos sie nyt unohdat mun painon ja vaatepulmat, ja voisit vastata, että haluatko sie tehdä jotain huomenna vai et, tai lauantainakin kävis? Mie oisin halunnut jotain mukavaa, vaikka syömään."
"Saapi sitä ruokaa täällä kotonakin, et sie siitä kuitenkaan nauti kun sie noita kilojas vahtaat"
"Ei nää mulle niin iso ongelma ole, etten mie kehtais kotoa poistua. Eiks myö voitas mennä jonneen, kerrankin yhdessä, kun meillä on se hääpäiväkin?" Mie en halua uskoa todeksi, että mie anelen noinkin hartaasti jotain eto-asiaa, mutta siis kun ois ollut niin kiva mennä jonneen ulos. :ashamed:
"No ihan sama. Miten vaan. Päätä sinä."
"Jos sie et haluu oikeesti, niin ei sit. Mennään sit joskus toiste, kun molemmat haluu... ja jos saadaan joku vahtimaan lapsia."
"Ihan sama. Jos sua piristää, niin voithan sä liittyä johonkin painonvartijoihin tai jotain."
Sit meni kuppi yli äyräiden! Juu, mie tiedän että mie oon turhankin herkkä, mutta minulle tuo oli jo liikaa :'( Kyyneleitä nieleskellen mie meen sohvannurkkaan... päässä jyskyttää ajatus, että mie oonkin oikeesti niin paksu, ettei tuo kehtaa liikkua miun kanssa missään.
Ja kaikenlisäksi mulla alkoi sit kai menkatkin... tai en mie tiiä, jotain vuotoa ekaan kertaan sit jälkivuodon.
Kai sekin sekoittaa sit mun hormonejani.
Oon miekin kanssa yhdenlainen. Kai tuo ikä sit tekee tehtävänsä... enää ne kilot ei lähde suitsait, noinvaan... Mutta en mie silti luovuta, mie tiedän, että ne lähtee kyllä. Eikä tuo kai oo loppuviimeeks paljoo. Mutta oikeesti, kannattaako miun alkaa jotain pisteitä laskemaan tai jotain? Etenkin kun miun liikuntani ei oo mitään suureellista, kunhan spurttailen pitkin pihoja tenavien perässä. Lenkille ei oo kiva mennä yksin, polkupyörää mulla ei oo ja eikä mulla oo kyllä aikaankaan minneen lenkeille tai polkupyöräilyyn. :ashamed:
Anteeksi kun nauran, en sulle, vaan sun miehellesi. Oikein perinteinen äijä, mä voisin mun miehen suusta kuvitella nuo samat sanat... 
Ne sitten osaa valita oikeet sanat oikeeseen paikkaan, jestas.
, ja häistä tasan kuukausi ja päivä eteenpäin ja myö oltiin synnärillä, ja saatiin poika 
