Äidillä uusi mies, koen menettäneeni lapsuuden kotini...

["vieras"]

tämä nyt on vähän tyhmää, mutta aattelin onko kenelläkään samanlaista kokemusta.

Isä ja äiti erosi n. 5 vuotta sitten. Äitini on sittemmin tavannut uuden miehen ja muuttanut hiljattain yhteen tämän kanssa. Isä asustelee yksin. Ja vaikka uusi mies on mukava, niin koen että olen menettänyt ns. lapsuuden kotini. Äitini ei siis ole enään pitkään aikaan asunut siellä missä asuimme kun itsekin asuin kotona, mutta ennen äidin luo saattoi mennä koska vaan ja ns. olla kuin kotonaan. Voitiin sisarusten kanssa viettää siellä tunteja. Nyt tuntuu että menee vieraan kotiin. Ja niinhän tuo mies onkin aika vieras. Tuntuu että meillä ei ole äidin kanssa enään yhtä hyviä välejä kuin ennen, tai siis, ollaan etäännytty.

Tyhmää, en tiedä miksi asia harmittaa minua niin paljon. Minulla on jo omakin perhe... Tunnen kateutta kaikille jotka voi mennä lapsuudenkotiin "isän ja äidin luo" ja olla kuin kotonaan niin sanotusti.

 

[aikuista asennetta]

Sit vaan yrität pitää huolta omasta parisuhteestas jotta lapsillas olis semmoinen koti...

Sinuna olisin kyllä onnellinen että äidillä on uusi parisuhde ja oma elämä sen sijaan että vain roikkuisi pitämässä pesää aikuistuneille lapsilleen ja sitä myöten roikkuisi pikkuhiljaa niissä lapsissaan. Kyllä varmasti totutte nykyiseenkin tilanteeseen.

Itse olen lasteni isän jättämä tämän löydettyä uuden naisen. Sittemmin solmin uuden parisuhteen vaikka lapseni olivatkin juuri pahimmassa nuoruusiässä... ja aikaahan tuossa meni, mutta eivätköhän lapsetkin kuitenkin ole nykyisin sentään aika tyytyväisiä tähän tilanteeseen. Elävät omaa elämäänsä, mutta käyvät meilläkin ja viettävät tuntikausia... Eivät sentään roiku kaiken aikaa. Katselen tässä ystävättäreni perhettä; hän elää edelleen lastensa isän kanssa parisuhteessa, ja kiroilee kun eivät millään meinaa saada lapsia lähtemään kotoa. Nuoret aikuiset tulevat lapsuudenkotiinsa lapsineen, kissoineen ja koirineen, asuvat kuin omaansa, ja keski-ikäiset vanhemmat jotka toivoivat saavansa vähän omaa rauhaa ja aikaa parisuhteen hoitoon ennen mummiutumistaan ja ukkiutumistaan eivät saa kotonaan pahaakaan rauhaa, kun porukka eikun lisääntyy...

 

["vieras"]

Tiedän tunteen. Muista kuitenkin, että äitisi on yhä äitisi, vaikka hän onkin nykyään myös sen "vieraan miehen" rakastettu. Aika auttaa, tämä on sitä siirtymistä aikuisuuteen.

 

[..]

get over it...

 

["vieras"]

Sit vaan yrität pitää huolta omasta parisuhteestas jotta lapsillas olis semmoinen koti...

Sinuna olisin kyllä onnellinen että äidillä on uusi parisuhde ja oma elämä sen sijaan että vain roikkuisi pitämässä pesää aikuistuneille lapsilleen ja sitä myöten roikkuisi pikkuhiljaa niissä lapsissaan. Kyllä varmasti totutte nykyiseenkin tilanteeseen.

Itse olen lasteni isän jättämä tämän löydettyä uuden naisen. Sittemmin solmin uuden parisuhteen vaikka lapseni olivatkin juuri pahimmassa nuoruusiässä... ja aikaahan tuossa meni, mutta eivätköhän lapsetkin kuitenkin ole nykyisin sentään aika tyytyväisiä tähän tilanteeseen. Elävät omaa elämäänsä, mutta käyvät meilläkin ja viettävät tuntikausia... Eivät sentään roiku kaiken aikaa. Katselen tässä ystävättäreni perhettä; hän elää edelleen lastensa isän kanssa parisuhteessa, ja kiroilee kun eivät millään meinaa saada lapsia lähtemään kotoa. Nuoret aikuiset tulevat lapsuudenkotiinsa lapsineen, kissoineen ja koirineen, asuvat kuin omaansa, ja keski-ikäiset vanhemmat jotka toivoivat saavansa vähän omaa rauhaa ja aikaa parisuhteen hoitoon ennen mummiutumistaan ja ukkiutumistaan eivät saa kotonaan pahaakaan rauhaa, kun porukka eikun lisääntyy...

Niin, olen todella onnellinen äitini puolesta, ja toivoisin myös että isä löytäisi itselleen uuden rakkauden. Ja äitini uusi mies on oikeasti todella mukava. Ja silti mulla on sit taas näitä negatiivisiakin tunteita. Niinkuin olisin menettänyt jotain. Tai no niinhän tavallaan olenkin.

Ja ei me siellä nyt ennenkään joka päivä tuntikausia roikuttu, mutta ehkä kerran viikossa tavattiin koko porukka ja nähtiin toisiamme, kiireidemme keskellä. Nyttemmin käydään sillon tällön pikaisesti kaffella. Toki äidin rakkaus on melko tuore ja uusi, joten toki yritän nyt puolestani ymmärtää että kaikki kuuluu asiaan

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";27902332]Tiedän tunteen. Muista kuitenkin, että äitisi on yhä äitisi, vaikka hän onkin nykyään myös sen "vieraan miehen" rakastettu. Aika auttaa, tämä on sitä siirtymistä aikuisuuteen.[/QUOTE]

Eiköhän aika auta. Luulin että olin jo siirtynyt aikuisuuteen mutta ei.. ainakin olen kateellinen samanikäisille kavereille joilla on lapsuudenkoti tallella täytyy vähän työstää tätä aikuisuuteen siirtymistä vielä...

 

[fortunate]

Noh..ethän sä asialle tosiaan mitään voi, eikä asia varsinaisesti sinulle kuulukkaan, joten ei auta kuin sopeutua uuteen tilanteeseen.

Voin kyllä kuvitella tunteesi, minusta tuntuisi varmaan juuri samalta.
Olisi aika kamalaa, enkä ehkä voisi pitkään aikaan käydä edes kylässä.

 

["vieras"]

Noh..ethän sä asialle tosiaan mitään voi, eikä asia varsinaisesti sinulle kuulukkaan, joten ei auta kuin sopeutua uuteen tilanteeseen.

Voin kyllä kuvitella tunteesi, minusta tuntuisi varmaan juuri samalta.
Olisi aika kamalaa, enkä ehkä voisi pitkään aikaan käydä edes kylässä.

No enhän missään nimessä aio asiasta äidilleni avautua, en ole puhunut tästä kellekkään, siksi tulin palstalle :O piti vaan saada johonkin purkaa tämä lapsellinen tunne.

 

[vicy]

Mä en ymmärrä tuota "kotiin" menemistä kun mennään vanhempien luo. Niin kauan kun olen omillani asunut on omakoti ollut omakoti ja vanhempien koti on heidän, ei enää mun koti. Kun menen vanhemmilleni niin olen sielä kylässä eli en mene kaapeille ominluvin tms. mitä tein silloin vielä kun asuin vanhempien luona.

 

["Vieras"]

Mä en ymmärrä tuota "kotiin" menemistä kun mennään vanhempien luo. Niin kauan kun olen omillani asunut on omakoti ollut omakoti ja vanhempien koti on heidän, ei enää mun koti. Kun menen vanhemmilleni niin olen sielä kylässä eli en mene kaapeille ominluvin tms. mitä tein silloin vielä kun asuin vanhempien luona.

No ehkä kaikki ei ymmärrä... perheissä perheiden tavalla. Mun mies menee edelleen lapsuuden kotiinsa ja ekana jääkaapille hakemaan juotavaa. Minusta ihan normaalia eikä tartte pingottaa millään tapaa. Enkä osaisi aatella että omat lapset tulee joskus kotiini ja kysyisivät saako ottaa äiti mehua kaapista.

 

["vieras"]

Olen samanlaisessa tilanteessa, vaikka erona on se että vanhemmat ovat yhä naimisissa ja samankaton alla ja toisella osapuolella on samalla suhde uuteen Ero on tulossa. Katkeroitunut, pettynyt ja surullinen olen myös itse.. Harmittaa toisen vanhemman menetys(en aio pitää enää yhteyttä) ja lapsuudenkodin menetys.. Ei auta kun ajatella että olemme kaikki aikuisia ihmisiä ja tästä selviydytään ja pitää omasta perheestä ja parisuhteesta huolta.

 

["tii-"]

Mä en ymmärrä tuota "kotiin" menemistä kun mennään vanhempien luo. Niin kauan kun olen omillani asunut on omakoti ollut omakoti ja vanhempien koti on heidän, ei enää mun koti. Kun menen vanhemmilleni niin olen sielä kylässä eli en mene kaapeille ominluvin tms. mitä tein silloin vielä kun asuin vanhempien luona.

Kyllä mä oon kotikotona kuin kotonani. Asutaan kauempana, joten molempien vanhemien luokse mennään vkolopuksi. Kyllä siinä itse käydään jääkaapilla ja mä tarkistan usein karkkikaapinkin vanhasta tottumuksesta. Sohvalla ei rötvätä niin lepposasti kuin omassa kodissa, mutta ei se silti semmoista kylässä käymistä ole.

 

[fortunate]

[QUOTE="vieras";27902399]No enhän missään nimessä aio asiasta äidilleni avautua, en ole puhunut tästä kellekkään, siksi tulin palstalle :O piti vaan saada johonkin purkaa tämä lapsellinen tunne.[/QUOTE]

Siis joo, en sitä tarkoittanutkaan. Toi oli tarkoitettu vähän sellaseksi "elämä on"-heitoksi.

 

["vieras"]

Siis joo, en sitä tarkoittanutkaan. Toi oli tarkoitettu vähän sellaseksi "elämä on"-heitoksi.

Okei, niinhän se on kyllä minä tämän kanssa pystyn elämään, ja ehkä pitää vaan kehittää joku uusi juttu... vaikka alkaa lorvimaan meidän kämpällä sisarusten kanssa.

 

["hmm"]

Mä en ymmärrä tuota "kotiin" menemistä kun mennään vanhempien luo. Niin kauan kun olen omillani asunut on omakoti ollut omakoti ja vanhempien koti on heidän, ei enää mun koti. Kun menen vanhemmilleni niin olen sielä kylässä eli en mene kaapeille ominluvin tms. mitä tein silloin vielä kun asuin vanhempien luona.

Minä kyllä olen kuin kotonani kun menen vanhempieni luokse tai isovanhempienikin luokse. Ja kyllä odotan, että mummot ja papat ovat meillä kuin kotonaan. Ainoastaan ei mennä kysymättä kyläilemään, eli viierasiluista sovitaan puolin ja toisin.

 

[toinenkin]

Minunkin äitini asuu uuden miehen kanssa, miehen kodissa vaikkakin se on nyt molempien koti. Ei ole olo yhtä kotoisaa kun jos olisi vain äidin kanssa sen kotona ollut. Se on juurikin niin kuin menisi kylässä käymään kun miehestä ei ikinä tule läheistä. Siinä menettää jotain rentoa ja ainutlaatuista. Olisi ihana kun olisi se lapsuuden koti jossa ei tarvitse "jännittää" ja jossa voisi olla kuin "kotona". Ymmärrän täysin ap, miltä sinusta tuntuu. Minäkin olen aikuinen ja oma perhe mutta lapsuuden kotia ei korvaa mikään.

 

[eri tapoja]

Mä en ymmärrä tuota "kotiin" menemistä kun mennään vanhempien luo. Niin kauan kun olen omillani asunut on omakoti ollut omakoti ja vanhempien koti on heidän, ei enää mun koti. Kun menen vanhemmilleni niin olen sielä kylässä eli en mene kaapeille ominluvin tms. mitä tein silloin vielä kun asuin vanhempien luona.

Kyllä meillä ainakin on "ole kuin kotonasi" meininki kun mennään mummulaan eli lapsuudenkotiini. Autan myös iäkkäämpiä vanhempia koti- ja pihatöissä yms. Olisi jotenkin tosi hassua mennä kylään..myös lapseni toimivat siellä kuin kotonaan ja olo on rento verrattuna esim. Anoppilassa oloon

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";27902453]Olen samanlaisessa tilanteessa, vaikka erona on se että vanhemmat ovat yhä naimisissa ja samankaton alla ja toisella osapuolella on samalla suhde uuteen Ero on tulossa. Katkeroitunut, pettynyt ja surullinen olen myös itse.. Harmittaa toisen vanhemman menetys(en aio pitää enää yhteyttä) ja lapsuudenkodin menetys.. Ei auta kun ajatella että olemme kaikki aikuisia ihmisiä ja tästä selviydytään ja pitää omasta perheestä ja parisuhteesta huolta.[/QUOTE]

Kuulostaa pahalta.. vaikka sitä on aikuinen niin ei sitä halua joutua vanhempien riitojen keskelle. Tsemppiä!

 

["vieras"]

Minunkin äitini asuu uuden miehen kanssa, miehen kodissa vaikkakin se on nyt molempien koti. Ei ole olo yhtä kotoisaa kun jos olisi vain äidin kanssa sen kotona ollut. Se on juurikin niin kuin menisi kylässä käymään kun miehestä ei ikinä tule läheistä. Siinä menettää jotain rentoa ja ainutlaatuista. Olisi ihana kun olisi se lapsuuden koti jossa ei tarvitse "jännittää" ja jossa voisi olla kuin "kotona". Ymmärrän täysin ap, miltä sinusta tuntuu. Minäkin olen aikuinen ja oma perhe mutta lapsuuden kotia ei korvaa mikään.

Juuri tuota tarkoitan... mutta niin, ei se auta kuin hyväksyä asia. Ja yrittää tehdä parhaansa ettei omien lasten tarvitse tälläistä kokea...

En kyllä syytä vanhempiani mistään, niinkuin sanottu, elämä on.

 

["vieras"]

Mulla on vähän sama fiilis veljen uuden naisystävän kanssa. Yhtäkkiä kaikki tärkeät juhlapyhät joulu jne. vietetäänkin jonkun täysin tuntemattoman ihmisen kanssa. Itse kun asun kaukana niin en ole häneen ehtinyt kunnolla edes tutustua kun nähdään se pari kertaa vuodessa. Mutta ei siinä auta kuin aika. Tiedän, että tuo tunne on lapsellinen, mutta mitä sitä tunteilleen voi? Yritän vain olla keskittymättä siihen ja keskittyä siihen, että veli on onnellinen ja nainen on oikein mukava. Eiköhän se ajan kanssa mene ohi.

 

[ymmärrän yskän]

minäkin menetin isäni kodin noin, ja vieläpä jälkikäteen kun hänen tapailemansa nainen oli tuonut koirat mukanaan taloon. Olen senverran allerginen, että pystyin oleskelemaan ainoastaan yläkerran erillisessä huoneessa, ja sielläkin hiukan vaikeasti, kun väki ramppasi koirapitoisissa vaatteissa eestaas ja itse piti käydä vessassa kuitenkin alakerrassa.

Eli kukaan ei älynnyt edes kertoa minulle koirien oleskelusta, saati pahoitella asiaa. En kyennyt näyttelemään iloista vaikken syyttelemäänkään ruvennut. Lopultakin olisi paljon helpompi hyväksyä ajan kuluminen ja vanhempien erillisyys jos omilla tunteilla olisi edes sen verran merkitystä että ne saisivat olla olemassa. Mutta ei, isä harmistui ja lähestulkoon syytti teeskentelystä. Kiukutteli, kun en voinut syödäkään keittiössä.

Lopulta sanoin, että harmittaa ettei lapsella ole senvertaa arvoa että viitsisi edes miettiä antaako lyhyen ajan naistuttavan tuoda koiria kun tietää että tytär on pahasti allerginen, tai kysyisi asiaa. No sä käyt niin harvoin että onko sillä mitään väliä. Sitten sanoin että onhan se hiukan tylyä kun tuolla lailla menettää isänsä kodin. No sun talosihan tämä on kun minä kuolen, sanoi isä. Epäilen erittäin vahvasti, että isä ei pelkästään sano noin suutuspäissään ja unohda pyytää anteeksi, vaan oikeasti hän on noin kylmä kala. Nuorempana lapselle osoitettu lämpö oli sitä samaa laatua jota voi osoittaa lemmikille, mutta ihmisenä en ole koskaan oikein tuntenut että minulla on oikeus olla olemassa.