Äidinrakkaus hukassa??

[Tiitiäinen]

Kaikki tuntuvat toitottavan miten erityislaatuista, ihmeellistä ja voimakasta on äidinrakkaus. Minulla on 3kk ikäinen poika, mutta vielä tähänkään päivään mennessä en ole kokenut mitään ylitsevuotavan ihmeellistä tunneaaltoa lasta kohtaan. Lapsi on helppo ja ihana (nukkuu yöt, jutustelee, kasvaa ja kehittyy) ja mieheni huolehtii lapsesta yhtä paljon kuin minäkin (jopa niin hyvin, etten aina tunne olevani kovin korvaamaton henkilö lapsen elämässä). Miksi en vaan tunne erityistä iloa tai voimakkaita tunteita lastani kohtaan? Oma tunneskaala tuntuu olevan jotenkin tukossa, koen kyllä vahvaa huolehtimisen halua lapsestani, suukottelen ja paijaan, mutta kuitenkaan mikään ei tunnu oikein miltään. En mielestäni etukäteen kuvitellut äitiydestä mitään erikoista, mutta silti tunteiden laimeus ihmetyttää, koska olen vahvasti tunneihminen. Tavallaan minulla on hieman paneitakin äitiyttä kohtaan, sillä oma äitini on ollut aivan erinomainen äiti ja hyvin rakas minulle. Olen kai nostanut oman äitini siinä suhteessa jalustalle enkä koskaan usko olevani niin hyvä äiti kun hän on, vaikka haluaisinkin. Surettaa, jos lapsi jotenkin aistii että oma äiti on näin solmussa ja jos se jotenkin vaikuttaa häneen. Tästä en oikein kenellekään osaa puhua, tavallaan ei ole mitään ongelmaa paitsi oman pääni sisällä. Mahtaako kyse olla masennuksesta, vaikka en oikeastaan tunne olevani erityisen masentunut. Neuvolan masennustestistäkin "pääsin kirkkaasti läpi". Vai kestääkö vain aikansa ennenkuin tuo valtava äidinrakkaus herää?

 

[Mama the Strange]

Mulla ainakin todellinen äidinrakkaus heräsi vasta kun poika oli jo aika iso.. Sitä ennenkin toki rakastin poikaa ja huolehdin hänestä hyvin, mutta varsinainen äidinrakkaus kypsyi pikkuhiljaa.
Osasyynä mulla kyllä oli perhehelvetti, jossa silloin lapsen isän takia elin. Mutta uskon, että näin ois käynyt mulla muutenkin.
En esim tuntenut mitään kun poika syntyi. Olihan se ihana yms, mutta en ymmärrä mikä se kaikenvoittava tunne on kun vastasyntynyt nostetaan rinnan päälle.
No joo, nyt poika on 3 ja rakkaampi kuin kukaan ikinä voi olla... Mä luulen, että mulla tähän äidinrakkauden kypsymiseen vaikutti pojan persoonan kehittyminen. Niin kauan kun poika oli vaan vauvanpötkö niin hän oli vaan..hmmm...vauva. Persoonan kehittyessä hänestä alkoi tulla juuri minun oma vauvani

 

[Toinen äiti paineessa]

Mulla on 9 kk ikäinen poika, rakastan häntä kovasti, mutta helponkin vauvan kanssa arki on aika uuvuttavaa ja tavallaan masentavaakin... Oon päättänyt olla ottamatta asiasta paineita, vaikka välillä tuntuiskin etten ole tarpeeksi hyvä tai rakastava äiti. Tuntuu että se äidinrakkaus on kasvanut koko ajan kun poika on tullut isommaksi. Älä huoli, olet ihan tarpeeksi hyvä äiti ja ne suuret tunteet voivat tosiaan tulla myöhemminkin sieltä.

 

[vieras]

Hei, minulla on sama tilanne, tosin uskon sen johtuvan masennuksesta. Olen puhunut asiasta neuvolassa ja psykologille... Minun täytyy psykologin mielestä vain hyväksyä kaikki tunteet ja tunteettomuudet ja thats it. Onneksi sain nyt lähetteen psykiatrille, kun kaikki muutkin tunteet tuntuu olevan hukassa. En oikeastaan edes tunne itseäni näiden tunteiden takia (tai tunteettomuuden)

Kannattaa ehdottomasti puhua asiasta neuvolassa, koska asia ilmiselvästi vaivaa sinua. Minäkään en aluksi tajunnut kyseessä olevan masennuksen, mutta minua alkoi ahdistaa ihan suunnattomasti, etten tuntenut omaa lastani kohtaan oikeastaan mitään ihmeellistä ja tuntui kummalliselta kun mies ja jopa anoppi hokivat kuinka paljon he tuota pientä jo rakastavat!

Itsestä vaan alkoi tuntumaan, että äitinä olon TÄYTYY tuntua enemmältä. Lapsi on jo 9kk ja edelleen minusta on outoa lukea äidinrakkauden täyttämiä kirjoituksia, kuinka onnesta sekaisin joku on vauvastaan jne.

Omalta osaltani voisin sanoa, että kamala synnytyskokemus vaikuttaa varmasti tähän ja tuntuu tosi pahalta, ettei oman lapsen syntymä ole "parasta mitä minulle on tapahtunut", vaan elämäni hirvittävin kokemus! Tästä ajatuksesta yli pääseminen on minulle todella iso haaste...

Oliko raskautesi millainen? Koitko silloin rakastavasi lasta ja ehditkö kunnolla käsitellä, että sinusta tulee äiti? Entä synnytys, oliko se ok- kokemus?

Neuvolassa oikeastaan vain ihaillaan, kuinka hyvin lapseni kanssa olen ja kommunikoinnissa minun ja lapsen välillä ei ulkopuolisin silmin ole mitää ongelmaa ja siellä olivatkin todella yllättyneitä, kun tuntemuksistani kerroin. Kun katson valokuvia minusta ja vauvasta, näytänkin todella onnelliselta, itse en itseäni niistä kuvista tuon takia tunnista lainkaan. Jotenkin minulle se hoitaminen vain tulee niin luonnostaan, itse koen sen konemaisena...

JOillakin se äidinrakkaus vaan syttyy hitaammin kuin toisilla, eikä kaikilla asiaan aina liity masennusta, mutta ehdottomasti asiasta kannattaa puhua siellä neuvolassa, ettei tuon ajatuksen takia pääse masennusta kehittymään. Tsemppiä sinulle, toivottavasti saat tunteesi "kuntoon" ja onnea pienestä prinssistä! Muista, että olet kuitenkin paras äiti lapsellesi!

Joillakin s

 

[tsubaki]

Ei mullakaan ne äidinrakkauden tunteet heti herännyt. Mä en ole mikään vauvaihminen, ja suoraan sanoen vauva-aika oli musta välillä melko tylsää, kun toinen vaan olla möllötti Mutta sitten kun lapsi alkoi ottamaan enemmän kontaktia siihen alkoi tutustumaan ja tutustumisen kautta sitten tuli yhä syvenevä äidinrakkaus. Nykyään tää rakkauden määrä välillä itkettää, kun toinen on niin ihana (nyt 1v 8 kk). Kyllä se sieltä, ei paniikkia. Ehkä säkin olet tällainen hidas syttyjä

 

[äiti minäkin]

Minullakin äidinrakkaus syttyi vasta, kun tytöstä tuli persoona "pelkän" vauvan sijasta. Huolehdin hänestä tietysti ja meitäkin kiiteltiin hyvästä kommunikaatiosta neuvolassa, mutta vasta yli vuoden vanhasta lapsesta aloin "nauttimaan". Syynähän voi olla myös masennus, joten ehdottomasti kannattaa puhua neuvolassa.

 

[ap]

Kiitoksia paljon kannustavista viesteistä, ihanaa huomata etten ole yksin näiden fiilisten kanssa! Helpotti purkaa hieman näitä oman mielen solmuja.

Ehkä pitäisi ottaa asia puheeksi neuvolassa, mutta vauvan neuvolantäti sattuu olemaan melko tuttu ihminen, jolle en haluaisi avautua tästä asiasta. Katsotaan, josko löytyisi joku toinen henkilö, jolle voisin asiasta puhua.

Oma raskaus sujui varsin hyvin, samoin synnytys vaikka dramatiikkaa siinäkin loppuvaiheessa koettiin ja repesin aika pahoin (mut jouduttiin viemään ihan leikkuriin asti kursittvaksi ja ihan ensihetket vauvan kanssa syntymän jälkeen jäivät kokematta). Tosin synnytyksen jälkeen mieli oli niin kuohuksissa, että olin vähän pihalla koko touhusta. Sairaalassa sattui vielä kohdalleni aika kamala hoitaja, joka pilasi ensihetket vauvan syöttämisen kanssa. Itse olin synnytyksestä ihan rättiväsynyt ja tämä täti vaan tuputtaa lasta rinnalle. Vauva ei osaa syödä vaan kitisee ja täti vaan tuputtaa tissiä suuhun ja lässyttää jotain ärsyttävää ja mä olen ihan ulkopuolinen koko touhussa. Ahdistavaa. Lisäksi tämä samainen täti lähti kärräämään mua kesken vierailuajan (minulla oli siis silloin ensimmäiset vieraat käymässä) toiseen huoneeseen. Syytä tähän en saanut selville. Kumma täti. Muutenkin ensimmäinen kuukausi vauvan syömisen kanssa oli aika takkua. Imettäminen sattui kamalasti! Tämä nyt meni ehkä ohi aloittamani aiheen, mutta tulipa nyt kerrottua kun joku kysyi tuosta raskaus/synnytyskokemuksesta.

Odotan kovasti lapsen kehittymistä enemmän kontaktia ottavaksi omaksi persoonakseen. Ehkä ne tunteet sieltä tosiaan pikuhiljaa alkavat herätä.

 

[vieras]

Voi hyvinkin olla, että nuo hämmentävät ensihetket vauvan kanssa ja takkuilut imetyksessä ovat vaikuttaneet... Itse koin imetyksen välillä jopa vastenmieliseksi, silti jaksoin sitä 5,5kk. Ja imetyshän yleensä tukee lapsen ja äidin läheisyyttä jne. . Mutta pääasia, että saat vähän perspektiiviä omille ajatuksillesi ja jo tieto siitä, ettei vielä peli ole menetetty, auttaa varmasti jaksamaan!