Meitä on niin moneen junaan.
Koin eilen tietynlaisen valaistumisen. Tajusin, että maailmassa on ihan helvetisti tyhmiä ihmisiä. Enkä siis tarkoita nyt mitään "olet tyhmä, vihaan sinua"-soopaa, vaan ihmisiä, joilla ei nyt vaan se kapasitetti riitä, vaikka mitä tekisi.
Ei kukaan normaalilla järjellä varustettu ihminen ala kiusallaan estämään isä-lapsi-suhdetta. Tai vastaavasti äiti-lapsi-suhdetta. Mutta jos kuupassa ei ole kaikki aivan kohdillaan ja ajatusmalli on syystä taikka toisesta hieman kieroutunut, voi tilanne ollakin se, että lapsilta viedään toinen vanhempi. Ja tämä on enemmän, kuin perseestä.
Esikoiseni ei tiedä, kuka hänet on aikoinaan siittänyt. Tai siis tietää toki, mutta ei enää muista ko. ihmistä, sillä hän ei ole kuulunut elämäämme vuosiin. Eikä lapsi siis ole asiasta kysellyt, eli ainakaan toistaiseksi hän ei ole taustastaan kiinnostunut. Jos (ja kun) joskus kiinnostuu, niin sitten kerron hänelle kaiken sen, minkä hän tietää haluaa.
En voi sietää ex:ääni. Eikä mun tarvitsekaan, sillä hänen käytöksensä oli aikoinaan hyvin törkeää. Ymmärrän kyllä, että se johtui hänen pahasta olostaan, mutta ei mun kuulu olla kenenkään sylkykuppina. Itse hän valintansa teki ja niiden kanssa on sitten vain elettävä.
Vaikka tuo mies on mulle kuin punainen vaate, en ikinä, koskaan, enkä milloinkaan antanut sen näkyä lapseen liittyvissä asioissa. Joustin, joustin, joustin ja joustin. Opetin, ohjasin, tuin, peittelin virheitä, annoin mahdollisuuden, toisen, kolmannenkin. Mutta lopulta tuli stoppi. En mitenkään pystynyt tasaamaan kaikkia mäkiä ja kuoppia, joita hän isä-lapsisuhteeseensa rakensi, joten lopulta oli vain vihellettävä peli poikki. Tarkoitukseni ei ollut viheltää peliä poikki kokonaan tai lopullisesti, vaan tehdä uudet, huomattavasti tiukemmat linjaukset. Mutta ex päätti tuossa kohtaa itse heittää hanskat tiskiin.
Ja se oli sitten siinä. Se siitä isä-lapsisuhteesta.
Mutta mulla on puhdas omatunto. Tein oikein ja niin paljon, että monikaan ei olisi sitä työtä tehnyt. Mutta sekään ei nyt sitten kuitenkaan riittänyt. Ja se on asia, jolle en voi mitään. Se ei enää ollut mun käsissäni, että miten hommassa lopulta käy.
Nykyinen mieheni on loistava isä. Hän rakastaa lapsiaan yli kaiken ja tekee kaikkensa lasten eteen. Hän on lapsille aivan yhtä tärkeä, kuin mitä minäkin. Meidän perheessämme on kaksi vanhempaa, jotka ovat lapsille aivan yhtä suuressa merkityksessä. Meillä huudetaan pipin tullessa aivan yhtälailla isää, kuin äitiäkin. Isä käy lasten kanssa jumpassa, muskarissa ja perhekerhoissa aina, kun töiltään siihen pystyy. Ja onneksi hän pystyy, ihan säännöllisesti.
En voisi kuvitellakaan, että hän ei olisi aivan yhtä upea isä lapsilleen, mikäli meille tulisi ero. Se ei mun nähdäkseni olisi millään muotoa mahdollista, että hän "hylkäisi" lapsensa. Niin ei vaan voisi kertakaikkiaan tapahtua, koska lapset ovat hänen maailmansa. Aivan, kuten isäkin on lapsillemme puoli maailmaa. Ja tästä syystä, vaikka kuinka vihaisin miestäni (joka tuolloin olsi ex), en voisi ikinä, koskaan, enkä milloinkaan estellä lapsia tapaamasta omaa, maailman tärkeintä ja rakkaista isäänsä.
Enkä ymmärrä, miten kukaan muukaan vanhempi voi tehdä lapsilleen niin julman teon, että estää tai estelee lapsta tapaamasta toista vanhempaansa silloin, kun sille ei oikeasti olisi syytä.
)
