N
niisk..
Vieras
Taas kerran löydän itseni tästä tilanteesta.. Vielä 1,5 vuotta sitten olin hyvin onnellinen tyttö. Halusin uskoa, että nyt viimein löysin sen ihmisen, jonka kanssa voin viettää elämäni ja tehdä lapsia. Kaikki oli kuitenkin entiselle alkoholistin tyttöyställe tässä miehessä "kohdallaan": ei juo liikaa, käy töissä (ja kykenee sinne aina menemään..!) ei ole liian omistushaluinen, suloinen, kiltti... Paljon löytyisi adjektiiveja.
Kuitenkin nyt löydän itseni taas siitä tilanteesta, että ero on tulossa. Ja sen tunnen olevan jo aivan oven takana.. Ja vain parin keskustelun jälkeen 1,5 vuoden suhde on hetkessä pois pyyhitty. Meillä on ollut vaikeuksia puhua.. Mies ei omien sanojensa mukaan ole tunteilija eikä oikein osaa puhua.. Varsinkaan vaikeista asioista. Minä taas olisin kova keskustelemaan ja kärsin siitä jos en voi näyttää tunteitani täysin. Ehkä tämä suhde on saanut minut hieman vetäytymään kuoreeni ja meidän välillämme on ollut jonkin sortin seinä. Musta tuntuu välillä ikäänkuin sisälläni olisi puoliläpäisevä kalvo minun ja omien tunteideni välillä. En oikein tiedä miltä tuntuu.. Ja se pelottaa. Tunteet ovat hyvin ristiriitaiset. Molemmat me haluamme kai erota. Koska kummankaan ei ole hyvä olla. Miehen mielestä koko jutussa ei ole enää mitään järkeä. Ei minustakaan, koska jo pitkään tunteeni ovat olleet laimeammat, enemmänkin kiintymystä kuin rakkautta. Ja hänen käytöksensä ei ole asiaa parantanut.
Ainoat hellyydenosoitukset ovat rajoittuneet seksiin.. Kutakuinkin näin. Mutta silti, miksi tuntuu pahalta? Miksi on niin vaikeaa päästää irti? Luulenpa, että rakastan häntä vieläkin, tai ainakin välitän paljon. Mutta koska näen miten häneen sattuu, ei minulla ole oikeutta pitkittää tätä suhdetta, jotta se minun puoleltani elettäisiin loppuun asti ja omalta osaltani ero olisi helpompaa.. Kyllä minä niin paljon välitän, että haluan päästää hänet nyt, koska ero tulee ennemmin tai myöhemmin. Miksi siis kiduttaa kumpaakaan näin, kun tämäkin suhteen nykyinen tilanne satuttaa molempia.. Pääseepähän kumpikin äkimmin nuolemaan haavojaan..
Mutta tulevaisuus pelottaa.. Se tuntematon.. Mietin että onko se yksinäisyys, jota pelkään vai onko tämä tuska sitä luopumisen tuskaa.. ehkä molempia.. Mutta toki pelkään, etten koskaan löydä mitään sielunkumppania.. Jos törmäänkin vain juoppoihin ja naistenhakkaajiin.. Ei paljoa auta kun ihmiset sanovat et kyllä sinä löydät, sulla on vielä aikaa, kun olet niin nuori.. Mutta kun musta tuntuu, etten enää kovin monta epäonnistunutta parisuhdetta kestäisi. En vaan jaksa enää tutustua keneenkään, en tämän perheeseen ja sukuun jne.. Ja kun olin jo kaiken kuvitellut päässäni, miten tämä meidän tarina menisi.. Ja sitten, kun se ei menekkään niin... Sitä on hyvin vaikea hyväksyä.
Musta tuntuu kuin olisin tuottanut pettymyksen itselleni ja muille. Suren omaa luopumisen tuskaa ja myös sitä, kun näen toisen kärsivän. Mietin miten hän pärjää, mietin miten itse pärjään. Olen yksin suuressa vieraassa kaupungissa. Mutta siitä huolimatta mun on otettava se riski, että jos ketään ei enää koskaan löydy, niin sitten olen yksin. Ei tällaistakaan suhdetta ikuisesti jaksa.
Mä haluaisin ihmisen joka olisi mun kumppani ja samalla paras kaverini.. Ihmisen joka haluaisi suunnilleen samoja asioita kuin minä. Kyllä mä haluan sen kodin ja koiran ja lapsia. Ja joskus naimisiin, ehkä.. Haluaisin miehen jonka kanssa voi puhua vaikka vuorokauden ympäri alussa ja siltikään ei aika riitä. Ja haluan tuntea sen, että kun sen ihmisen kohtaa, niin menee ne jalat alta. Sellaisen, kun on kerran kohdannut, niin haluaa uskoa, että sellainen myös vielä joskus tulee vastaan. Niinpä minä nyt kerään taas kerran palaset itsestäni kasaan ja nousen huterin jaloin seisomaan. Minua ei ole kukaan kannattelemassa ja nyt tästä eteen päin minun on selvittävä arjestani yksin. Helppoa se ei varmasti tule olemaan. En halua ajatella oikein koko asiaa. En haluaisi "luovuttaa" tuota ihmistä kenellekään toiselle, mutta tiedän etten halua olla hänen kanssaan loppu elämää. Aika itsekästä vai mitä? Ei siis saa mitään tolkkua tästä edes itse... Sen vain tiedän, että sattuu, ei ole hyvä yhdessä eikä yksin..
Kuitenkin nyt löydän itseni taas siitä tilanteesta, että ero on tulossa. Ja sen tunnen olevan jo aivan oven takana.. Ja vain parin keskustelun jälkeen 1,5 vuoden suhde on hetkessä pois pyyhitty. Meillä on ollut vaikeuksia puhua.. Mies ei omien sanojensa mukaan ole tunteilija eikä oikein osaa puhua.. Varsinkaan vaikeista asioista. Minä taas olisin kova keskustelemaan ja kärsin siitä jos en voi näyttää tunteitani täysin. Ehkä tämä suhde on saanut minut hieman vetäytymään kuoreeni ja meidän välillämme on ollut jonkin sortin seinä. Musta tuntuu välillä ikäänkuin sisälläni olisi puoliläpäisevä kalvo minun ja omien tunteideni välillä. En oikein tiedä miltä tuntuu.. Ja se pelottaa. Tunteet ovat hyvin ristiriitaiset. Molemmat me haluamme kai erota. Koska kummankaan ei ole hyvä olla. Miehen mielestä koko jutussa ei ole enää mitään järkeä. Ei minustakaan, koska jo pitkään tunteeni ovat olleet laimeammat, enemmänkin kiintymystä kuin rakkautta. Ja hänen käytöksensä ei ole asiaa parantanut.
Ainoat hellyydenosoitukset ovat rajoittuneet seksiin.. Kutakuinkin näin. Mutta silti, miksi tuntuu pahalta? Miksi on niin vaikeaa päästää irti? Luulenpa, että rakastan häntä vieläkin, tai ainakin välitän paljon. Mutta koska näen miten häneen sattuu, ei minulla ole oikeutta pitkittää tätä suhdetta, jotta se minun puoleltani elettäisiin loppuun asti ja omalta osaltani ero olisi helpompaa.. Kyllä minä niin paljon välitän, että haluan päästää hänet nyt, koska ero tulee ennemmin tai myöhemmin. Miksi siis kiduttaa kumpaakaan näin, kun tämäkin suhteen nykyinen tilanne satuttaa molempia.. Pääseepähän kumpikin äkimmin nuolemaan haavojaan..
Mutta tulevaisuus pelottaa.. Se tuntematon.. Mietin että onko se yksinäisyys, jota pelkään vai onko tämä tuska sitä luopumisen tuskaa.. ehkä molempia.. Mutta toki pelkään, etten koskaan löydä mitään sielunkumppania.. Jos törmäänkin vain juoppoihin ja naistenhakkaajiin.. Ei paljoa auta kun ihmiset sanovat et kyllä sinä löydät, sulla on vielä aikaa, kun olet niin nuori.. Mutta kun musta tuntuu, etten enää kovin monta epäonnistunutta parisuhdetta kestäisi. En vaan jaksa enää tutustua keneenkään, en tämän perheeseen ja sukuun jne.. Ja kun olin jo kaiken kuvitellut päässäni, miten tämä meidän tarina menisi.. Ja sitten, kun se ei menekkään niin... Sitä on hyvin vaikea hyväksyä.
Musta tuntuu kuin olisin tuottanut pettymyksen itselleni ja muille. Suren omaa luopumisen tuskaa ja myös sitä, kun näen toisen kärsivän. Mietin miten hän pärjää, mietin miten itse pärjään. Olen yksin suuressa vieraassa kaupungissa. Mutta siitä huolimatta mun on otettava se riski, että jos ketään ei enää koskaan löydy, niin sitten olen yksin. Ei tällaistakaan suhdetta ikuisesti jaksa.
Mä haluaisin ihmisen joka olisi mun kumppani ja samalla paras kaverini.. Ihmisen joka haluaisi suunnilleen samoja asioita kuin minä. Kyllä mä haluan sen kodin ja koiran ja lapsia. Ja joskus naimisiin, ehkä.. Haluaisin miehen jonka kanssa voi puhua vaikka vuorokauden ympäri alussa ja siltikään ei aika riitä. Ja haluan tuntea sen, että kun sen ihmisen kohtaa, niin menee ne jalat alta. Sellaisen, kun on kerran kohdannut, niin haluaa uskoa, että sellainen myös vielä joskus tulee vastaan. Niinpä minä nyt kerään taas kerran palaset itsestäni kasaan ja nousen huterin jaloin seisomaan. Minua ei ole kukaan kannattelemassa ja nyt tästä eteen päin minun on selvittävä arjestani yksin. Helppoa se ei varmasti tule olemaan. En halua ajatella oikein koko asiaa. En haluaisi "luovuttaa" tuota ihmistä kenellekään toiselle, mutta tiedän etten halua olla hänen kanssaan loppu elämää. Aika itsekästä vai mitä? Ei siis saa mitään tolkkua tästä edes itse... Sen vain tiedän, että sattuu, ei ole hyvä yhdessä eikä yksin..
