Äiti ja tyttären raskaus

[Pilvinen]

Hei,

löytyisiköhän täältä noin viisikymppistä naista, siis äitini ikäistä, jolla olisi mielipidettä asiaani.

Olen vajaa kolmekymppinen nainen ja odotan onnellisena avomieheni kanssa esikoistamme. Raskaus on sujunut hyvin ja ollaan jo reippaasti yli puolivälin. Vanhempani asuvat monen sadan kilometrin päässä ja näemme harvoin. Olen aina ollut ehkä vähän enemmän ns. "isin tyttö" ts. pidän nykyäänkin enemmän puhelimitse yhteyttä isäni kuin äitini kanssa. Siinä tulee yleensä sitten samalla kerrottua terveiset äidilleni, ja toisinpäin.

Nyt kun olen raskaana, kaipaisin enemmän keskusteluja myös äitini kanssa, luonnollisesti. Olenkin usein soittanut hänelle, isän kännykän sijaan, ja ollaan juteltu kaiketa, myös raskaudesta jne. Ongelma on se, että äitini juo aika paljon, enkä siedä häntä jos huomaan hänen juoneen yhtään. Kuulen puhelimessakin heti, jos äitini on maistellut ja lopetan puhelun tällöin yleensä melko tylysti. Olen sanonyt äidilleni, ettei soita kun on humalassa. Näiden puheluiden jälkeen olen ollut raivoissani, surullinen ja usein itken.

Viime syksynä, ennen raskauttani, otin pari kertaa vanhempieni luona käydessä, äidin kanssa pahasti yhteen. Juuri tuon juomisen takia. Vaikutti siltä, että viina alkoi viedä jo liikaa, humalassa jo keskellä päivää. Sitten ilmeisesti uudenvuoden lupauksena tms. äitini oli oli kokonaan juomatta noin puoli vuotta. Oli tosi ylpeä uudesta terveellisestä elämäntavastaan, liikkui säännöllisesti jne. Siihen aikaan, keväällä tulin raskaaksi ja soittelimme ja juttelimme usein. Olin aina puheluiden jälkeen hyvällä tuulella ja onnellinen äidistäni.

Nyt luulen, että äitini on alkanut taas juomaan.... Soittelu on vähentynyt, ts. äiti ei enää soita minulle, vaan kuulumiset hoidetaan isän välityksellä. Olen pari kertaa soittanut äidille, mutta huomannut äänestä, että on juotu. Äiti ei ilmeisesti uskalla soittaa minulle, kun kiukuttelen hänelle siitä puhelimessa??

Olen kuitenkin äärimmäisen surullinen, ettei äiti enää soita minulle ja kysy kuinka voin? Odotan hänen ensimmäistä lastenlastaan!!!!!!! Miehelläni on ihana äiti, joka kertoo omista raskauksistaan ja kysyy usein kuinka voin, mutta ei se omaa äitiä korvaa...

Mitä ihmettä voisin tehdä? Tiedän, ettei aikuista ihmistä voi pakottaa lopettamaan juomaan (=olen sen nähnyt valitettavasti jo isäni kohdalla). Mutta miten saisin mielenrauhan tässä asiassa. Olen myös äidilleni vihaisena sanonut, että jos ei pysty selvinpäin olemaan, en IKINÄ mene käymään vauvan kanssa siellä! Isäni on jo "menetetty tapaus" ja on oikeasti siedettävä, rauhallinen ja mukava itsensä hiprakassa. Mutta jostain syystä en siedä äidilleni yhtään alkoholia, hänestä tulee todella ärsyttävä ja TYHMÄ juodessaan...

Onko teillä kellään mitään viisasta sanaa tähän. MInua ahdistaa suunnattomasti ja itken tämän asian vuoksi nykyään usein. No, ehkä raskaushormonitkin vaikuttaa....

 

[sama]

siis, ei tarvitse tällä palstalla löytyä viisikymppistä kommentoijaa... Onko teillä muilla odottajilla kellään samanlaisia kokemuksia..?

 

[Helmiina]

Ymmärrän sinua täysin, vaikka tarinani ei täysin olekaan samanlainen kuin sinun. Oma äitini ei juo, mutta isäni oli loppuaikoinaan alkoholisti. En sietänyt häntä humalassa, enkä kyennyt silloin keskustelemaan hänen kanssaan yhtään. Useasti hän soitti minulle humalassa. Olin aina silloin todella tyly häntä kohtaan ja puheluiden jälkeen minulle tuli ahdistunut olo. Aina kun menin käymään kotonani, pelkäsin missä kunnossa hän olisi. Isäni ei ollut väkivaltainen humalassa, vaan muuten vaan todella raivostuttava. Selvinpäin hän oli ihana isä, vaikkakin loppuaikoina aika sulkeutunut.

Tunsin huonoa omaatuntoa siitä, miksi olin niin kylmä isääni kohtaan, mutten voinut sille mitään. Minulle oli jo lapsuudesta jäänyt syvälle se inho, jota koin heti kun isäni oli vähänkään humalassa. Muutama vuosi sitten isäni jäi sairaseläkkeelle ja juominen pahentui. Hän ei enää juonut kotona, vaan yksin mökillä ja pelkäsimme siskoni kanssa aina hänen puolestaan. Äitimme oli jo jollainlailla luovuttanut ja hyvä niin, ei kenenkään pidä hukata omaa elämäänsä siihen, jos toinen juo. Yritimme puhua hänelle aina järkeä, kun hän oli selvä, mutta omasta mielestään hänellä ei ollut alkoholin kanssa ongelmaa. Yritimme hyvällä ja yritimme pahalla, mutta mikään ei auttanut. Siskoni sai jopa sinä viimeisenä kesänä vauvan, josta isäni oli todella onnellinen, mutta viinan voima oli jo liian suuri. Kesän loputtua viina vei voiton. Vaikka menetys oli minulle kova, se myös helpotti elämääni, enää minun ei tarvinnut miettiä ja pelätä mitä isälleni kuului.

Tällä tarinallani haluan vaan sanoa, että alkoholistia ei voi auttaa. Päätös juomisen lopettamisesta tulee aina ihmiseltä itseltään. Vierestäseuraava, voi ehkä hieman helpottaa päätöksen tekemistä, mutta lopullisen päätöksen tekee aina ihminen itse. Kenenkään ei mielestäni pidä tuntea huonoa omaatuntoa siitä, ettei pysty tulemaan toimeen humalassa olenvan ihmisen kanssa.

Minun neuvoni sinulle on, että elät vain omaa elämääsi. Äitiäsi et voi muuttaa, eikä sinun tarvitse häntä humalassa sietää. Itse olen tällä hetkellä myös ensimmäistä kertaa raskaana ja tiedän, että isäni olisi ollut eläessään todella onnellinen puolestani. Hän kuitenkin valitsi toisin, enkä minä sille mitään voinut. Toivottavasti sinun äitisi valitsee sen paremman tien ja ymmärtää mitä menettää, jos jatkaa juomistaan. Kaikkea hyvää sinulle ja tulevalle vauvallesi!

-Helmiina

 

[Riitu]

Oman raskauden kautta aktivoituu hyvin usein suhde omiin vanhempiin ja sitä joutuu käymään läpi pettymyksiä ja suruja suhteessa vanhempiinsa, taas uudelleen, vaikka luulee, että olisi ne jo käsitellyt. Minä olen työstänyt äitini masennusta ja ajoittaista lääkkeiden väärinäkäyttöä sekä isäni vakavaa sairautta, nyt toisen raskauden myötä taas uudelleen. Luulin, että selvittelin asian itselleni jo esikoisen kanssa mutta toisin kävi. Lopputulokseksi olen päätynyt, etten voi kantaa vastuuta toisen elämästä ja ratkaisuista ja että minulla on lupa ilmaista pettymykseni myös asianosaiselle, jos hän pettää lupauksensa ja pahoittaa mieleni. Sitä niin toivoisi, että omalla lapsella olisi isovanhemmat jotka jaksaisivat ja haluaisivat osallistua lapsenlapsensa elämään, mutta näin ei vaan aina käy. Surua ja murhetta se aiheuttaa. Hyväksyä ei mielestäni tarvitse, mutta sopeutua ja muistaa elää omaa elämäänsä.

 

[kiusallinen äiti-tytär suhde]

Hei,

ymmärrän hyvin tuntemuksiasi. Ensimmäisessä raskaudessani 90-luvun alkupuolella, ollessani reilu parikymppinen, minulle tuli ensimmäisen kerran samanlainen tarve keskustella äitini kanssa raskausasioista. Äitini on ollut lapsuudestani saakka henkisesti sairas ja hänen kanssaan on mahdotonta istua alas ja keskustella kaikessa rauhassa jostain tietystä asiasta. Hän puhuu paljon, mutta ei osaa kuunnella ja puhelimessakin puhe kuuluu lähes pelkästään yhteen suuntaan. Aiheet liittyvät yleensä oman kodin hoitoon, siivoukseen ym. pieniin asioihin. Nykyään olen jo tottunut asiaan, eikä se häiritse minua enää pahemmin. En yleensä saa sanottua asiaani, jollen keskeytä häntä ja "pakota" häntä kuuntelemaan. En enää edes yritä keskustella, jollei ole jotakin hyvin tärkeää asiaa. Rakastan äitiäni ja vierailemme vanhempieni luona kuukausittain. Joskus meitä on siellä iso porukka kerralla, kun veljeni perheineen sattuvat paikalle yhtä-aikaa. Silloinkin on lähes mahdotonta esim, että miehet puhuvat keskenään jostakin muusta asiasta, vaan äitini on saatava olla äänessä koko ajan. Tilanne on kiusallinen, jos esim. vieraita on paikalla, mutta perhe on jo tottunut asiaan ja hyväksymme sen, koska tiedämme sen johtuvan äidin sairaudesta...