Äiti syyttää meitä aikuisia lapsia yksinäisyydestään

["Lotta"]

Onko muilla vaativia äitejä? Siis sellaisia joiden mielestä kaikki oman elämän epäonnistumiset on lasten syyät?

Äitini jäi leskeksi 10v sitten. Eipä ollut ystävyyssuhteita joiden tukeen nojata. Sen sijaan kaikki scheisse käaadetaan meidän lasten niskaan. Alan olla lopen kyllästynyt tähän kuvioon, jossa hänen yksinäisyys on meidän aikuisten lasten vika. Asutaan kaikki eri paikkakunnilla, mutta nähdään suht usein. Esim. oltiin vappuviikko kaikki sisarukset äidillä, minä kesäkuun ekan viikon ja äiti juhannuksen meillä jne. Pystyn tekeääm töitä myös äitini paikkakunnalta, joten siellä tulee välistä kä'ytyä. Sen lisäksi äiti tosiaan vierailee säännöllisesti.

No, nyt juhannuksena alkoi taas marista, että ei soita meille lapsille, koska mekään emme soita. Olin ihan kysymysmerkkinä, että kyllähän minä soittelen. No, sitten tarina muuttui, että soitellaan vain skype puheluja. Edelleen intin, että soitan kyllä muutenkin. Lopulta sitten pato murtui ja sanoin äidille suoraan, että me olemme hänen aikuisia lapsia. Ei meillä voi olla muuta roolia hänen elämässä ja äidin tulee omat odotuksensa meidän suhteen rinnastaan tähän. Hänen yksinäisyys kumpuaa muiden aikuissuhteiden puutteesta esim. selvästi kaipaa elämänkumppania. Äitihän sitten mökötti. Tuskin tuosta ottaa yhtään onkeen.

Summa summarum, en tahdo enää jaksaa äitiä.

 

[--]

tuttua on. vanhempien eron jälkeen äidistä on tullut enemmän "kaveri" kuin äiti. käyttäytyy välillä kuin mikäkin teini marisemalla ja kiukuttelemalla meille aikuisille lapsille.

 

["joo"]

Toisaalta on varmasti ärsyttävää, toisaalta todella surullista. Onko tässä käynyt juuri niin että eli täysillä lapsilleen, omat ystävät ja kaverit jäi taka-alalle perheen tieltä? Ja nyt ei olekaan enää mitään.

 

[Sama juttu anopin kanssa]

Lotta, kiitos kirjoituksesta! Mieheni äiti on samanlainen. Ikää vasta 65, jäänyt leskeksi kuitenkin jo noin 10 vuotta sitten. Ei ystäväpiiriä, vain harvoja sukulaisia, asuu yksin omakotitalossa, mutta ei kuitenkaan pärjää omin avuin= tekeytyy niin pirun avuttomaksi. Osaa ajaa autoa, mutta kaupassakin pitää mieluiten käyttää, surffailee netissä sujuvasti, käyttää jopa Facebookia, mutta nettipankkia ei mukamas itse osaa käyttää. Soittaa joka päivä monta kertaa... Esimerkkejä olisi vaikka kuinka, elää menneessä, muistelee vain miestään ja "voi että silloin kun xxx vielä eli". Heittäytyy marttyyriksi aina tilaisuuden tullen... Huoh, voisin jatkaa listaa loputtomiin.

Kyseessä on kuitenkin tietysti meille tärkeä ihminen, mutta se saamattomuus oman elämänsä suhteen ärsyttää. Hänen onnellisuutensa on täysin kiinni aikuisista lapsista. Myös mieheni ymmärtää tilanteen ja onkin välillä väsynyt, mutta ei osaa oikein suoraan kannustaa äitiään reippaammaksi.

Minäkään en jaksa tällaista paapomista kohta enää seurata, mutta enhän tietenkään voi puuttua asiaan sen kummemmin, miniä kun olen Tämä on ehkä se kaikkein epäkiitollisin asema alkaa ehdotella muutoksia. Sinä olet kuitenkin tytär, joten puhu ihmeessä äitisi kanssa, ja kerro omista tuntemuksista myös! Voin kertoa, että mitä pidemmälle tilanne jatkuu, sen vaikeampaa sitä on muuttaa.

 

[a.p.]

[QUOTE="joo";26543771]Toisaalta on varmasti ärsyttävää, toisaalta todella surullista. Onko tässä käynyt juuri niin että eli täysillä lapsilleen, omat ystävät ja kaverit jäi taka-alalle perheen tieltä? Ja nyt ei olekaan enää mitään.[/QUOTE]

Ollaan aina oltu perheenä läheinen, mutta ei tilanne ehkä näin ole. Sen sijaan uskoisin, että äidilleni on isä ainoana aikuiskontaktina riittänyt. Isäni sen sijaan oli paljon tekemisissä muiden kanssa ja hänellä laaja ystäväpiiri. Lapsena sai aina hävetä sitä, kun molemmat vanhemmat kutsuttiin jonnekin ja äiti ei halunnut lähteä vaan jäi kotiin nysväämään jonkun työkansion ääreen. Nyt sitten todella ärsyttää, kun äiti aina luettellee, kuinka nämä samaiset henkilöt eivät enää soita hänelle. Siis miksi soittaisivat, kun isän eläessä ei välittänyt heistä lainkaan?

 

[a.p.]

Lotta, kiitos kirjoituksesta! Mieheni äiti on samanlainen. Ikää vasta 65, jäänyt leskeksi kuitenkin jo noin 10 vuotta sitten. Ei ystäväpiiriä, vain harvoja sukulaisia, asuu yksin omakotitalossa, mutta ei kuitenkaan pärjää omin avuin= tekeytyy niin pirun avuttomaksi. Osaa ajaa autoa, mutta kaupassakin pitää mieluiten käyttää, surffailee netissä sujuvasti, käyttää jopa Facebookia, mutta nettipankkia ei mukamas itse osaa käyttää. Soittaa joka päivä monta kertaa... Esimerkkejä olisi vaikka kuinka, elää menneessä, muistelee vain miestään ja "voi että silloin kun xxx vielä eli". Heittäytyy marttyyriksi aina tilaisuuden tullen... Huoh, voisin jatkaa listaa loputtomiin.

Kyseessä on kuitenkin tietysti meille tärkeä ihminen, mutta se saamattomuus oman elämänsä suhteen ärsyttää. Hänen onnellisuutensa on täysin kiinni aikuisista lapsista. Myös mieheni ymmärtää tilanteen ja onkin välillä väsynyt, mutta ei osaa oikein suoraan kannustaa äitiään reippaammaksi.

Minäkään en jaksa tällaista paapomista kohta enää seurata, mutta enhän tietenkään voi puuttua asiaan sen kummemmin, miniä kun olen Tämä on ehkä se kaikkein epäkiitollisin asema alkaa ehdotella muutoksia. Sinä olet kuitenkin tytär, joten puhu ihmeessä äitisi kanssa, ja kerro omista tuntemuksista myös! Voin kertoa, että mitä pidemmälle tilanne jatkuu, sen vaikeampaa sitä on muuttaa.

Voimia sinne! En kyllä äitini kaltaista henkilöä jaksaisi sekunttiakaan ellei olisi aivan verisukulainen.

 

["akka"]

Pitäis ymmärtää olla takertumatta niihin lapsiinsa liikaa ja antaa niille tilaa rakentaa omaa elämäänsä ja olla helpottunut kun on saanut ne maailmalle.Käske äitis hankkia harrastuksia, sen myötä saa uusia ystäviä ja älä pode huonoa omaatuntoa siitä että äitis valittaa kun on yksinäistä.
Mun ystävän isä kuoli kun hän oli 15v ja siitä asti sen äiti takertui täysin lapsiin.Nekin vähät ystävät mitä oli hän karkoitti sillä jatkuvalla valituksella että kun pääsis pois kärsimästä miehen viereen hautaan.
Mun ystäväni katkaisi veljensä kanssa lähes täysin välit äitiinsä kun ei jaksanut sitä jatkuvaa takertumista.
Yli 30 vuotta hän oli leskenä ja ainut mitä minäkin muistan hänestä oli se jatkuva valitus ja kuoleman odotus.
Kuoli sitten lopulta yli 80 vuotiaana.
Olis voinu elämässä tehdä vielä vaikka mitä mutta se pessimismi ja itsesäälissä rypeminen imi mehut paitsi hänestä, myös hänen lapsistaan.

 

["irina"]

Kyllä minusta elämän kiertokulussa toinen käsi kannattelee toista. Olet saanut lapsena nauttia äiti rakkaudesta ja hoivasta. Nyt aikuisena äiti ikääntyy ja on heikommassa asemassa. On Sinun vuorosi astua esiin ja alkaa tukea ja kannattella häntä.

 

["mitäh"]

[QUOTE="irina";26546172]Kyllä minusta elämän kiertokulussa toinen käsi kannattelee toista. Olet saanut lapsena nauttia äiti rakkaudesta ja hoivasta. Nyt aikuisena äiti ikääntyy ja on heikommassa asemassa. On Sinun vuorosi astua esiin ja alkaa tukea ja kannattella häntä.[/QUOTE]

Luepa ap:n ensimmäinen kirjoitus uudestaan. Eikö sinun mielestäsi ap todellakaan"tue ja kannattele" äitiään? Minun mielestäni kyllä.

 

["irina"]

[QUOTE="mitäh";26546225]Luepa ap:n ensimmäinen kirjoitus uudestaan. Eikö sinun mielestäsi ap todellakaan"tue ja kannattele" äitiään? Minun mielestäni kyllä.[/QUOTE]

Selvästikään hänen äitinsä ei koe tilannettaan näin. Tuskin äitikään lapsuudessa jätti kasvatuksen pariin soittoon ja vierailuun. Ensimmäisenä nousee mieleen, oliko pakko muuttaa eri paikkakunnalle?

 

["mitäh"]

[QUOTE="irina";26546250]Selvästikään hänen äitinsä ei koe tilannettaan näin. Tuskin äitikään lapsuudessa jätti kasvatuksen pariin soittoon ja vierailuun. Ensimmäisenä nousee mieleen, oliko pakko muuttaa eri paikkakunnalle?[/QUOTE]

Ei varmasti koekaan mutta vanhemman pitää päästää lapsestaan irti. Ap on työelämässä eikä voi loputtomiin olla äitinsä käytettävissä. Ja kyllä hänellä on oikeus muuttaa toiselle paikkakunnalle. Yhtään ei tullut ap:n kirjoituksesta sellainen maku, etteikö olisi tavoitettavissa ja äitinsä tukena mutta äiti sen sijaan kuulostaa melko takertuvalta.

 

["irina"]

[QUOTE="mitäh";26546321]Ei varmasti koekaan mutta vanhemman pitää päästää lapsestaan irti. Ap on työelämässä eikä voi loputtomiin olla äitinsä käytettävissä. Ja kyllä hänellä on oikeus muuttaa toiselle paikkakunnalle. Yhtään ei tullut ap:n kirjoituksesta sellainen maku, etteikö olisi tavoitettavissa ja äitinsä tukena mutta äiti sen sijaan kuulostaa melko takertuvalta.[/QUOTE]

Kyyneleiden läpi luen julmaa tekstiäsi. Kolme viikkoa sitten kannoimme pienen ihanan esikoistyttäremme synnytyssairaalasta kotiin. Niin rakkaudella olemme häntä hellineet ja hoivanneet. Sitten avaan äiti-lapsipalstan ja heti törmään tällaisiin juttuihin, joissa halutaan tuo kestävin ja suurin ihmissuhde, äiti-lapsisuhde, rikkoa.

 

[Keittiönoita]

[QUOTE="irina";26546384]Kyyneleiden läpi luen julmaa tekstiäsi. Kolme viikkoa sitten kannoimme pienen ihanan esikoistyttäremme synnytyssairaalasta kotiin. Niin rakkaudella olemme häntä hellineet ja hoivanneet. Sitten avaan äiti-lapsipalstan ja heti törmään tällaisiin juttuihin, joissa halutaan tuo kestävin ja suurin ihmissuhde, äiti-lapsisuhde, rikkoa.[/QUOTE]
Sä olet vielä herkässä mielentilassa Tosiasia kuitenkin on, että äiti on äiti eikä kaveri. Jos ihminen lapsen saatuaan hylkää omat kaverinsa, siitä saa syyttää vain itseään. Eivät ne lapset pyydä äitiään uhrautumaan, joten miksi äiti sälyttäisi lastensa niskaan moisen taakan? Mulla on jo aikuiset lapset, mutta en todellakaan odota, että lapseni mulle seuraneiteinä olisivat. Heillä on oma elämänsä ja omat ystävänsä, mulla omani. Yhdessäkin vietetään paljon aikaa, mutta ei velvollisuudesta vaan siksi, että yhdessäolo on ihan mukavaakin, kunhan sitäkään ei ole liikaa.

 

["mitäh"]

[QUOTE="irina";26546384]Kyyneleiden läpi luen julmaa tekstiäsi. Kolme viikkoa sitten kannoimme pienen ihanan esikoistyttäremme synnytyssairaalasta kotiin. Niin rakkaudella olemme häntä hellineet ja hoivanneet. Sitten avaan äiti-lapsipalstan ja heti törmään tällaisiin juttuihin, joissa halutaan tuo kestävin ja suurin ihmissuhde, äiti-lapsisuhde, rikkoa.[/QUOTE]

Kiitos hyvistä nauruista!! Täällä ei ole kukaan rikkomassa mitään suhdetta.

 

["vieras"]

tähän sopinee seuraava Lauri Pohjanpään runo:

MAAILMAN MENO
(Kansantarina)

Sivutuulessa poikaansa retuuttaa kantaa
varis lahden poikki päin vastarantaa.

"Sitä varia, huh, ihan väsyttää alkaa",
varis sanoo, "jo vanhaa siipeä, jalkaa.

Kun vanhenen pian, alan kangistua,
kai kannat sa mua, kuin minä nyt sua?"

- "En", vastaa poika, "sun jäädä annan."
- "Ketä kannat sitten?" - "Ma poikaani kannan."

Varis huokaa harmaille aatoksille:
"Se on maailman meno, minkäs sille."

 

["vieras"]

[QUOTE="irina";26546384]Kyyneleiden läpi luen julmaa tekstiäsi. Kolme viikkoa sitten kannoimme pienen ihanan esikoistyttäremme synnytyssairaalasta kotiin. Niin rakkaudella olemme häntä hellineet ja hoivanneet. Sitten avaan äiti-lapsipalstan ja heti törmään tällaisiin juttuihin, joissa halutaan tuo kestävin ja suurin ihmissuhde, äiti-lapsisuhde, rikkoa.[/QUOTE]

Todellakin synnytyksen jälkeistä herkkää mielitilaa ilmassa.

Kestävin ja suurin ihmissuhde: ÄITI-LAPSISUHDE ja nyt sinä itse olet haluamassa tuon suhteen kääntää päälaelleen. Ja juuri se jos mikä on väärin. Siitä lapsesta ei koskaan pidä odottaa itselleen ÄITIÄ eikä seuraneitiä. Jos lapsen tarkoitus on olla äidilleen vanhuudenturva niin silloin ollaan suhteessa pahasti hakoteillä.

Vanhemmuutta ja äitinä olemista kuvaa parhaiten se että osaa "päästää irti". Osaa olla se vanhempi sittenkin kun ne lapset ovat aikuisia. Vanhemmuus on ikuista.

Se ei tarkoita etteikö lapset olisi vanhempiensa kanssa tekemisissä aikuisena, mutta missään tapauksessa heihin ei pidä ripustautua.

 

[nainen 50 v]

Äiti rakastaa lapset aikuisiksi jotta nämä rakastaisivat sitten niitä omiaan... tarkoitus ole että äiti rakastaa itsekkäästi lapsensa vain omaksi passaajaksi ja huviksi.

65-vuotias ei ole todellakaan mikään haudan partaalla keikkuva vanhus, vaan ihan parhaassa iässä. Iässä jossa voi luoda uusia ihmissuhteita, aloittaa uusia harrastuksia, lukea uusia kirjoja ja nähdä uusia maita.

Ostakaa ap:n lapset äidillenne lahjaksi pitkä kahden tai kolmen viikon seuramatka, vaikka bussilla kiertelemään Euroopan kartanoita. Hän saa uusia kokemuksia ja uusia tuttavuuksia. Viekää hänet harrastuksiin ja keksikää hänelle hommia joissa hänen on pakko selvittää uusia asioita ja oppia uusia taitoja. Sääli naista joka käpertyy itseensä.

Omat vanhempani ovat onneksi yli 80-vuotiainakin vielä harrastavia, liikkuvia ja uteliaita. Näin viisikymppisenä he antavat minulle hyvän mallin vanhuuttani varten.

 

[vieras tuhahtaa]

[QUOTE="irina";26546250]Selvästikään hänen äitinsä ei koe tilannettaan näin. Tuskin äitikään lapsuudessa jätti kasvatuksen pariin soittoon ja vierailuun. Ensimmäisenä nousee mieleen, oliko pakko muuttaa eri paikkakunnalle?[/QUOTE]

Ap:lla on myös omat lapset hoivattavanaan ja ansiotyö. Ei kai äiti enää ole kasvatuksen tarpeessa... tai siis on jos heittäytyy marttyyriksi ja kiuluttelee kuin pieni lapsi.

Sekä mieheni että omassa lapsuudenperheissä kaikki lapset ovat muuttaneet n. 300-400 km päähän vanhemmistaan, ensin opiskelu ja myöhemmin työt veivät eri paikkakunnille. Ei nykypäivänä voi olettaa, että lapset jäävät asumaan lapsuudenpaikkakunnilleen. Tyytyväinen voi olla jos lapset ovat Suomessa, monilla lapset voivat olla töissä vaikkapa USAssa.

 

["irina"]

[QUOTE="vieras";26546736]Todellakin synnytyksen jälkeistä herkkää mielitilaa ilmassa.

Kestävin ja suurin ihmissuhde: ÄITI-LAPSISUHDE ja nyt sinä itse olet haluamassa tuon suhteen kääntää päälaelleen. Ja juuri se jos mikä on väärin. Siitä lapsesta ei koskaan pidä odottaa itselleen ÄITIÄ eikä seuraneitiä. Jos lapsen tarkoitus on olla äidilleen vanhuudenturva niin silloin ollaan suhteessa pahasti hakoteillä.

Vanhemmuutta ja äitinä olemista kuvaa parhaiten se että osaa "päästää irti". Osaa olla se vanhempi sittenkin kun ne lapset ovat aikuisia. Vanhemmuus on ikuista.

Se ei tarkoita etteikö lapset olisi vanhempiensa kanssa tekemisissä aikuisena, mutta missään tapauksessa heihin ei pidä ripustautua.[/QUOTE]

Laitokset ovat täynnä yksinäisiä vanhuksia, joista lapset ovat hienosti "päästäneet irti". Tämä palsta on tällainen, jossa narsistit saavat toinen toisistaan tukea vahvistaakseen omia sairaita kantojaan. Tuntuu pahalta. Sekä ap:n äidin, että Teidän äitien takia. Osaisitte edes hävetä

 

["KääKKä"]

[QUOTE="irina";26547300]Laitokset ovat täynnä yksinäisiä vanhuksia, joista lapset ovat hienosti "päästäneet irti". Tämä palsta on tällainen, jossa narsistit saavat toinen toisistaan tukea vahvistaakseen omia sairaita kantojaan. Tuntuu pahalta. Sekä ap:n äidin, että Teidän äitien takia. Osaisitte edes hävetä [/QUOTE]

Sulla on nyt puurot ja hutut sekaisin. Laitosten vanhukset eivät kuulu tähän ketjuun lainkaan. Ap ei ole hylännyt äitiään.

 

[oekfs]

Mites matkustus, kerhotoiminta tai lemmikit? Voisko näistä saada jotain virikettä ja sitä kautta uusia tuttavuuksia äidille. Seuramatkallehan voi aluksi lähteä yhdessä ja samalla tutustuttaa äitiä muihin.

 

["vieras"]

[QUOTE="irina";26547300]Laitokset ovat täynnä yksinäisiä vanhuksia, joista lapset ovat hienosti "päästäneet irti". Tämä palsta on tällainen, jossa narsistit saavat toinen toisistaan tukea vahvistaakseen omia sairaita kantojaan. Tuntuu pahalta. Sekä ap:n äidin, että Teidän äitien takia. Osaisitte edes hävetä [/QUOTE]

Hävetä? Ei kai lapsia tehdä vanhuuden turvaksi ja seuralaisiksi? Missä ap:n äidin omat ystävät ovat?

 

["Sirppu"]

Meiän mamma on amanlainen. Pyrin aika pitkälti ignooraamaan......

 

[La Paset]

En nyt lue kaikkea runsasta palautetta, mutta sanoisin, että äitinne on mielestäni kovin itsekäs. Häneltä on hukassa oma roolinsa. Esittääkö hän marttyyria, hyljättyä ihmistä? Varmasti, joku muukin palstalainen usuttaa äitiäsi hakeutumaan ikäistensä pariin. Sieltä saattaisi löytyä vaikka uusi kumppani.

 

[Yle]

Helpoin on, jos molemmat tulevat vastaan. Koeta pitää keskustelu asiallisena. Oletko esim .kysynyt äidiltäsi, minkä verran hän haluaisi, että olette yhdessä?