Äitienpäiväblues

[surkea tytär]

Mieli on maassa nyt. Minulla on 2 lasta. Vain toiseen on läheiset välit ja hän rakastaa äitiään. Toinen ei. Minä rakastan molempia.

Oma äitini... Teki parhaansa lapsuudessa. Antoi niin hyvät lähtökohdat ja eväät elämään kuin on mahdollista siinä tilanteessa, mihin hän ajautui omista lähtökohdistaan käsin.
Siitä olen kiitollinen. Rakastankin äitiäni. Arvostan. Kunnioitan.

Mutta tunnen, että hän ei kunnioita minua tai edes pidä minusta. Se on tullut ilmi nyt aikuistuttuani. Jos minulla on eripuraa sisaren, anopin tai kenen vain kanssa, niin aivan säännöllisesti äitini liittoutuu sen toisen kanssa, edes kysymättä tai tietämättä mistä on kyse. On tukenut nyt aikuisena ensin toista sisartani, sitten toista. Meidän perhe tai lapset ovat jääneet lähes kokonaan ilman mitään.

Itsetuntoa syö oman äidin "hylkääminen". tämän takia en pahemmin muistanut tänään, enkä välitä itsekään enää yrittää saada huomiota. Silti se, että laitoin vain tekstarin, sai aikaan "surkea tytär"-olon. Tekihän hän kuitenkin lapsena parhaansa.

 

["aloittaja"]

Olisiko jollain tähän jotain omakohtaista tai viisasta tai lohdullista sanottavaa?

 

["a p"]

eikö kukaan keksi mitän sanottavaa tähän... miksi ei..

 

[Toivon sinulle kaikkea hyvää]

Olen monesti miettinyt, miltä sellaisista ihmisistä tuntuu, joille äitien- ja isienpäivät, ovat kipeitä päiviä. Heitä on varmasti paljon.

Mielestäni elämä on niin lyhyt, että silloin kannattaa satsata niihin ihmisiin, jotka antavat enemmän kuin ottavat. On hienoa, että olet kiitollinen äidillesi lapsuudesta, mutta muista, että se onkin äitien tehtävä, ei mikään uhrautuminen tai urhoollisuuspalkinnon syy. Toisaalta, joskus voi saada paljon aikaan sillä, että tekee itse aloitteen, vaikka ei tarve olisikaan. Eli ehkä voisit avata pelin sanomalla äidillesi, kuinka paljon arvostat saamaasi lapsuutta. Ehkä se voisi lähentää teidän välejänne.