Analysoikaapa tälläinen ihminen

["tyttöjen äiti"]

Tiedättekö ihmistyypin, jolle kaikki asiat on aina jotenkin aivan mahtavia/erityisen ihania tai kamalia/kriisejä? Siis ihan tavallista kuulumisten vaihtoa on vaikea käydä, koska heidän kuulumisensa ovat aina joko totaalisessa kriisissä tai jotain ihan superihanaa. Kun lapsi on alkanut pyöräillä "se ihan rakastaa sitä ja tekisi vain sitä ja ihan koko ajan vain pyöräilee ja opettajakin on sanonut, että se on ihan erityisen lahjakas siinä pyöräilyssä". Tai riita miehen kanssa on kauhea kriisi, mies on aivan raivona, siis ihan hirveän paljon vihaisempi kuin kenenkään muun mies ikinä ja tietenkin pelätään avioeroa. Jokainen lapsen sairaus on mahdollisesti todella vakavaa, siitä huolimatta, että lääkäri olisi sanonut ettei kyse todennäköisesti ole oikein mistään. Töitäkin he tekevät niiiin paljon, ihan yötä päivää, eivät ehdi edes vessassa käydä ja koko elämä on vain sitä työntekoa. Ja ympärillä olevat ihmisetkin ovat jotenkin ihan erityisiä, suuria lahjakkuuksia ja tietysti mielettömän kivoja. Koska elämä on pelkkää kulkua huipulta huipulle tai suuren luokan kriisistä suuren luokan kriisiin, niin muiden kuulumisethan ei tietenkään oikein jaksa kiinnostaa. Jos vaikka joka toinen asia keskusteluissa menisi noin, olisi ihan ok. Mutta pelkkää hehkutusta? Miksi? Vai onko vika tässä päässä? Mun elämä liian tylsää, että mulle jutellakseen pitää värittää omaa elämää noin? Ihan samaa työn tekoa ja lasten juttuja se elämä on joka perheessä, ei heillä nyt mun mielestä niin paljon erikoisempaa ole. Enkä sillä, ihan mukavia ihmisiä ovat. Mietityttää välillä vain, että mitä mahtavat meistä ajatella, kun elämä ei ole ollenkaan noin loistokasta tai kamalaa.

 

["vieras"]

sähän analysoit jo itse

 

["vieras"]

Just perus puisto-Kaisa. "Ihana kun se oppi keinumaanki 2-vuotiaana", sanoo Kaisa, vaikka kukaan ei kysynyt.

 

["vieras"]

Joo tiedän. Työkaverini. Hänellä tosin ei ole miestä eikä lapsia, enkä yhtään ihmettele kun se elämä on niin epätasapainoista. Mukava muuten, mutta hän on vähän sellainen 50-vuotias prinsessa. Kai se kumpuaa jostain epävarmuudesta (ainakin tässä henkilössä näkyy selvästi), ottaa kaikki asiat suurella tunteella, hakee hyväksyntää ja huomiota. Suuttuessaankin järjestää kauhean loukkaantumiskohtauksen itkuineen kaikkineen. Aina on joko kriisi päällä tai sitten kaikki on niiiiiiiiiin ihanaa. Viihdyttävää, mutta pitkällä aikavälillä sellaisen ihmisen kanssa olisi hyvin vaikeaa muodostaa lähempää suhdetta.

 

["tyttöjen äiti"]

Kun mä en oikein ymmärrä mistä se tulee. Onko kyse sitten jostain epävarmuudesta kuten joku ehdottaa? Minkälaisessa perheessä kasvaa? Viihdyttävää kyllä tiettyyn pisteeseen. Mutta siinä vaiheessa kun huomaa kuunnelleensa toista vuosia, ja edelleen vain ne toisen kuulumiset tulevat niissä keskusteluissa esiin, ihan sama kuinka p...a päivä on itsellä ollut töissä ja iso riita miehen kanssa, niin nehän ei oo kysymisen arvoisia. Koska heidän perheessä on sitten jo ollut ainakin kymmenen merkittävämpää asiaa. Joskus olen ihan väkisin tunkenut keskusteluun pari omaa kuulumista "niin, mehän oltiin KANSSA siellä lomalla", ja voi että nää on ihan hämmästyneen näköisiä. Ilmeet kertoo kyllä ettei ole tullut mieleenkään, että meilläkin on oma elämä. Ei vain heidän elämänsä hämmästelyä. Mietityttää vaan, että kannattaako heiltä odottaakaan vastavuoroista ystävyyttä, vai ollaanko meihin yhteydessä tulevinakin vuosina vain silloin kun meiltä halutaan jotain? Eli onko kyse tosiaan jostain luonteesta vai mistä?

 

[who knows]

En oo ihan varma, toisaalta voi olla kiva ihminen, joka vaan tuntee niitä tunteitaan aidosti ja on ulospäinsuuntautunut että kertoo niistä luotetulle. Tai sitten voi olla sellainen ihminen, joka ei oikein hahmota omaa nenää kauemmas. Jokatapauksessa älä ota itseesi, antaa kaikkien kukkien kukkia?

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";26133592]Joo tiedän. Työkaverini. Hänellä tosin ei ole miestä eikä lapsia, enkä yhtään ihmettele kun se elämä on niin epätasapainoista. Mukava muuten, mutta hän on vähän sellainen 50-vuotias prinsessa. Kai se kumpuaa jostain epävarmuudesta (ainakin tässä henkilössä näkyy selvästi), ottaa kaikki asiat suurella tunteella, hakee hyväksyntää ja huomiota. Suuttuessaankin järjestää kauhean loukkaantumiskohtauksen itkuineen kaikkineen. Aina on joko kriisi päällä tai sitten kaikki on niiiiiiiiiin ihanaa. Viihdyttävää, mutta pitkällä aikavälillä sellaisen ihmisen kanssa olisi hyvin vaikeaa muodostaa lähempää suhdetta.[/QUOTE]

Just mun työkaveri. Ihan karmiva tyyppi. Niin raskasoutuinen kaveri, että vie kaikki voimat, kun päivät kehuu itseään ja kaakattaa, kuin hienoa, ihanaa tai ihan jäätävän kaameaa hällä voikaan olla.

Joskus tekis mieli kirkua, että OLE JO SAATANA HILJAA!

 

["tyttöjen äiti"]

[QUOTE="vieras";26133771]Just mun työkaveri. Ihan karmiva tyyppi. Niin raskasoutuinen kaveri, että vie kaikki voimat, kun päivät kehuu itseään ja kaakattaa, kuin hienoa, ihanaa tai ihan jäätävän kaameaa hällä voikaan olla.

Joskus tekis mieli kirkua, että OLE JO SAATANA HILJAA![/QUOTE]

Tän kaikki tutut näyttävät ihastelevan tai kauhistelevan vain mukana. Välillä mietin käykö kenelläkään muulla mielessä samat aatokset kuin minulla. Jos tuttavia on paikalla muita, hän saattaa vaikka kertoa niistä muiden asioista toisille "Tiesittekö, että Kaisa on saanut ihan mahtavan työpaikan, Pekka on muuttanut ihan mielettömän ihanaan taloon" jne. Vähän kuin niistä muiden kuulumisista osa gloriaa lankeaisi hänelle, kun hän tuntee tän ihan tosi kivan ja lahjakkaan Kaisan... Vai näytteleekö kaikki vaan mukana? Ja ovat lakanneet odottamasta, että heistä ja heidän elämästään oltaisi yhtään kiinnostuneita edes kohteliaisuudesta.

 

["tyttöjen äiti"]

En oo ihan varma, toisaalta voi olla kiva ihminen, joka vaan tuntee niitä tunteitaan aidosti ja on ulospäinsuuntautunut että kertoo niistä luotetulle. Tai sitten voi olla sellainen ihminen, joka ei oikein hahmota omaa nenää kauemmas. Jokatapauksessa älä ota itseesi, antaa kaikkien kukkien kukkia?

No mä pitkään ajattelin, että olis noin, ulospäinsuuntautunut ja aidosti kokee noin ne asiat. Mutta nyt oon alkanut jo vähän vierastaa tätä ulospäinsuuntautuneisuutta. Koska niillä kerroilla kun olen vähän tupannut röyhkeästi kertoilemaan omia kuulumisia, niin onkin ollut jotenkin melko selvää, ettei ole oikein mielenkiintoa muuta kuin omiin asioihinsa. Esim sellainen keskustelu vaikka miehen kanssa riitelystä, jossa molemmat kertoo omista kokemuksista ja ajatuksista on mahdoton, keskustelu kiertää aina HEIDÄN tilannettaan ja hänen tunteitaan. Ulospäin suuntautuneetkin ihmiset on yleensä edes jossain vaiheessa kiinnostuneet toisenkin asioista, vaikka omat tunteet pinnassa pyörisivätkin. Eikä mua häiritse oikeastaan ne hänen valtavat tunteensa, vaan ainoastaan se yksipuolisuus. Joka itseasiassa tekee hänestä melko kylmän ihmisen.

 

[Data]

Kannattaa tutustua vaikka Liisa Keltikangas-Järvisen kirjoitukseen synnynnäisistä temperamenteista. Korkea intensiivisyys kuvaa hyvin tuota tyyppiä.

 

["..."]

hmm.. mun vanha opiskelu"kaveri" oli tällänen.. pakko nostaa ittensä joka asiassa jotenki aslustalle ja tehdä kaikesta hirvee haloo, just sillä tyylillä et asiat on niiiiiiiiiiiiiiiiiin hirveitä kun voi olla, tai sitten kaikki on niiiiiiiiiiiiiiiiiin pirun hienoo ja hän on paras jne. ja perkule soikoon se nainen oli ärsyttävä mulla oli henkilökohtasesti aivan tuskaa käydä koulua ku mä inhoon ylikaiken tollasia ihmisiä, ja heti ku sen äänen kuuli aamusti, ni alko vi*uttamaan niin kovaa ettei tosika mä en vaan yksinkertasesti pysty sietään.. jotenki hassua et voi meinaa kouluviikot tuntua pitkille jonku ihmisen takia, mut se oli oikeesti niin ärsyttävä tyyppi että sappi kiehu viel sunnuntaina ja samalla ketutti ku taas maanantaina alkaa sama kaakatus