V
väsy tähän
Vieras
Meillä muutto kohta edessä samalle kylälle. Mies ja minun äiti tulee tosi hyvin juttuun, ja he oikeasti pitävät toisistaan. Juttu luistaa ja miehen kanssa ollaan monta kertaa auteltu äitiä, kun on tarvittu miehen traktoria kasvimaata varten jne. Mies on sitten ruokapalkalla aina auttanut.
Oma anoppikokelaani taas... Ohjenuorani ihmisten kanssa on se, että rakastaa ei tarvi, mutta toimeen pitää tulla. Koitan aina viimeiseen asti olla kaikille mukava, mutta kyseisen ihmisen kanssa ei vaan suju mikään. Eikä miehen äitikään minusta hirvesti innostu. Tuntuu että me ei voida puhau mistään, hän on niin rajoittunut ja umpimielinen kaikkea kohtaan. Oikein kunnon sellainen kauhu-anoppi, jos niin voi sanoa. Jo hänen tapansa vihata koiria ja muita lemmikkieläimiä. Jo se halveksuva asenne koiria kohtaan jne.
Mies niin toivoisi että meillä olisi samanlaiset välit kun hänellä ja äidilläni. Että tultaisiin juttuun. Mutta minä en jaksa enää yrittää. Kaikki menee hyvin ja molemmat voidaan elää tahoillamme kunhan ei tarvi olla tekemisissä. Miehelle tuntuu vaan niin pahalta sanoa etten halua olla hänen perheen kanssa tekemissä. Hän on jo suunnitellut kaikkea että hänen äiti voisi joskus hoitaa lapsiamme tms, kun päiväkoti on 50km päässä... Haluanko viedä lapsia hoitoon ihmiselle jonka mielestä tukistaminen/luunapit ja kaikki sellainen apsen mollaaminen on ok? En halua... Miehen tuntuu olevan vaikea käsittää että emme tule toimeen. Tottakai hänen äiti on pojalleen kiva. Onko teillä kokemusta näistä? Kuinka usein ns. joudutte näkemäään jos asutte lähekkäin?
Oma anoppikokelaani taas... Ohjenuorani ihmisten kanssa on se, että rakastaa ei tarvi, mutta toimeen pitää tulla. Koitan aina viimeiseen asti olla kaikille mukava, mutta kyseisen ihmisen kanssa ei vaan suju mikään. Eikä miehen äitikään minusta hirvesti innostu. Tuntuu että me ei voida puhau mistään, hän on niin rajoittunut ja umpimielinen kaikkea kohtaan. Oikein kunnon sellainen kauhu-anoppi, jos niin voi sanoa. Jo hänen tapansa vihata koiria ja muita lemmikkieläimiä. Jo se halveksuva asenne koiria kohtaan jne.
Mies niin toivoisi että meillä olisi samanlaiset välit kun hänellä ja äidilläni. Että tultaisiin juttuun. Mutta minä en jaksa enää yrittää. Kaikki menee hyvin ja molemmat voidaan elää tahoillamme kunhan ei tarvi olla tekemisissä. Miehelle tuntuu vaan niin pahalta sanoa etten halua olla hänen perheen kanssa tekemissä. Hän on jo suunnitellut kaikkea että hänen äiti voisi joskus hoitaa lapsiamme tms, kun päiväkoti on 50km päässä... Haluanko viedä lapsia hoitoon ihmiselle jonka mielestä tukistaminen/luunapit ja kaikki sellainen apsen mollaaminen on ok? En halua... Miehen tuntuu olevan vaikea käsittää että emme tule toimeen. Tottakai hänen äiti on pojalleen kiva. Onko teillä kokemusta näistä? Kuinka usein ns. joudutte näkemäään jos asutte lähekkäin?