Anopin lähellä asuminen

[väsy tähän]

Meillä muutto kohta edessä samalle kylälle. Mies ja minun äiti tulee tosi hyvin juttuun, ja he oikeasti pitävät toisistaan. Juttu luistaa ja miehen kanssa ollaan monta kertaa auteltu äitiä, kun on tarvittu miehen traktoria kasvimaata varten jne. Mies on sitten ruokapalkalla aina auttanut.

Oma anoppikokelaani taas... Ohjenuorani ihmisten kanssa on se, että rakastaa ei tarvi, mutta toimeen pitää tulla. Koitan aina viimeiseen asti olla kaikille mukava, mutta kyseisen ihmisen kanssa ei vaan suju mikään. Eikä miehen äitikään minusta hirvesti innostu. Tuntuu että me ei voida puhau mistään, hän on niin rajoittunut ja umpimielinen kaikkea kohtaan. Oikein kunnon sellainen kauhu-anoppi, jos niin voi sanoa. Jo hänen tapansa vihata koiria ja muita lemmikkieläimiä. Jo se halveksuva asenne koiria kohtaan jne.

Mies niin toivoisi että meillä olisi samanlaiset välit kun hänellä ja äidilläni. Että tultaisiin juttuun. Mutta minä en jaksa enää yrittää. Kaikki menee hyvin ja molemmat voidaan elää tahoillamme kunhan ei tarvi olla tekemisissä. Miehelle tuntuu vaan niin pahalta sanoa etten halua olla hänen perheen kanssa tekemissä. Hän on jo suunnitellut kaikkea että hänen äiti voisi joskus hoitaa lapsiamme tms, kun päiväkoti on 50km päässä... Haluanko viedä lapsia hoitoon ihmiselle jonka mielestä tukistaminen/luunapit ja kaikki sellainen apsen mollaaminen on ok? En halua... Miehen tuntuu olevan vaikea käsittää että emme tule toimeen. Tottakai hänen äiti on pojalleen kiva. Onko teillä kokemusta näistä? Kuinka usein ns. joudutte näkemäään jos asutte lähekkäin?

 

[Cdcx]

Käytiin vuosia sitten kattomassa taloa anopin naapurista. Oon ollut niin kiitollinen vuosien saatossa, ettei ostettu sitä

 

[väsy tähän]

Se paikka johon ollaan muuttamassa, on vaan niin unelmapaikka kun vaan voi olla. Tai just sellainen paikka mistä olen pienestä asti haaveillut. Päätin että nyt ei kävellä onnen ohi vaan tartutaan tilausuuteen. Nämä ihmissuhde-kuviot vaan tuntuu vaikeilta

 

[***]

Mun anoppi asuu tuossa ehkä 40m päässä. Ovelta näkee ovelle, piha-alue on yhteinen.

Meidän ongelmat juontuivat alkujaan varmaan siitä, että olin niin kovin nuori, kun tapasin mieheni. Anoppi oli jo lähtöjään meidän molempien "yläpuolella", minä olin teini ja mieheni nippa nappa täysi-ikäinen. Homma tietty sujui sikäli tasaisesti, että minä en ilennyt laittaa hanttiin, ja anoppi ehti tottua siihen, että hän päättää ja me joustamme.

Kun asuimme ekassa yhteisessä kodissamme muutaman kilometrin päässä, mua alkoi ottaa kupoliin se jatkuva asioihin sekaantuminen. Anopilla oli vara-avain hätätilanteiden varalta, mutta hän kävi meillä siivoamassa, vaihtamassa verhoja yms. kun olimme poissa kotoa. Mies yritti puuttua tähän ja se kaatui minun niskaani, anoppi kun oletti ilman muuta, ettei mies panisi hänelle hanttiin, ellen minä pakottaisi.

Jossain vaiheessa tuli sitten ajankohtaiseksi muuttaa tähän, syitä enempiä erittelemättä, mutta kyllä sitä punnittiin hartaasti. Ajaisiko anoppi minut/meidät hullujenhuoneelle ja suistaisiko suhteen karille? Ekat pari vuotta teki TOSI tiukkaa, vaikka olimme sopineet vetävämme yhtä köyttä miehen kanssa. Minä olin syypää ihan kaikkeen.

Jossain vaiheessa meillät ehtiin isoa remppaa, jossa appiukko autteli. Anopilla oli tietysti mielipide kaikkeen ja aina hän suuttui, jos toivoin jotakin muuta, kuin sitä samaa kuin heidän 70-lukuisia ratkaisujaan. Painotan, että olen erttäin tarkka rahan kanssa, eli ainakaan siitä ei voi syyttää, että olisin vaatinut kaikkea hienoa ja kallista. Appivanhemmat pelmahtivat tänne auttaakseen rempassa, päättivät, mitä tehdä, minä puutuin puheeseen, ja kerroin, mitä miehen kanssa oli yhdessä sovittu asiasta x. Anoppi soitti miehelleni, ja vaahtosi hänelle, että "nyt se sanoo, että pitää tehdä näin ja näin, mutta kai sinä olet sitä mieltä, että tehdäänkin tämä tietenkin näin..." Mies piti kiinni yhdessä sovitusta, anoppi nieli harminsa ja teki pitkin hampain, kuten me halusimme. Pari kertaa kuulin, että hän oli aika lailla selkäni takana sitten päästellyt höyryjä ja kertonut, mitä asiasta ajatteli...

Lopulta multakin menivät hermot ja anoppi laitettiin ruotuun miehen kanssa yhdessä. Seuraavaksi se sitten uhkasi kuolla pois, jos hänellä ei kerran ole mitään väliä, mutta tuossa se silti edelleen potkii menemään kymmenen vuotta myöhemminkin. Nykyään meidän välit ovat päälleppin selvät ja kumpikin emännöi omaa huusholliaan, tosin en kyllä yhtään luota hänen ystävällisyytensä aitouteen. Toimeen kuitenkin tullaan ihan normaalisti.

Nyt kyllä alkaa olla vähän uutta kahnausta, kun esikoinen on sen ikäinen, että on oppinut hyödyntämään mummon höveliyttä ja mummo haluaa väkisinkin osoittaa lapselle "paremmuuttaan" keinoilla, joista minä ja mies emme pidä. Rajoja pidetään yllä siinä asiassa niin, että lapsi kyllä tapaa mummoa päivittäin, mutta minä vahdin, ettei mummo lupaile hänelle mitään älyttömyyksiä. Aiemmin mummo saattoi vaikka tulla käymään ruoka-aikaan ja huomata, ettei lapsi syönyt kovin innolla ruokaansa ja luvata sitten tälle,e ttä ruoan voi jättää syömättä ja tulla mummolaan, kohta on perunaa ja lihapullaa tarjolla. Tuontyyppiset jutut siis torppaan alkuunsa. Jos lapsi on sovitusti mummolla vaikka yökylässä, en tietenkään mene sitä rajoittamaan, seiskööt vaikka päällään, jos se heistä kivaa on. Mutta arki pidetään järjen rajoissa, vaikka mummola on naapurissa.

 

["Tiina"]

Se paikka johon ollaan muuttamassa, on vaan niin unelmapaikka kun vaan voi olla. Tai just sellainen paikka mistä olen pienestä asti haaveillut. Päätin että nyt ei kävellä onnen ohi vaan tartutaan tilausuuteen. Nämä ihmissuhde-kuviot vaan tuntuu vaikeilta

Jos anoppi asuu lähellä, niin sitten se ei enää ole unelmapaikka. Ainakaan parin vuoden asumisen jälkeen. Se voi pikkuhiljaa alkaa tuntumaan ahdistavalta vankilalta.

Kerran olen asunut anoppikokelaani naapurissa. Toista kertaa en sitä virhettä tee. Nyt on välimatkaa 120 km ja se on sopivasti.

 

["Vieras"]

Minulla on elämänohjeena, että pidän kylmät välit ihmisiin, jotka eivät tuota minulle mielihyvää/tuottavat mielipahaa.

Itselläni on kylmän viileät välit anoppiin ja miehelleni se on ok. Mieheni välit omaan anoppiinsa eli minun äitiini eivät varmaan paremmat voisi olla.

Tuota en ymmärrä, miksi miehesi harmittelee ettette tule toimeen?
Ei voi olettaa, että kaikkien kanssa tulisi toimeen ja mikäli on suuria näkemyseroja tai muuten vain ei luonteet klikkaa/ toista vain yksinkertaisesti inhoaa, niin miksi pitäisi viettää sitten aikaa hänen kanssaan!? En ymmärrä. Eikö miehesi osaa suhtautua kriittisesti äitiinsä?

Ja esimerkiksi tuo koiraviha; meillä on koiria ja minä en halua meillä kylään ihmisiä, jotka vihaavat koiria. Koirat ovat osa perhettämme, on ihan turha kuvitellakaan että alamme köyttää koiria pihapuuhun siksi aikaa, kun joku haluaa tulla kylään.

Anoppini asuu melko lähellä, mutta näemme harvoin. Naapuriin en muuttaisi ikinä.

 

["oikea ammattivalittaja"]

me tullaan anopin kanssa aika hyvin toimeen jotain pieniä kiistoja ollut tämän 8v aikana mutta ihan kiva anoppi on. Hän käy meillä joka päivä paitsi lauantaisin. Näin tehnyt 5v eli siitä lähtien kun poika syntyi. Sitä ennen ei käynyt kovin usein.