U
uskomatonta
Vieras
miks ottaa mies joka ei ole päässyt äidistään eroon ja sitten itkeä suureen ääneen, kun anoppi sitä ja anoppi tätä.
Eihän anoppi tee yhtään mitään sen kummempaa kuin ennenkään.
Eikä mieskään tee yhtään mitään sen kummempaa kuin ennenkään.
Tuo miehen riippuvuus äidistään ja äidin riippuvuus ainokaisesta pojastaan on ollut ap:llä selvillä varmasti liki ensi tapaamisesta asti. Ei sen suhteen ole mitään ihmettelemistä ja voivottelemista.
Ap, haluat muuttaa miestäsi ja anoppiasi.
Jos mies ei halua muuttua, niin ei hyvänen aika ap ei se ole anopin vika.
Luojan kiitos, oma mieheni oli asunut omillaan 10 vuotta ennenkuin tapasimme, minäkin yli 5v.
Kumpikin pesi itse pyykkinsä, teki ruokansa, siivosi kotinsa ja oli muutenkin aikuinen ja itsenäinen ihminen. Oli omat asunnot, oli työpaikka, oli kaverit, oli harrastuksia ja suhteet omiin vanhempiin kunnossa.
Kummallakin oli takana nuoruudenkokeilut muiden kanssa. Enää ei tarvitse kokeilla ja miettiä muita.
Asuimme kaksisteen 5 vuotta, myimme toisen asunnon pois, säästimme, rakensimme omakotitalon, maksoimme lainat pois ja vasta sen jälkeen on tehty 3 lasta. Eikä ole tarvinnut kummankaan passata toista. Arki sujuu kevyesti, ystävyyssuhteet on kunnossa, molempien vanhempia nähdään keskimäärin kerran 2:ssa kuukaudessa. Käyvät meillä lapsenlapsiaan katsomassa. Tai me käymme heillä. Mies on pitänyt isyyslomat täytenä, oli vuoden hoitovapaalla nuorimmaisen synnyttyä. Kotona kolmen kersan kanssa ja jopa tykkäsi siitä.
Meidän ei tarvitse vaivata kummankaan vanhempia lastenhoidon suhteen. Nyt käymme molemmat töissä, kummallakin on yhä omia harrastuksia. Ei ole rahastakaan puutetta, ei ahdista asuntolainat, ei paina muutkaan huolet. Yhteistä aikaakin löytyy joka ikinen ilta ja yö + viikonloppuisin.
En olisi ikinä ottanut puolisokseni ihmistä joka roikkuu vanhempiensa talutusnuorassa tai joka olisi alkanut roikkumaan minussa kiinni. En olisi ottanut miestä jota pitää käskyttää ja komennella. Kyllä miehellä ja naisella pitää olla oma tahto ja kyky huolehtia itsestään ja jälkeläisistään itsenäisesti. Ja myös kyky elää parisuhdetta tasavertaisina, toisiaan rakastavina ihmisinä.
Tollasen peräkammarin pojan kanssa avioon mennessä, minua olisi huolestuttanut esim. se miten lasteni käy, jos minä kuolisin tosi nuorena. Nyt tiedän tasan tarkkaan, että mieheni selviäisi lastemme kanssa ilman minuakin. Samaten mieheni tietää, että minä pärjäisin ilman häntä kovan paikan tullen. Rankkaahan se olisi, mutta ei ylitsepääsemätöntä.
Tälleen tasavertaisina kumppaneina, meillä kummallakin on yksi huoli vähemmän murehdittavana ja voidaan elää täyttä elämää ilman jossitteluita. Esim. harrastaa juuri niitä lajeja mitä ennen lapsiakin olemme harrastaneet, vaikka ne vähän normaalia vaarallisempia lajeja onkin.
Kummeksuvalle
oikeestiko käytätte kortsua 23 yhdessäasumisvuoden jälkeenkin???
Ja kehtaat sanoa, että miehesi epäröi vieläkin oletko sinä hänelle se oikea nainen??
Ei voi muuta sanoa kuin, huh huh, et oo kyllä mikään järjen jättiläinen, jos meinaat että se on anoppisi vika!
Eihän anoppi tee yhtään mitään sen kummempaa kuin ennenkään.
Eikä mieskään tee yhtään mitään sen kummempaa kuin ennenkään.
Tuo miehen riippuvuus äidistään ja äidin riippuvuus ainokaisesta pojastaan on ollut ap:llä selvillä varmasti liki ensi tapaamisesta asti. Ei sen suhteen ole mitään ihmettelemistä ja voivottelemista.
Ap, haluat muuttaa miestäsi ja anoppiasi.
Jos mies ei halua muuttua, niin ei hyvänen aika ap ei se ole anopin vika.
Luojan kiitos, oma mieheni oli asunut omillaan 10 vuotta ennenkuin tapasimme, minäkin yli 5v.
Kumpikin pesi itse pyykkinsä, teki ruokansa, siivosi kotinsa ja oli muutenkin aikuinen ja itsenäinen ihminen. Oli omat asunnot, oli työpaikka, oli kaverit, oli harrastuksia ja suhteet omiin vanhempiin kunnossa.
Kummallakin oli takana nuoruudenkokeilut muiden kanssa. Enää ei tarvitse kokeilla ja miettiä muita.
Asuimme kaksisteen 5 vuotta, myimme toisen asunnon pois, säästimme, rakensimme omakotitalon, maksoimme lainat pois ja vasta sen jälkeen on tehty 3 lasta. Eikä ole tarvinnut kummankaan passata toista. Arki sujuu kevyesti, ystävyyssuhteet on kunnossa, molempien vanhempia nähdään keskimäärin kerran 2:ssa kuukaudessa. Käyvät meillä lapsenlapsiaan katsomassa. Tai me käymme heillä. Mies on pitänyt isyyslomat täytenä, oli vuoden hoitovapaalla nuorimmaisen synnyttyä. Kotona kolmen kersan kanssa ja jopa tykkäsi siitä.
Meidän ei tarvitse vaivata kummankaan vanhempia lastenhoidon suhteen. Nyt käymme molemmat töissä, kummallakin on yhä omia harrastuksia. Ei ole rahastakaan puutetta, ei ahdista asuntolainat, ei paina muutkaan huolet. Yhteistä aikaakin löytyy joka ikinen ilta ja yö + viikonloppuisin.
En olisi ikinä ottanut puolisokseni ihmistä joka roikkuu vanhempiensa talutusnuorassa tai joka olisi alkanut roikkumaan minussa kiinni. En olisi ottanut miestä jota pitää käskyttää ja komennella. Kyllä miehellä ja naisella pitää olla oma tahto ja kyky huolehtia itsestään ja jälkeläisistään itsenäisesti. Ja myös kyky elää parisuhdetta tasavertaisina, toisiaan rakastavina ihmisinä.
Tollasen peräkammarin pojan kanssa avioon mennessä, minua olisi huolestuttanut esim. se miten lasteni käy, jos minä kuolisin tosi nuorena. Nyt tiedän tasan tarkkaan, että mieheni selviäisi lastemme kanssa ilman minuakin. Samaten mieheni tietää, että minä pärjäisin ilman häntä kovan paikan tullen. Rankkaahan se olisi, mutta ei ylitsepääsemätöntä.
Tälleen tasavertaisina kumppaneina, meillä kummallakin on yksi huoli vähemmän murehdittavana ja voidaan elää täyttä elämää ilman jossitteluita. Esim. harrastaa juuri niitä lajeja mitä ennen lapsiakin olemme harrastaneet, vaikka ne vähän normaalia vaarallisempia lajeja onkin.
Kummeksuvalle
oikeestiko käytätte kortsua 23 yhdessäasumisvuoden jälkeenkin???
Ja kehtaat sanoa, että miehesi epäröi vieläkin oletko sinä hänelle se oikea nainen??
Ei voi muuta sanoa kuin, huh huh, et oo kyllä mikään järjen jättiläinen, jos meinaat että se on anoppisi vika!
