Anoppi vainoaa perhettämme

[jasmin]

Anoppi, mieheni äiti on alkoholisti ja mielenterveysongelmista kärsivä ihminen ja toiminta on sen mukaista. Surullista vain on se että hän purkaa asiansa perheeseemme.

Pari kertaa ennen kuin välit olivat totaalisen poikki,hän halusi viettää aikaa pojatyttärensä kanssa joka silloin oli 1-vuotias. Molemmilla kerrolla hain lapsemme pois kapakasta -anoppi oli mennyt sinne lapsen kanssa aikaa viettämään, onneksi aikaa oli ehtinyt kulua vain reilu tunti.

Siihen loppui yhteydenpito häneen ja poikansa oli todella vihainen. Itsekkin olin ja lopulta uskaltauduin sanomaan ettei hän ole tervetullut kotiimme enää. Siitä anoppi sai sitten vihonviimeisen sysäyksen jota on jatkunut tähän päivään parin vuoden ajan.

Aluksi hän soitteli molemmille,aina humalassa. Huusi että se kauhea miniä on vienyt häneltä pojan. Toivotti minua alimpaan helvettiin.

en vastannut enää hänen puheluihinsa ja mieheni sanoi äidilleen ettei soita jos ei voi selvinpäin soittaa. Kerran sitten soitti ilmeisesti selvinpäin miehelleni koska puhe ei sammaltanut ja huusi ettei enää ikinä soita - tämä on viimeinen puhelu.

Ei sitten soittanutkaan vaan aloitti yksipuolisen kirjeenvaihdon korteilla jossa käytiin läpi isäni kuolemasta lähtien asioita ja mielipiteitä karmeasta miniästä.

Nyt sitten lopulta keksi soittaa poikansa työnantajalle ja haukkua miniä, eli minut. Kyllä oli miehellä selittämistä äiti´stään. soitti sitten äidilleen kirosanojen saattamana ja äitinsä vain totesi että miksi et ole soittanut hänelle ja sinulla kun on sellainen vaimo...

Yhdessä olemme asiaa puineet ja päättäneet jaksaa. Anopin vihalle ja katkeruudelle emme voi mitään ja mieheni sanookin ettei hän ole koskaan ollut mikään peräkammarin poika kuten äitinsä antaa ymmärtää. Mutta kurjalta kuitenkin tuntuu tälläinen kiusaaminen, kun koskaan ei voi tietää mitä odottaa.

Onko kukaan kokenut vastaavaa ja miten tilanteesta olette selvinneet?

 

[taustalla]

En ole kokenut samaa, mutta anoppi se on meilläkin saanut lähes avioeron aikaan. Meillä anoppi alkoi todella ikäväksi kaksosten synnyttyä. Tuli auttamaan väkisin, ei antanut minulle pahaakaan rauhaa. Halusi tehdä ruoan ehdottomasti. Niinpä ruoka tehtiin aina myöhäiseksi illaksi kun mieheni tuli töistä kotiin. Joskus kun valmisti jotain paistettavaa kuten kalapuikkoja tms. niin unohtipa minun ruokani valmistuksen kokonaan. Nukuin viikkoja 2-4 tuntia VUOROKAUDESSA pätkittäin ja hän päivisin häiritsi untani jos vähän olisin saanut kaksosilta levätä. Viimeinkin tuli ristiäiset ja kun tytölle ei annettu hänen nimeä, suuttui ja pelkäsin mieheni sairastuvan fyysisesti tai psyykkisesti tilanteesta, niin kovan sodan sai aikaiseksi. No tytön nimeä ei muutettu jälkikäteenkään vaikka mieheni sitä ehdotti!!!
Toisen raskauden aikana aina nousi riita tavatessa, tämä rasitti miestäni valtavasti ja aiheutti minulle unettomuutta yms. Sain raskausdiabeteksen ja pidän suurena syynä anopin aiheuttamaa stressia, koska muut riskitekijät puuttuivat. Tällöin riidat kamalia, mies aina anopin puolella. Minun olisi pitänyt aina olla mieliksi, koskaan en olisi saanut sanoa ei ( tämän mies oli sanonyt jo kihlausaikana). Mieheni siis oli aina äitinsä poika ja mieheni mielestä anopin kuului määrätä missä kaappi meillä seisoo....
Avioerohan siitä meinasi tulla. Uhkasin miestäni, että jos ajaudumme siihen pisteeseen, niin kerron koko maailmalle mistä ero johtuu ja on turha kuvitella että antaisin lapset hänelle jne. En myöskään pidä avioliittoa niin pyhänä, että alistuisin kohtalooni vain ollakseni miehelleni mieliksi.
Edelleen kohdatessamme tilanne on tulenarka. Kun hän on meillä kylässä, niin ennemmin tai myöhemmin hän tekee tai sanoo jotain joka nostaa riidan.
Olen tehnyt hänelle ja miehelleni selväksi millaista käytöstä en niele. Itse en ole riitaa aloittamassa, mutta kun sovittuja pelisääntöjä rikotaan niin tulistun. Olen ilmoittanut ja olemme sopineet, että anopin kuuluu kohdella minua kuin ystävää, eli ystävällisesti ja ystävyyteen kuuluvalla kohtekiaisuudella, muuta en vaadi. Tämä tyntyy olevan anopille vaikeaa.

Tämä minun tarina kuin sinun. Osaan kuvitella kuitenkin kuinka rankkaa sinulla on. Ole mielissäsi kuitenkin, että miehesi ei ole mammanpoika ja hän näkee myös äitinsä viat. Tällä tavalla teillä on mahdollisuus puhua asiasta samalla puolella ollen. Tämä ehkä vähän auttaa tilanteessa.

Jos anoppisi on psyykkisesti sairas ja siitä jossakin avohoidossa, niin miettikää miehenne kanssa voisitteko otaa häntä hoitavaan tahoon yhteyttä. Josko hoidon tehostaminen auttaisi asiaa. Tätini anoppi oli myös mielenterveyspotilas ja häiritsi. omaisten puuttuminen hoitoon auttoi asiassa.

Lasta hänelle ei saa antaa, vaikka hän kuinka mankuisi tai lupailisi kaikkea tms. Järjestäkää tapaamiset vain valvotusti, äläkä ole itse aina makana ellet halua.


Voimia teille, täällä ainakin yksi jolla ymmärrytä tilannettasi kohtaan.

 

[entinenm]

.......nykyinen itsellinen nainen. Kuitenkin yhä naimisissa.
Jollakin on siis vielä kauheampaa kuin meillä aikoinaan. Anopin kanssa ei ole pakko olla tekemisisssä.

 

[alkuperäinen]

Kiitos vastauksesta.
Anoppi on ollut hoidossa menneinä vuosia, takana on tiettävästi ainakin yksi itsemurhayrityskin. Tällä hetkellä hän asuu uuden miehensä kanssa toisella paikkakunnalla - onneksi ja toteuttaa juomistaan yhdessä sopivan kumppanin kanssa.

Emme ole missään tekemisissä hänen kanssaan yli 1,5 vuoteen mutta hän soittelee ja kirjoittelee meille.

Kurjaa on se että aluksi kirjeenvaihto oli kirjeessä jolloin näkyvilä oli vain saajan nimi ja osoite mutta nyt hän laittaa asiat korttiin jolloin minun on oltava nopea ja tarkkaavainen postin kanssa jotta meidän murkut ei ehdi lukemaan tekstiä ja pahoittamaan mieltänsä.

On jotenkin turhauttavaa että anoppi jaksaa vain edelleen lähetellä postia ja se teksti on aina toinen toistaan katkerampaa ja uhkaavampaa. Tyttärensä on tietoinen tilanteesta mutta ei voi muuta kuin kuunnella äitinsä juttuja. Mieheni sisko sanoinkin minulle että on rasittavaa aina kuunnellä äitinsä haukkuvan minua ja kun äidillä ei ole hänellekkään ollut muuta asiaa.

Tiedän etten ole tehnyt anopilleni mitään. Ensimmäisen kerran lapseni kapakasta haettuani sanoin erittäin vihaiselle miehelleni että antaa olla, jospa itse tajuaisi selvittyään mokansa. Mutta toinen kerta oli jo liikaa. Silloin minäkin puutuin asiaan ja sanoin anopille etten halua häntä enää humalassa ja muutenkaan kotiimme käymään. Ja tämän sanoin sen jälkeen kun anoppi humalassa sitten vielä huutaa että tuo kauhea miniä on käyttänyt häntä hyväkseen pyytämällä lapsenvahdiksi!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Wow - unohti vielä senkin etten takuulla pyytänyt - hän halusi viettää aikaa lapsenlapsensa kanssa - kapakassa.

Täytyy rehellisesti sanoa etten sure vähääkään enää että minulla ei ole anoppia,olen helpottunut ettei hän ole sotkemassa elämäämme ja haukkumassa minua päin naamaa. Olemme sopineet mieheni kanssa että kaikki mitä hänen äitinsä puolelta tulee,mies ottaa sen vastaan ja hoitelee tyylillään. Niin minäkin tekisin jos oma äitini olisi saanut päähänsä ruveta kiusaamaan miestäni.

Siitäkin anoppi muisti sanoa että kun isäni on tykännyt vävystään ja isänsä on niin paska. Että siinäkin sukuni on ominut hänen poikansa.

Voimia kuitenkin kaikille muillekkin anopin kanssa kamppaileville ja kertokaa ihmeessä tarinoitanne edelleen.

 

[iippa]

Meilläkin on ollut ongelmaa anopin alkoholi ongelman ja masennuksen kanssa. Mieheni isä on kuollut ja olemme molemmat ainoita lapsia. Anopille oli alussa tosi vaikeaa sulattaa mm se että olemme hyvin erilaisia kodinhoitajia ja se että "vein" hänen poikansa niin kauas. Yrittikin aikansa puhua, että eläkkeellä muuttaa meille asumaan tai ainakin samaan kaupunkiin. Sitten suuttui kerran humalassa, kun yritettiin tehdä selväksi asia, että on tervetullut meille ainoastaan selvinpäin. Päätti silloin ettei ainakaan tänne muuta. Eikä siitä enää puhuttu.

Hänen alkoholin käyttönsä on todella hermoihin käyvää, itsesääli puheita lastenkin kuullen, jopa heille puhuen. Hänellä ei ole paljonkaan muuta elämää kodin ulkopuolella. Taistelimme asian kanssa vuosia. Jossain vaiheessa kuitenkin alkoi mennä paremmin. Hän pystyy meillä ollessaan olemaan suht iisisti. Pari kertaa vuodessa repshtaa ( valitettavasti joulu on aina ongelma).

Myös mustasukkaisuus minua kohtaan on helpottanut, kun osoitin hänelle, että olen hyvilläni siitä, että asiat on paremmin. Tiedämme että hän juo edelleen runsaasti kotonaan, mutta sille emme loppujen lopuksi voi mitään. Edelleen on vaikea luottaa, jos hän esim on hoitamssa lapsia, mutta toistaiseksi on mennyt hyvin.

Ongelma onkin meillä nykyään minun vanhemmat, joita aina olen pitänyt hyvinä ja ymmärtäväisinä ihmisinä. Ja juuri kuten ensimm. kertomuksessa, yritin aina puolustella ja vähätellä heidän kommennttejaan aiemmin. He eivät jostain syystä arvosta meitä ollenkaan, mitään ei osata tehdä ja kaikki tehdään väärin. olenkin ollut aina huonon itsetunnon omaava. Mieheni uskaltaa sanoa sen mitä ajattelee eikä anna polkea itseään ja pitää puolensa aina. yritin aina siinä välissä sitten selittää, ettei saa sanoa, pitää ikäänkuin mielistellä kuten minä. Mutta sitten aloin kuulla asioita, mitä he ovat meistä puhuneet muille, ja vielä asioita joilla ei ollut mitään totuus pohjaa. Meiltä ei ole koskaan kysytty miten asiat on!

Siitä asti on välit olleet tosi viileät. Ja varmasti miestänikin on helpottanut, kun olen nähnyt asioiden laidan. Omien vanhempien milellyttäminen on toisilla tosi tiukassa, yleensä perheissä joissa on aina asrvosteltu muiden elämää ja vain oma on hyvää. näin meillä oli. Ei tarvitse alistua ja mielipiteensä pitää sanoa. Oma itsetunto on tosi vahvassa nousussa, enkä edes sääli heitä. Puhumaan he eivät ole valmiita, meidän syytähän tämäkin on, mutta ehkä joskus...

tsemppiä kaikille ja pitäkää itseänne ja mielipiteitänne arvossa, älkää alistuko. Monesti etäisyyden otto voi tuntua pahalta, mutta on pitkällä aika välillä hyväksi!