Apua! Jatkuvaa taistelua!

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Mia69
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti

Mia69

Uusi jäsen
06.01.2008
2
0
1
Poikamme täyttää pian kaksi vuotta ja hän on alusta asti ollut ns. vaativa vauva. Nyt, kun "varsinainen" uhmaikä on ilmeisesti alkanut, hän on jokseenkin mahdoton... Mieheni ja minä olemme täysin uupuneita, meillä ei ole minkäänlaista tukiverkkoa apuna (isovanhemmat ovat liian vanhoja ja/tai huonokuntoisia, muut sukulaiset liian kiireisiä tai etäällä, ystävillä omat perheet ja murheet) ja tuntuu kuin koko vanhemmuus olisi täysin menettämässä iloaan :'(
Poikamme on ollut elokuusta 07 lähtien hoidossa muutaman päivän viikossa ja siellä menee suhteellisen mukavasti, mutta kotona hän ei anna meille sekunninkaan rauhaa, vaan vaatii itkemällä, huutamalla, rikkomalla, repimällä ja riehumalla huomiota koko ajan - siis koko ajan. Me emme voi mieheni kanssa edes puhua toisillemme, sillä poikamme ryhtyy heti "pahantekoon" saadakseen huomion täysin itselleen. Pukeminen, riisuminen, usein syöminenkin on toivotonta tappleua, itkua ja huutoa. Olen (olemme) molemmat todella väsyneitä tähän ja mieleen tulee vaikka mitä adhd:stä alkaen. Onko kenelläkään lasta, jonka kanssa tavallinen arki on jatkuvaa taistelua, itkua, huutoa ja tyytymättömyyttä?
Me olemme alusta lähtien pitäneet tarkkaa huolta pojan ruoka-ajoista, vaatteista, hygieniasta, leluista, ulkoilusta, nukkumisolosuhteista, virikkeiden sopivasta määrästä, sylittelystä, kehuista, fyysisestä terveydestä (joka on ollut hyvä) jne. Nyt vain tuntuu siltä, että olen (olemme) epäonnistuneet täydellisesti, koska poikamme on koko ajan täysin tyytymätön elämäänsä, jos hän ei AINA saa kaikkea tarjolla olevaa aineellista ja aineetonta huomiota.
Apua! Mitä voisimme tehdä toisin? Kenen puoleen voisimme kääntyä? Kirjoittakaa edes kokemuksistanne, jos jollakulla on ollut mitään tämänkaltaista.
 
Meillä on ajoittain juuri tuollaista. Joskus, kuten nyt, on hiukan helpompi vaihe, mutta kyllä nytkin päivässä on aika monta taistelua milloin mistäkin asiasta. Alle yksivuotiaana kukaan ei uskonut, kun koitin kertoa, millainen tuo rakas lapsemme on, kun väitin, että hän tahtoo ja vaatii koko ajan kaikkea ihan vimmatusti eikä mikään riitä. Yksivuotiaana ihmiset totesivat vain, että se on sitä esiuhmaa, ja nyt sitten ihmiset sanovat, että taitaa jo uhmaikä olla tulossa. Ja ipana on kuitenkin ollut koko ikänsä aika lailla samanlainen, onneksi siinä sentään on pientä aaltoliikettä ja helpompiakin kausia välillä on. Mutta silloin, kun on pahempi kausi, niin tuntuu, että on ihan sama mitä sitä tekee tai on tekemättä, kun kaikki on kuitenkin pelkkää taistelua ja mikään ei kuitenkaan ole hyvin.

Oletko kysynyt apua neuvolasta? Tai onko teillä yleensäkin sellainen neuvolantäti, josta voisi olla apua? Mä en ole kysynyt apua, vaikka siitä kyllä varmasti olisi hyötyä. Huonompina aikoina sitä vaan ei saa enää itestään irti edes sitä avunpyyntöä, kun ei vaan meinaa jaksaa. Minä siis olen vielä ipanan kanssa kotona, ja ikää on siis 1v 9kk. Tosin se avun pyytäminen tuntuu senkin takia vaikealta, koska ei meillä ainakaan ole mitään sellaista erityistä, mitä pystyisi selittämään neuvolassa ja millä saisi toisen ihmisen ymmärtämään. Kun kuitenkin varmaan käytännössä kuka tahansa äiti saattaisi sanoa, että on sidottu lapseensa joka hetki ja että tuntuu että kaikesta joutuu taistelemaan. Mutta siinä on aika paljon eroa, mitä kukin sitten ymmärtää sillä, että koko ajan saa taistella kaikesta. Mutta mä taidan tietää, mitä sä tarkoitat. ;)

Jonkun verran (ainakin joskus) tuntuu auttavan se, että tavallaan antaa aika paljon periksi. Kun ei joudu koko ajan kieltämään, niin silloin on ollut helpompi saada ipana joskus tottelemaan ja uskomaan kieltoja, mikä hiukan tietysti vähentää taisteluja. Ja olen koittanut myös ottaa tavallaan aina asian kerrallaan sellaiseksi jutuksi, josta sitten olen valmis taistelemaan ipanan kanssa loppuun asti niin, etten anna periksi. Kaikkia asioita ei voi samaan aikaan taistella, koska muuten päivä on pelkkää huutoa.

Meillä on jonkun verran apua myös siitä, että käydään paljon kerhoissa ja ulkoillaan, mutta tästä ei taida teille olla sen kummemmin apua, kun lapsi kuitenkin on jo hoidossa. Meillä ainakin osa tuosta taistelusta ja huudosta johtuu siitä, että tuo ipana on hyvin vilkas ja sosiaalinen ja kaipaa paljon toimintaa ja ihmiskontakteja, ja hän siis tylsistyy täällä kotona minun kanssani. :/ Ja koitan aina muistaa ajatella, että monet tuota huutoa ja taistelua aiheuttavista luonteenpiirteistä ovat oikeastaan positiivisia: Minun lapseni tietää mitä haluaa ja hän osaa pitää puolensa. Hän on vilkas, utelias, aktiivinen, osallistuva ja oppivainen. Näistä ominaisuuksista on vielä joskus paljon hyötyä!
 
Kiitos paljon viestistäsi; vaikka en tietenkään toivoisi, että kenelläkään olisi mitään ongelmia lastensa kanssa, oli silti helpottavaa lukea, että ainakin sinulle tällainen jatkuva taistelu kotirintamalla on tuttua :) Olen myös täysin samaa mieltä siitä, että nämä nyt niin hankalat luonteenpiirteet ja ominaisuudet ovat myöhemmin eduksi, mutta toisínaan sitä on tuhannen kieltämisen, perässä juoksemisen ja turhautumisen aikana vaikea muistaa... Kuitenkin on totta, että meidän molempien "tahtotaaperoista" kasvaa luultavasti vahvoja ja viisaita ihmisiä :)
Soitin itse asiassa juuri tänään neuvolaan, kun piti varata aika kaksivuotiskäynnille. Samalla kerroin sitten tästä meidän pojastamme ja "täti" oli sitä mieltä, että tahtoa vastaan täytyy vain jaksaa itsekin tahtoa eli pitää määrätietoisesti kiinni (riittävistä) säännöistä ja pyrkiä olemaan hermostumatta. Hmmm... Lienee selvää, etten ainakaan minä selviä tuosta jälkimmäisestä vaatimuksesta edes tyydyttävästi, mutta nyt olen jälleen yrittänyt ajatella, että kaikki on periaatteessa ok, vaikkei minun poikani mikään varsinainen hymypoika olekaan. Oman epäonnistumisen tunteen kanssa sen sijaan joudun varmasti aina kamppailemaan, koska olen suuri itsekriitikko.
Lisäksi varasin tänään oman ratsastustunnin eli aion aloittaa treenauksen melkein kolmen vuoden tauon jälkeen - uskon, että minunkin pitää voida olla tekemässä jotakin "omaa" (ei-työtä!) edes kerran viikossa :)
Oletko sinä aikonut palata töihin jossain vaiheessa vai pidätkö hoitovapaata sinne kolmeen vuoteen saakka? Tuli vain mieleeni siksikin, että minä "diagnosoin" omalla pojallani myös työn "tylsistymisen", kun olimme kahden kotona. Nyt tuntuu, että se vaiva oireilee lähinnä viikonloppuisin tai pitemmän päiväkotitauon aikana. Poikamme ilmeisesti vaatii niin paljon uutta, toimintaa, ihmiskontakteja ym. etten parhaalla tahdollanikaan pystynyt vastaamaan hänen huutoonsa, kun olin hoitovapaalla. Päivis on pieni, ryhmässä "vain" 12 lasta ja vaikuttaa siltä, että poikamme on jo löytänyt paikkansa ryhmässä. Eli siis jos suunnittelet töihin palaamista, voin ainakin todeta, ettei se meillä huonontanut tilannetta vaan pikemminkin päinvastoin.
Jaksamista sinulle ja perheellesi :hug:
 
Jos minulla olisi työ, mihin palata, niin olisin jo palannut viimeistään viime syksynä. :whistle: Nyt olen kyllä menossa kuukauden sisällä töihin, tosin en vielä tiedä mihin ja milloin. Töihin meno tuntuu kyllä hyvältä ratkaisulta ja minun on helppo uskoa, että tuo lapsi tulee viihtymään päiväkodissa hyvin. Ainoa, mikä huolestuttaa, on se, että miten päiväkodissa hoitajat suhtautuvat noin tahtovaan lapseen. Pelottaa, että hän ei tule paljon positiivista palautetta saamaan vaan kuulee vain kieltoja. Kotona olen koittanut pitää huolen siitä, että joka väliin kuitenkin myös kehun, jos joku juttu sujuu hyvin.

Noissa tahtojen taisteluissa olen ottanut myös käyttöön yhden keinon: Minä tavallaan järjestän tilanteita, joissa voidaan ottaa tahtojen taistelu niin, että minulla on mahdollisuus viedä se kunnolla loppuun asti. Esimerkiksi siinä vaiheessa, kun ollaan ulkoiltu sellainen ihan riittävä aika, on helppo uhata sillä, että sitten mennään sisälle jos ipana tekee jotain kiellettyä eikä tottele. Koitan siis ikään kuin olla askeleen edellä, jotta saisin aikaiseksi sellaisia tilanteita, joissa ipana voisi oppia, että tottelemattomuudella on seurauksensa.

Jaksamista myös teille, sitä kyllä tarvitaan! :D
 

Yhteistyössä