apuva

[2*äiti]

Olemme olleet yhdessä, ei naimisissa, yli15 mutta alle 20 vuotta. On kaksi lasta, molemmat kohta koululaisia.

Toisen kanssa on isoja ongelmia, osa taisteluista johtuu murrosiästä. Osa aikaisemmin sairastamastani masennuksesta, jonka aikana mieheni oli suurena tukena.

Miehen kanssa emme ole tällä hetkellä mistään samaa mieltä ja toinen ei hyväksy toisen tapaa käsitellä ongelmatilanteita lapsen kanssa, ei esim. tapaa puhua lapselle (myönnän että aika usein papatan ja jankutan). Itse en taas hyväksy miehen ilkeilyä lapselle. Eli riitelemme paljon.

Mies on joka päivä nokka solmussa ja vaikea saada kehittävää ja hyvää keskustelua aikaiseksi. Mies puhuu usein lastenkin kuullen eroamisesta, mutta ei sitä kuulemma oikeasti halua. Ei vain usko että perheessämme mikään enää muuttuu. Ja lapset hätääntyvät kun kuulevat eropuheita.

Itse ajattelen että kaikkea ei ole yritetty. Meillä ei ole yhteisiä harrastuksia, pidämme aika lailla erilaisista elokuvistakin. Miehelle hienostelu ja näyttäminen muille on tärkeätä. Mä taas pidän enemmän normaalista elämästä, ei hienot tavarat ole kaiken a ja o.

Seksiä ei ole. Meillä on ollut pitkään hyvä olla yhdessä ja olen tuntenut että rakastan miestäni. Nyt en ole enää varma. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun epäilen tunteitani. Tunnen että en saisi menettää hermoja lasten kanssa tai mies alkaa mököttää. Olen niin kyllästynyt tähän negatiivisuuteen.

Haluaisin omaa aikaa ja aikaa miehen kanssa. Ero on mielestäni viimeinen keino ja vasta sitten jos olen varma siitä. Olen aina ajatellut että lapsilla pitää olla ehjä ja rakastava koti. Mutta olenko ihminen joka ei tajua että mitää ei ole tehtävissä vai sitten sellainen joka tekee kaiken ennen "luovuttamista"?

En haluaisi lasten joutuvan käymään läpi sitä tuskaa mikä vanhempien erosta tulisi. Aina sanotaan että lapset tottuvat lähes mihin tahansa. Mutta onko näin? Toiset erot varmaan tarpeellisia, kuten väkivaltaiset/alkoholisoituneet, mutta entä jos vain tökkii? Ei kait silloin pidä eroa järjestää. Eronneet kyllä sanovat että lapset ovat selvinneet. Mutta näkyykö eron jäljet heti vai kenties aikuisena vasta; ehkä vaikeuksina solmia parisuhdetta. Tai levottumuuten ja juurettomuutena. Toki näin ei ole kaikilla. Entä miten pärjää lapset joiden vanhemmat ei ole eronneet?

Vastauksia kiitos ja asiallisia! Mitkään "Aku Ankka" vastaukset ei nyt auta. Olen todella huonossa tilanteessa ja haluaisin apua.

 

[Saretta]

Googleta "väestöliitto parisuhde", löydät sieltä kultaakin arvokkaampia neuvoja. Käykää yhdessä miehen kanssa lukemassa. Onnea parisuhteen pelastamiseen.

Sitten miehesi on TODELLA idiootti jos uhkailee erolla lapsille!! Ei niin tehdä! Ei lapsi ymmärrä että se on vain pilaa. Sellainen järkyttää lapsen maailmaa ja pakottaa ajatteleen aikuisten asioita. Perusturvallisuus järkkyy. Jos teillä on ongelmia lasten kanssa, etsisin ensin ongelmia teistä aikuisista ja sitten vikoja niistä lapsista(usko pois viat löytyy teistä ei lapsista). Lapset ovat oikeutettuja rakastaviin vanhempiin ja siihen rakastamiseen ei kuulu ilkeily. Jos on onnellinen parisuhde ja toisia tukeva perheyhteisö (kannustava ilmapiiri) se kantaa pitkälle. Selvät säännöt lapsille (rajoja ja rakkautta) ja se koskee myös teitä, ette voi vaatia lapsilta sitä mihin ette itse kykene. Opetelkaa siis rakastamaan ja keskustelemaan! Miehessäsi on tietysti vikoja, mutta jos hän on tukenut sua raskaan sairauden yli, hän on kultaakin arvokkaampi. Muista että vikoja on myös sulla. Kaikki mikä repii teidän perhettä rikki lopettakaa se ja etsimällä etsikää toisistanne niitä hyviä puolia.

Jos tuntuu että lyötte vaan päätänne seinään, niin hakekaa apua suhteeseenne ja perhe huoliinne. Perheneuvola on hyvä paikka.

 

[2*äiti]

Mieheni ei lapsia uhkaile erolla, vaan puhuu siitä että hän kokee että ehkä pitäisi erota. Mutta kyllä tuokin lapsia järkyttää, se on selvä. Ja olen samaa mieltä, että suurin ongelma perheessä on minun ja mieheni välit. KIITOS vastauksestasi Saretta!

 

[Kolkku]

Olemme olleet yhdessä, ei naimisissa, yli15 mutta alle 20 vuotta. On kaksi lasta, molemmat kohta koululaisia.

näin ei ole kaikilla. Entä miten pärjää lapset joiden vanhemmat ei ole eronneet?

Vastauksia kiitos ja asiallisia! Mitkään "Aku Ankka" vastaukset ei nyt auta. Olen todella huonossa tilanteessa ja haluaisin apua.

Täysin intuitiolla tehty heitto, mutta kyllä minusta teidän ja sinun kannattaa yrittää vielä. Ei niinkään lasten takia vaan toistenne takia ja se on parasta lapsillekin. Jotenkin musta tuntuu että teillä on kyllä sitoutumista toisiinne, mutta ette vain osaa enää kommunikoida koska kumpikin varmaan kuvittelee että kommunikointia on juuri se oma tapa "keskustella".

Voisitteko pitää pienen loman yhdessä ilman lapsia ja ilman mitään painetta puhumisesta, keskustelemisesta jne. Olisitte vain kahdestaan ja tutustuisitte uudestaan toisiinne. Järjestäisitte ohjelmaa josta kumpikin pitää tai teette niitä vuorotellen. Pitäisitte vain lomaa. Kyllä ne solmut sitten aukeaa itsestään jos niin tarkoitus on. Se saattaa vaatia vain vähän tilaa ja uutta ympäristöä.