Asumusero - kokemuksia?

[Milla79]

Hei!
Onko teillä kokemuksia siitä, että olette palanneet takaisin asumuseron jälkeen? Toivoisin nimenomaan tällaisia kokemuksia, en epäonnistumisia.

Pohdin itse, haluanko palata takaisin. Olen muuttanut omaan asuntoon. Sekä minä että mieheni tykkäämme toisistamme, arvot ja toiveet ovat kohdallaan, mutta tilanne alkoi ahdistaa ja molemmat halusimme miettimistauon. Mies on ollut masentunut ja sillä aikaa suhteemme tuhoutui aika paljon. Emme tienneet muutamaan kuukauteen, mistä oli kyse, ja tuona aikana luottamukseni järkkyi ja loukkaannuin syvästi. Olemme terapiassa ja mietimme, haluammeko jatkaa sen loppuun. Terapiassa koko suhteen tämänhetkinen tyhjyys on tullut esille, mutta mitään ei ole tehty vielä asia korjaamiseksi. Emme ole yhdessä asuessamme pystyneet raivaamaan tilaa ja aikaa asian korjaamiseen, mistä syystä minä muutin.

Nyt mietin itse, haluanko jatkaa. Meillä on hyvin samanlaiset arvot, tykkäämme toisistamme ja kunnioitamme toisiamme. Olemme puhuneet, että nyt olemme tilanteessa, missä molempien pitää ottaa vastuu omista käytösmalleista ja lopettaa syyttely. Tapaamme viikon kuluttua. Jakaisitteko kokemuksianne siitä, miten asiat voivat korjaantua, miten tähän pitäisi suhtautua?

 

[Milla79]

Piti vielä lisätä... Minulla on kauhea ikävä miestä juuri nyt. Olemme kuitenkin sopineet odottavamme viikon päähän ilman yhteydenottoja. Taitaa siis olla parasta antaa asioiden olla eikä mennä soittamaan?

 

[Että rakastat]

Ja ikävöit miestä se luo hyvän pohjan suhteen jatkamiselle.

 

[Milla79]

En oikein voi ottaa yhteyttä aiemmin, koska haluan pitää sopimuksesta kiinni. Molemmilla pitää olla aikaa ja tilaa levätä ja prosessoida ajatuksia. Onko teillä kokemuksia tällaisesta?

 

[.-xXx-.]

Minä taas kannatan, että sovitte jonkun aikarajan jonka jälkeen voitte ottaa yhteenmuuton uudelleen puheeksi. Sinä epäröit - älä vaan kiltteyttäsi miehelle mene tai parin kuukauden kuluttua epätoivoasi.

Kannattaa ihan oikeasti kuulostella itseään (molempien!) että onko se ikävä aitoa vai kenties vaan pelkoa siitä, ettei löydä ketään. Tai jotain muuta.

Pelkkä asioiden vellaaminen ja pähkääminen ei välttämättä saa päätä kuin entistä enemmän solmuun, joten kehottaisin myös tutustumaan itseensä. Suuntaamaan mielenkiinnon asioihin, joista oikeasti pitää. Repäise jotain, osta vaikka reilikortti ja käy Milanossa ostamassa kengät (tai jossain tekemässä jotain, kunhan heitin) mutta pointti on siinä, että tee jotain ihan vaan itseäsi varten. Täysin ja tietoisen itsekkäästi.

Toinen voi säikähtää, tulla mustasukkaiseksi ja kokea menettämisen pelkoa. Mutta silloin voit onnitella itseäsi: toinen osapuoli on joutunut myös pohtimaan tilannettanne.

Summa summarum: sopikaa aikaraja ja pitäkää siitä oikeasti kiinni. Jos kerran on pienikin mahdollisuus, että teillä on yhteinen tulevaisuus. Muuten löysässä hirressä roikkuminen on karuinta mitä toiselle voi tehdä.

 

[Milla79]

Kiitos sinulle! Eli olemme luullakseni ihan suht järkeviä aikuisia ihmisiä, emmekä missään nimessä roikuttaisi toisiamme "löysässä hirressä", kuten mainitsit. Asiat menivät vain isoon solmuun, mitä lähdimme selvittämään terapiassa. Jotenkin emme sitten pystyneet työstämään asioita yhdessä kotona, joten etäisyyden ottaminen oli molemmille tärkeää ja olimme tästä samaa mieltä. Minä olin jotenkin hukannut itseni enkä ollut tyytyväinen elämääni. Viikon kuluttua olevan tapaamisen päämääränä on keskustella, yritämmekö alkaa korjata terapiassa suhdettamme vai annammeko olla. Olemme myös tehneet ihan selvät säännöt erillään olomme ajaksi. Tarkoituksena on pohtia omaa osuutta tilanteen syntymiseen. Meillä molemmilla on siis asioiden työstäminen käynnissä. Lähinnä siis terapian mukaan mentäisiin ja sen lisäksi nähtäisiin kerran viikossa keskustelujen ja mukavan yhdessäolon merkeissä. Yhteen muutettaisiin vasta, kun molemmat viihtyvät yksinkin.

Olen kovasti yrittänyt kuunnella itseäni. Toista ihmistä ei voi muuttaa ja juuri nyt tilanteemme on tarvinnut rauhoittamista. Olen hukannut yhteyden itseeni ja nyt olen sitä hieman jo löytämässä. En halua pakottaa asioita mihinkään suuntaan. Minua ei pelota, ettenkö kelpaisi jollekin toiselle, vaan oikeasti pohdin, että miehelläni ja minulla on paljon yhteistä ja tykkäämme toisistamme. En kuitenkaan pysty palaamaan enää samaan tilanteeseen, vaan asioiden on aidosti muututtava. Tämän olen aikoinut sanoa miehelleni ja toisaalta aion antaa konkreettisia esimerkkejä, mitä elämältä toivon.

Olen tehnyt jo itsekkäitä asioita. Shoppaillut, sisustanut kotiani ym. Siten kontakti itseeni on syntynyt ja siksi haluan palata yhteen vain, jos minun arvoni toteutuvat suhteessamme. Olen alkanut löytää siis itseäni.

 

[hölöpäti]

Tässä väsyneenä luen, enkä ymmärrä tästä hienosti kirjoitetusta itsensä kadottamisesta muuta kuin sen, että olet shoppaamalla löytänyt itsesi, siis osittain.

 

[Halpaa kun]

Kaikkialla alet...

 

[Milla79]

No höpsis Kadotin itseni parisuhteessa, koska asiat menivät jumiin enkä saanut niitä asioita elämältä, mitä halusin. Halusin muutakin kuin shoppaamista. Shoppaaminen nyt oli vertauskuva sille, että olen alkanut tehdä itsekkäitä asioita. Olen myös käynyt terapiassa yksin, jutellut ystävien kanssa, mutta pointti oli että olen tehnyt itselleni KODIN, missä minulla on hyvä olla.

 

[Ja löysin itseni]

Naapurin rouvan sängystä...kotona oltiin sitten sanan ääressä...

 

[Milla79]

Okei, kiitos asiallisista vastauksista. Poistun paikalta.

 

[Masentuneen avo]

Kerroit että miehesi kärsii masennuksesta.

Muuta taikasanaa et tarvitse, suhteessanne vallitsee sairaus, joka on aiheuttanut raon välillenne. Jo itsessään masennuksen ymmärtäminen auttaa ymmärtämään miksi se aiheuttaa vahinkoa suhteessa. Toinen ihminen ei kykene tuntemaan kuten terve, tavallinen ihminen, joten hän saattaa käyttäytyä täysin poikkeavasti.

Itse olen kokenut saman. Mies tulkitsi masennuksen rakkauden loppumiseksi, ja muutimme erilleen. En kuitenkaan koskaan jättänyt häntä lopullisesti, koska en ymmärtänyt miksemme pysty nujertamaan sairautta yhdessä.

Mies halusi asumuseron jälkeen erota kokonaan. Hän ei itkenyt kyyneltäkään, kun minä hajosin palasiksi. Hän oli vain sekaisin, omituinen ja eristäytyvä. Vielä tämän jälkeen tapailimme silloin tällöin, ja tuolloin hän loukkasi minua ajaakseen minut pois. Mutta tunteeni oli liian vahva, rakastin häntä vielä ja minuun sattui koska hänkin kärsi sairaudestaan.

Masennuksessa ihminen voi tehdä paljon tuhoa ja sanoa tuhoavia asioita, jotka täytyy myöhemmin kyetä siirtäämään masennuksen kontekstiin, ei liittää terveeseen kumppaniin ja tämän normaaliin käyttäytymiseen (joka aiheuttaisi tulevaisuudessa vain katkeruuden pintaan nousua aika ajoittain). Ja masennuksesta toipuneen henkilön täytyy kasvaa siihen, että "kaikki se kärsii", masennus on sairaus ja se tulee ymmärtää sairautena. Joskus tuo tila voi nimittäin uusia, ja silloin on syytä noudattaa raskaasti maksettua opittua läksyä suurten päätösten tekemisestä sairauden aikana - toisinsanoen, mitään tärkeää ei tuossa tilassa pitäisi päättää, vaan keskittyä sairauden hoitamiseen. Samoin on tärkeää tunnistaa itsestään oireet, jotka voivat liittyä alkavaan depressioon ennaltaehkäisevän hoidon mahdollistamiseksi.

Sanoit että itsekin olet hukannut itsesi. Tämä on ihan tavallista, muistan tuon tunteen itsekin. Masennus sairastuttaa joskus puolisonkin. Siksi onkin tärkeää että löydät omat voimavarasi ja ymmärrät, että ette ole kaksi puolta samasta ihmisestä vaan kaksi eri ihmistä, jotka voivat tukea toisiaan, mutta jotka elävät kuitenkin omaa elämäänsä omilla jaloilla seisten. Missä kulkee liian läheisyyden ja terveen parisuhteen raja? Missä eletään epäterveessä symbioosissa, missä kummallakin on tilaa hengittää ja kasvaa?

Minunkin piti tuo raja opetella. Kun mies parantui masennuksesta, olemme keskustelleet paljon ja päässeet tilanteen yli. Parisuhde on parantunut, koska molemmat ovat irtaantuneet symbioosista ja ottaneet oman tilan. Kun molemmilla on oma tila, toisen tilan horjuminen ei horjuta toista liian paljon, vaan jää tilaa olla tukena ja lohtuna. Toki ymmärrystä vaaditaan, ja monelta tuttavaltani olenkin kuullut, että suhde loppui toisen masennukseen. Jotkut ihmiset eivät koskaan ymmärrä tuota sairautta, eivätkä jaksa perehtyä siihen tai sen hoitoon. Silloin he vain sietävät tilannetta kunnes tulee ero, ja pahin lause jonka olen kuullut miehen sanovan synnytyksen jälkeisen masennuksen kärsineelle kumppanilleen on, että "koita nyt vähän piristyä". Onneksi teillä tuntuu olevan halua ymmärtää.

Nämä onnistumistarinat ovat mahdollisia, jos takana on kahden ihmisen syvä kiintymys ja rakkaus, joka odottaa vain päivää, jolloin molemmat tuntevat sen sisimmässään selkeästi. Masennus on harmaa savupilvi, joka peittää ne aidot asiat alleen.

Terapia voi auttaa teitä molempia käsittelemään tilannetta ja tulevaisuuden suhdettanne terveemmin, ja käsittelemään vaikean ajan aikaiset ristiriidat niin, etteivät ne aiheuta myöhemmin välillenne riitoja tai kitkaa.

Toivon teille voimia, jaksamista ja paljon onnea jatkoon!

 

[Milla79]

Kiitos sinulle. Annoit paljon pohdittavaa. Lämmin halaus ja iloa kesääsi!
- Milla

 

[Masentuneen Avolle]

Tuo lauseesi "masentunut sairastuttaa läheisenkin" kannattaa lukea ajatuksella. Parisuhde ei ole hoitosuhde, eikä terapiasuhde. Jokaisella on kuitenkin se vastuu elämästään, että hoitaa itseään (hakee apua, jos on tarve).

Kumppani on olemassa parisuhdetta varten. Terapeutti terapiaa varten. Kampaaja ulkonäköä varten... Siis todellakin kannattaa ottaa selville, kuka on itse ja mitkä ne rajat ovat. Vaikka kumppani olisi ammatiltaan lääkäri, se ei tarkoita että hän kotona parantaisi.

Tulipa sekavasti. Ei ole tarkoitus vähätellä tai viisastella, kunhan kommentoin. Mulle on oman kokemuksen kautta ollut kova pala todeta, että en olekaan niin kaikkeen pystyvä kuin kuvittelin. Sen jälkeen pelotti kovasti, kun joutui sanomaan ihmisille "EI" ja pitämään kiinni niistä löydetyistä rajoista.

Yllätys oli suuri, kun ne eivät siitä suuttuneetkaan, vaikka en ollutkaan myöntyväinen joka asiaan.