Auttakaa, lapsi jo taapero ja minä stressaan arkea

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja pipo kireällä
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
P

pipo kireällä

Vieras
Vauvavuosi oli rankka koliikkien jne nukkumisvaivojen takia, ehkä siitä jäänyt päälle tämä: mä stressaan, suoritan, kaiken pitää olla kunnossa ja vaadin mieheltä koko ajan, nalkutan. Olen hoitovapaalla, vilkas taapero ja päivät hänen vahtimistaan. Yritän pitää laulutuokioita, paljon ulkoilua - en osaa pysähtyä ja nauttia hetkestä, aina mietin jo seuraavaa. Olen koko ajan väsynyt. Stressaa kai eniten, kun koko ajan toisen tarpeet omien edellä, edes yöt eivät ole enää "minun" vaan lapsi herättelee ja pitää olla skarppina. Eikä omat harrastukset, lenkkeily tms ole auttanut tässä. Kotona aina pipo kireällä.

Mikä tähän auttaisi? Miten osaisin ottaa lungimmin? Varsinkin, kun lapsi tosiaan vaatii edelleen niin paljon, kiipeämässä milloin mihinkin eikä mies pysy millään perässä. Mulle jää paljon vastuuta. Kun mies vie lapsen ulos, nautin siitä ajan, siitäkin stressiin asti - kohta on tunti mennyt, kohta ne taas tulee... Mies sanoo mulle lähes päivittäin, että olen nykyään täysi pirttihirmu.

 
Kuulostat tutulle. Näen sussa aika paljon itseäni. Mäkin olen vähän sellainen suorittaja, enkä osaa mielestäni tarpeeksi nauttia hetkestä. Mun mies on nykyään paljon meidän taaperon kanssa, touhuaa, leikkii ja keksii kaikkea kivaa tekemistä, ja osaa kyllä silmin nähden nauttia juuri siitä mitä yhdessä milloinkin touhuavat. Se on aika arvostettava piirre. Me äidit kai enemmän panikoidaan kaikesta muusta, mitä pitäis tehdä kotona ja siivota ja samalla yritetään viihdyttää lasta ja oikeesti mietitään jo mitä saatais aikaan kun lapsi on päikyillä, jne.. Ei kai siinä muuta kun pakko opetella relaamaan.. Ite oon huomannut että kun lapsi menee yöunille, niin sen jälkeen otan monesti itseäni niskasta kiinni ja järkkäilen kämpän ainakin suurinpiirtein kondikseen ettei kaikki loju lattioilla, että sitten aamulla kun herätään on suht siistiä eikä tartte siitä sotkusta stressata vaan voi nauttia lapsen kans touhuilusta. Aina en osaa mut silloin kun pystyn heittäytymään hetkeen ja leikkimään lapsen kanssa ja keskittymään vain siihen, tunnen oloni tosi onnelliseks pienestä tytöstäni. Silloin aina ajattelen että tämä aika on tärkeämpää kuin jotkut pyykit tai silittäminen jne..
En osaa sinua varsinaisesti auttaa tai antaa siis järkeviä vinkkejä, sellaisia varmasti saat tässä (täällä kirjoittelee niin paljon myös fiksuja ja kokeneita ja relaavia äippiä) ketjussa vielä, mutta halusin vain kertoa että sinunlaisiasi on monia, ja itsekkin taidan tulla tänne myöhemmin katselemaan mitä muut ehdottavat. :)
Mun pipo taitaa olla synnynnäisesti hieman liian kireellä koko ajan, toisaalta on myös ihmisiä kuten minä että en osaa antaa kaiken vaan olla vaan tykkään et on siistiä ja kaikki suht järjestyksessä ja suunniteltua ja näin... mut ehkä relaamistakin voi opetella :)
 
Eihän sitä voi ketään oikein käskeä rentoutumaan, jos ei se tule luonnostaan. Meitä on niin moneen junaan. Tämän takia monella on helpompikin laittaa lisää lapsia tulemaan, kun taas osa haluaa keskittyä siihen yhteen ensin muutaman vuoden ajan. Se perusturva on monelle niin tärkeää, eikä sitä saisikaan liiaksi horjuuttaa.

Sen verran vain sanon minä, että itse olisin todella tyytyväinen, jos olisi vain yksi taapero jaloissa ja sen lisäksi kotityöt... Tai en siis niinkään tyytyväinen, vaan ajattelisin pääseväni suht helpolla verrattunua nykyiseen. Nuo kun ei mihinkään katoa vaikka luistaisi välillä. Minulla taas stressi on siinä, että lapsia on 2 ja siihen kukkuraksi päälle vielä opiskelut. Olen aika lailla omillani, sillä mies on erittäin kiireinen. Nuo opiskelut kun ei odota ja vuodet vierii jos mitään jättää... Se minkä taakseen jättää, niin edestään löytää.

Harmittaa tietenkin niiden puolesta, joilla on vielä rankempaa, mutta valitettavasti täytyy sanoa, että minua toisaalta helpottaa se... Kun tietää, että voisi olla vielä rankempaa eikä kaikilla tosiaankaan ole sitä kaikkea mitä minulla, niin sitä vain jaksaa ja osaa arvostaa. Meillähän on asiat täällä todella hyvin verrattuna moneen muuhun paikkaan. Kotoota löytyy kaikki tarpeellinen ja elämä on tehty niin helpoksi teknologian myötä. Välillä pitää vain pysähtyä ja ajatella tällaisia asioita. Ainakin minua se auttaa ja ajttelen, että on aivan turha valittaa. Voin keksiä vaikka kuinka monta skenaariota, joihin en missään nimessa haluaisi mieluummin. Ajattelen myös niin, että joskus kun ehkä olen 85 eikä mistään tule enää oikein mitään, niin kuinka olisikaan ihanaa tehdä tämä kaikki uusiksi, vaikka ei se aina niin helpolta silloin tuntunutkaan.

Ehkä tästä on apua edes yhdelle toiselle... :)
 
Musta taas oikeastaan helpompaa nyt kun on 2 lasta, siis tietty on enemmän hommaa lapsista mut ei enää niin paljon stressaa siitä mitä kaikkea muuta pitäis tehdä, toisin sanoen ei edes kuvittele saavansa mitään ihmeellistä aikaan silloin kun on yksin lasten kanssa, kunhan saa lapset syötettyä ja ulkoilutettua ja nukutettua ja välillä ehtii vähän lastenkirjaa lukemaan niin voi olla jo ihan tyytyväinen itseensä. Ikkunat ja matot on pesemättä vaikka on jo elokuu, eikä huusholli muutenkaan loista puhtauttaan, mutta ajattelen että ei se niin tärkeää ole. Opiskelujenkin olen antanut olla, aloitan sitten syksyllä uusin voimin. Silloin kun oli vaan yksi lapsi niin tuntui että pitäis ehtiä opiskella ja tehdä töitä ja hoitaa kotihommat ja leikkiä ja laulaa ja käydä kerhoissa ja leipoa pullaa, mutta nyt en jaksa ottaa stressiä, lapset on pieniä vain hetken. Ehtii sitä sitten myöhemminkin tehdä niitä muita juttuja.
 
Täällä yksi aika rento äiti. Meillä on 1 v 8 kk ikäinen vilkas tyttö. Olen ottanut kotityöt aika rennosti aina - mua ei haittaa pieni epäsiisteys kun ollaan perheen kesken kotona. Jos tulee vieraita, silloin siivotaan vähän paremmin. Mies imuroi ehkä kerran kuussa, muuten minä vetelen pahimmat roskat ja pölyt pois rikkaimurilla. :) Ikkunat on pesty viimeksi n. vuosi sitten. Matot pesi mieheni täti... Pyykkiä pesen joka päivä ja pidän keittiön suht. siistinä, mutta muuten en stressaa. Nipotan lapsen vaatteiden yhteensopivuudesta ja puhtaudesta, en oikeastaan muusta. No, siistiä meillä on siinä mielessä, että en tykkää jos tavarat ovat väärissä paikoissa. Eli lelut ym. siivotaan joka ilta omille paikoilleen. No, tämä nyt menee jo ohi aiheen...

Lapsen kanssa touhutaan mitä jaksetaan. Mä tykkän että joka päivä on jotain tekemistä, ettei vaan kotinurkissa olla, koska se tuppaa käymään tylsäksi minulle. Tänäänkin vietettiin aamupäivä paikallisessa Prismassa. :D (Mies on töissä.) Nyt päiväunien jälkeen oleskellaan, lapsi katsoo Muumia digiboksilta... En nipota siitäkään, koska mielestäni yksi, kaksi muumijaksoa päivässä ei vielä lapsen aivoja näivetä, kun muuten päivä on täynnä muuta puuhaa. Ihana rauhallinen hetki äidillekin. Ja lapsen päiväuniajan käytän tehokkaasti laiskotteluun! Surffaan netissä, lueskelen naistenlehteä, katson digiboksilta nauhoittamiani ohjelmia jne. Eli koitapa itsekin ap tuota laiskotteluhetkeä! Suosittelen! Ja viereen jotain kivaa syötävää, mistä nyt itse tykkäät. :) Samoin illat kannattaa yrittää joskus vain olla. Me miehen kanssa makoillaan sohvalla ja katsotaan telkkaria lähes joka ilta. Enkä edes halua muuta, vaikka jonkun mielestä se ehkä kuulostaa ajanhukalta. Ei elämän tarvitse olla suorittamista. Mun mielestä elämästä täytyy yrittää nauttia ja tehdä sellaisia asioita mistä itse pitää, ei sellaisia mitä luulee muiden ihmisten sinulta odottavan.
 
En minäkään muuten niitä opiskelujakaan jaksaisi niin stressata, mutta kun ikä alkaa painaa päälle. Täytyy päästä työelämäänkin jossain vaiheessa kiinni ja olisi kiva jos saisi sitten joskus lainatkin maksettua, kunhan sinne asti päästään. :) Minulla vielä sellainen haave, että lapsiluku ei toivon mukaan jää tähän. Opiskeluja on vielä useampi vuosi edessä, eikä hedelmällisyys ainakaan kasva, siksi siis joudun olemaan jokseenkin tehokas. Kotihommat on kotihommia aina, eikä ne miksikään muutu kuten jo sanoin. Täällä ei olla pesty ikkunoita pariin vuoteen. :D Ei olleet näköjään edellisetkään, eikä me tässä voida enää paljon yli vuotta ollakaan, joten olkoon. Aika järkkyä, mutta ei voi mitään. Noita ikkunoita kun sattuu täällä olemaan ihan todella paljon ja ne on kaikki moninkertaisia... Onpahan ainakin jotain tekemistä, jos aika käy pitkäksi. ;) Tuskin.
 
Toi ap:n ongelma lienee ehkä kuitenkin hänen luonteessaan. Jos olet stressaaja/suorittaja/nipottaja -tyyppiä yleisesti, niin olet sitä myös lapsen kanssa. Nyt kun olet itsekin huomannut ongelmasi, voisit ryhtyä oikein yrittämällä yrittämään rentoutumista ja rennomman asenteen hakemista.
Ensinnäkin, kotona ei tarvitse kaiken olla koko ajan tiptop. Miksi pitäisi? Olen todennut, että jos jotenkuten pystymme pitämään keittiön suht siistinä ja muistamme pedata sängyt ja viedä roskat, niin koti pysyy suhteellisen siedettävänä. So what, jos jää ikkunat pesemättä. Kunhan vessa on puhdas. ;) (minulla on siis yksi vilkas 2v8kk ikäinen poika ja 9kk ikäinen äänekäs tyttö)

Älä suorita äitiyttä, älä koko ajan yritä viihdyttää lastasi hampaat irvessä. Ei tarvitse pitää laulutuokiota jos ei huvita! Laita vaikka lastenlevy soimaan. Ulkonakin voi olla ihan lapsen ehdoilla, ei _tarvitse_ pysyä hiekkalaatikolla jos lapsi mielummin tutkisi vaikka kaivonkantta tai lähtisi metsään.
Me vanhemmat tehdään asioita liikaa "niinkuin ne pitäisi tehdä", lapsi taas toimii impulsiivisesti ja käyttää paljon enemmän mielikuvitusta. Hänellä ei vielä ole tietoa siitä, miten asiat _kuuluu_ tehdä. Hän vain iloitsee ja nauttii!

Kiinnitin myös huomiota ap:n lauseeseen "kiipeämässä milloin mihinkin eikä mies pysy millään perässä. Mulle jää paljon vastuuta.". Siis mitä? Onko miehesi jotenkin liikuntarajoitteinen, vai miksei pysy taaperon perässä? Miksi vain sinä osaisit /pystyisit taaperon kanssa leikkimään ja touhuamaan? Sinulle jää vastuuta vain siksi, että _haluat_ ottaa kaiken vastuun. Nyt sinun täytyy tehdä tietoinen päätös, että et ole kaikesta vastuussa lapsen kohdalla. Miehesi on lapsen isä ja myös yhtälailla vastuussa hänestä! Mielestäni ongelmasi yksi syy on juuri tämä, että olet ominut liikaa vastuuta lapsesta ja hänen paimentamisestaan. Nyt mies mukaan ja heti!

Tsemppiä ja OTA IISISTI!
 
Luonne ja oman lapsuudenkodin toimintatavat on varmasti merkittävimpiä syitä, millaisia vanhempia olemme, mutta hyvin merkittävää on myös se millainen vauva-aika on. Vaativan lapsen äidit helposti ylivirittyvät pohdittuaan kaiket päivät yksinään, miten pitää palikat koossa. Jatkuttava itkuisuus tuo paljon huolta lapsen hyvinvoinnista, ja jos alun rooli vanhempana on kovin raskas, jää tuo rooli helposti päälle. Vaativa vauva vie myös helposti äidin itsetunnon. "Alun säätöjen" muuttamiseen ei auta kuin yrittää realisoida tilannetta uudelleen ja hyväksyä se.

 
Kiitti vastauksista. MInä en todellakaan tahdo tehdä kaikkea itse, en pitää lasta vain itselläni. Vaadin päivittäin miestä osallistumaan enemmän, olemaan tarkempi lapsen suhteen, viemään häntä ulos että saisin olla kotona rauhassa tai tehdä jotain - jatkuvasti pyydän, hän on laiska tekemään. Kotona hän uppoutuu lehteen tai milloin mihinkin niin, että ei pidä silmällä lasta vaan hän jää minun vahdittavaksi, vaikka jatkuvasti selitän että _molempien huolehdittava_. Se on todella raastavaa minulle. Kun olen kotona, mies odottaa että minä teen ja annan ruuat tai sitten käskytän häntä. Muuten ei hän tee. V-tuttaa tämä. Asiasta todella taistellaan päivittäin. Miksi näin??
 
Olen entinen kympin tyttö ja perfektionisti. Jossain vaiheessa vain tajusin, että en saa toisten ihmisten rakkautta olemalla täydellinen (sitähän siinä haetaan). Olin aina pitänyt eniten ihmisistä, jotka ottavat rennosti ja jotka tekevät ja sanovat joskus vähän tyhmiäkin juttuja. Päätin itsekin olla sellainen ja jotenkin se siitä pikkuhiljaa lähti.

Kotitöiden jakamiseen meillä on toiminut sama kuvio kuin töissäkin. Kummallakin on vastuullaan tietyt hommat ja kumpikaan ei puutu toisen tekemisiin, jos ei pyydetä erikseen. Eli hommat saa myös hoitaa oman tarkkuutensa mukaan. Meillä helpottaa tosin se, että mieheni ja minun siisteyskäsitys on yhtä rento nykyään. Tiskit (miehen vastuulla) saattavat olla tisikipöydällä joskus pitkäänkin, mutta kyllä mies ne sitten lopulta hoitaa, kun en asiaan puutu. Samoin on imuroinnin kanssa, joka on minun hommani.
 
Olen lukenut jostakin, että nuorten naisten suurin ongelma aikuiseksi kasvamisessa on oppia pois perfektionismista. Jos vaatii, että oma kroppa on täydellinen, ammatti ja ura pitää olla täydelliset ja puolisonkin pitää olla unelmien prinssi, niin elämästä tulee sietämätöntä, koska ihmiset ja asiat eivät ole täydellisiä. Elämä ei ole mustavalkoista, vaan enimmäkseen sitä harmaata eli äärilaitoja on harvoin, mutta sitä keskinkertaisuutta sitäkin enemmän.

Minusta sinä menetät hirvittävästi elämästä, jos vaadit täydellisyyttä. Koko elämäsi menee stressaamiseen. Moni nainen keskittyy juuri kulissien kiillottamiseen sen sijaan, että keskittyisi niihin ei-materialistisiin asioihin. Mietipä itse, että haluatko, että lapsesi muistaa sinut pingottavana tiukkapipona, kun aina piti kotona olla sävysävyyn sopivat vaatteet, vaatteita ei saanut liata ja kotona piti aina siivota ja puunata??? Vai olisiko sittenkin tärkeämpää, että lapsesi muistaisi sinut siitä, että olet lämminhenkinen, suvaitsevainen, huumorintajuinen, aina valmis leikkimään, ymmärtävä ja rakastava???

Huomaat itsekin, että nykyinen elämäsi ei tyydytä sinua. Uuden tavan opettelu on aina vaikeaa. Pahimmassa tapauksessa olet itse karjuva tiukkis, avioliitto raunioina ja lapsi hiljainen hissukka, joka ei uskalla leikkiä, jottei tule sotkua. Jos et itse pysty muuttamaan itseäsi, niin suosittelisin, että kävisit puhumassa jollekin terapeutille asiasta. Ei olisi varmasti pahitteeksi sekään, että miehesi kanssa opettelisitte perheenne voimasuhteita ja vastuunjakoa uusiksi. Perhe ei tarkoita sitä, että SINÄ määräät kaikesta. Miehenkin pitäisi saada voida rentoutua ja tehdä asioita haluamallaan tavalla. Jos olet tehnyt sen virheen, että ennen lapsen syntymää sinä olet ollut se, joka tekee ruoat, kotityöt jne, niin teillä on iso ongelma käsillä, kun sinä et enää jaksakaan tehdä kaikkea itse.

Minäkin olin aiemmin perfektionisti ja tosiaan maton hapsutkin piti olla järjestyksessä. Esikoisen kohdalla paloin lähes loppuun. Tosin meillä ongelmaksi muodostui se, että kun minä aloin ottaa rennosti ja muuttamaan ajatustapaani, niin mies protestoi. Hän halusi, että meillä vauvasta huolimatta olisi yhtä siistiä kuin ennenkin. Jos olisi ollut mahdollisuus lähteä kylään tai siivota, niin minä halusin lähteä kylään ja miehen mielestä piti siivota. Meille tulikin sittemmin ero, koska oma arvomaailmani ja ajattelutapani muuttui reilun 10 yhdessäolovuotemme aikana niin radikaalisti. Nyt osaan jo ottaa rennosti niin kodissa kuin työssäkin. Omat lapset tykkäävät, että olen mukava ja rento, vaikkakin tarvittaessa myös tiukka ja huolehtiva. Isänsä luona lapset valittavat, kun aina pitää siivota eikä ikinä pidetä hauskaa...
 
Alkuperäinen kirjoittaja stressaaja minäkin:
Luonne ja oman lapsuudenkodin toimintatavat on varmasti merkittävimpiä syitä, millaisia vanhempia olemme, mutta hyvin merkittävää on myös se millainen vauva-aika on. Vaativan lapsen äidit helposti ylivirittyvät pohdittuaan kaiket päivät yksinään, miten pitää palikat koossa. Jatkuttava itkuisuus tuo paljon huolta lapsen hyvinvoinnista, ja jos alun rooli vanhempana on kovin raskas, jää tuo rooli helposti päälle. Vaativa vauva vie myös helposti äidin itsetunnon. "Alun säätöjen" muuttamiseen ei auta kuin yrittää realisoida tilannetta uudelleen ja hyväksyä se.

Tää on mun mielestä ihan totta, että vaikuttaa tosi paljon millainen vauva-aika on. En ole mitenkään luonteeltani perfektionisti, mutta esikoisen vauva-aikana palikoitten kasassa pitämiseen meni tosi paljon energiaa ja silti tunsi, että useimmiten jotenkin toimi väärin ja huonosti. Kun pikkukakkonen olikin ns. helppo vauva, niin nykyään tuntee itsensä useinkin "hyväksi äidiksi" ja on paljon helpompaa ottaa rennosti kuin esikoisen vauva-aikana.
 
syytetään ihan liian helposti. En edes ole ajatellut ikkunoiden pesua, keskityn vaativan lapsen ja itseni hengissä pitämiseen. Ei vaadi kodin siisteyttä, mutta edes vähän hygieniaa ja turvallisuutta. Haluan olla hyvä äiti, se ei ole perfektionismia. Mies haluaa osallistua ainakin periaatteessa mutta kovan kasvattamisen jälkeenkin on ihmeen laiska / kiireinen / saamaton. Aina ei jaksa vääntää joka asiaa rautalangasta, kun on muutakin tekemistä. Sitä nimittäin on välillä niin, ettei meinaa jaksaa. Vaikka selitän etukäteen, missä ruoka on ja koska vauva viimeistään on nälkäinen, käy aina vaan niin, että ruuat on kaapissa ja mies puhelimessa, jos äiti viipyy hetken liian kauan verotoimiston jonossa tmv. Ei se vauva nälkään kuollut, mutta ei tee dieettikään hyvää. Ja jos ei ruokia ym. laita valmiiksi ja melekin kirjoita taaperon (vaihtelevaa) aikataulua seinään, isompikin lapsi kai pärjää pari päivää pelkällä maidolla märissä vaipoissa ja villavaatteissa helteellä, muuten olen kamala tiukkapipo perfektionisti....
 
Ihan vaan asian selventämiseksi. Moniin naapureihin ja tuttuihin verrattuna meillä on asiat kadehdittavan hyvin, kun mies edes haluaa ja aikoo osallistua. Tavallista on, että mies ehtii vaihtaa pari vaippaa sinä aikana, kun lapsi niitä tarvitsee. Tai ei suostu koskemaan kestovaippaan tmv. On siinä kestämistä. Aika usein hiekkalaatikolla kuulee sanottavan isän osallistumisesta lapsensa hoitoon, että on kuin niitä vauvoja olisi kotona kaksi... Aikuisia miehiä kuitenkin kaikki, jotka ovat itse lapsia halunneet ja saaneet aikaan. On siinä äidillä tekemistä, jos haluaa lähellekään perfektionismia. Pirttihirmuja synnyttävät juuri tuommoset miehet.

nimim. puolipirttihirmu :)
 
Ihan vaan asian selventämiseksi. Moniin naapureihin ja tuttuihin verrattuna meillä on asiat kadehdittavan hyvin, kun mies edes haluaa ja aikoo osallistua. Tavallista on, että mies ehtii vaihtaa pari vaippaa sinä aikana, kun lapsi niitä tarvitsee. Tai ei suostu koskemaan kestovaippaan tmv. On siinä kestämistä. Aika usein hiekkalaatikolla kuulee sanottavan isän osallistumisesta lapsensa hoitoon, että on kuin niitä vauvoja olisi kotona kaksi... Aikuisia miehiä kuitenkin kaikki, jotka ovat itse lapsia halunneet ja saaneet aikaan. On siinä äidillä tekemistä, jos haluaa lähellekään perfektionismia. Pirttihirmuja synnyttävät juuri tuommoset miehet.

nimim. puolipirttihirmu :)
 
Nomuthuhhuhin ensimmäinen viesti oli niin osuva. Meillä ei ole kyse siitä, että haluaisin pitää kodin tiptop-kunnossa, ei todellakaan, meillä on mies se joka vaatisi siistimpää kuntoa kun taas minusta tärkeämpi lähteä vaikka leikkipuistoon tenavan kanssa. Lapsen suhteen olen aikas perfektionisti, haluan että hän saa hyvää hoitoa, terveellistä ja monipuolista ruokaa, paljon ulkoilua..ja jos joskus tahdon höllätä, yritän pitää "ranttalipäivän" eli ollaankin vaan kotona ja otetaan ihan rennosti koko ajan, hyppii lapsi seinillä, kitisee jalassa ja kaikki kaatuu päälle. On paljon helpompi ulkoilla sen kaksi kertaa päivässä, pitää rytmistä kiinni vaikka puuduttaa jne. Mutta siis kodilta en vaadi täydellisyyttä!
 
Kuulostaa kovin tutulta. Jos voisin nyt kääntää aikakelloa taaksepäin, ottaisin asiat huomattavasti rennommin. Nyt kun ole mummo(vaikka nuorimmainen vielä alle kouluikäinen) huomaan mikä ero on nuorempaan polveen joka stressaa pienestäkin ja itse en enää oikein mistään.

Kai lähtökohta on siinä että tiedostaa ongelman, kuten olet jo tehnyt. Ja sitten ihan tietoisesti tekee sellaista mikä rentouttaa itseään. Lähtee riittävän pitkälle tauolle kotielämästä että taas jaksaa siellä, käy ystävien kanssa ulkona, lenkkeilee ja harrastaa jne. Mutta hankalaa on jos kaikesta tulee suorittamista. Niin minullakin tuli aina kodinhoidosta ja harrastuksista lähtien. Kumma miten sitä nuorena on niin kiire elää ja suorittaa elämää.....

Nyt on niin ihanaa kun olen pienen iltatähteni ja lapsenlapseni kanssa ulkona niin minnekään ei ole kiire ja joka hetkestä osaa nauttia. Elämän parasta aikaa!
 

Uusimmat

Yhteistyössä