Auttakaa

[Avo31]

Apua, avoliittomme on kovaa vauhtia kaatumassa! Olemme menossa terapiaan, mutta oikean terapeutin löytäminen vie vähän aikaa ja olo on kuristava ja ahdistunut. En edes tiedä mistä aloittaa... No, tässä stoorimme pääkohdat.

Olemme avomiehen kanssa vähän yli 30, olemme asuneet yhdessä 1,5 vuotta ja kaikki meni aluksi todella hyvin. Sitten tuli yksi todella typerä riita, jota emme koskaan osanneet oikein selvitellä. Minä luulin että asiat oli puhuttu halki ja anteeksi annettu, mies taas koki että häntä ei kuultu eikä ymmärretty. Tämä aiheutti hänelle reaktion, missä hän alkoi vetäytyä (tuttu kaava lapsuuden kodista ja edesmenneistä parisuhteista). Tässä vaiheessa suhteemme alkoi mennä hunommin, ts. minä yritin kehittää sitä ja puhua tulevaisuudesta ja mies sen kuin vetäytyi. Mikä sitten johti riitoihin, aloin kyseenalaistaa, mitä mies tekee kanssani jos ei halua mitään, ja mies sen kuin vetäytyi ja kieltäytyi lopulta sanomasta että rakastaa tai ylipäänsä puhumasta minulle mitään suhteestamme.

Tilanne meni niin pahaksi, että mies (ainakin osin) tuon vetäytymisen takia masentui. Hän kertoi minulle koko ajan, että mikään ei tunnu miltään ja ettei tiedä mitään elämästään. Tämä oli tosi vaikeaa minulle, kunnes tajusin että kyseessä oli masennus. Mies sai apua ja lääkkeitä, ja hän alkaa olla oma itsensä. Tässä välissä hän yritti korjata suhdettamme, mutta unohti kertoa aikeensa minulle, joten minä en muuta kuin pysytellyt koossa, mistä mies sitten vuorostaan pettyi.

Nyt sitten ollaan jälleen kohtaamassa toisiamme, mies on alkanut haluta tulevaisuudesta puhumista ym. Ongelma on kuitenkin se, että hän ei pysty rentoutumaan ja luottamaan minuun täysin, vaan hän säilyttää välimatkaa. Se tapahtuu esim. niin, että hän kiusoittelee minua, välttelee hyvin intiimejä hetkiä, ei sano rakastavansa jne. Minä jaksan sitä tosi paljon, mutta suutun välillä, kun turhaudun. Eikö meidän elämämme voisi olla ihan tavallista elämää?

Nyt sitten olemme menossa terapiaan avaamaan asioita ja pohtimaan, voiko luottamus palata. Osaatteko kommentoida (asiallisesti) tätä tilannetta?

 

[no]

minun mielestäni parisuhde on 50% kemiaa ja 50% tahtoa. Teillä varmasti tahtoa löytyy, mutta oletteko sittenkään oikeat toisillenne? Löytyykö intohimoa vielä?

 

[Ap.]

Minusta jotenkin ongelma on siinä, että kun ei ole luottamusta, niin on vaikeaa kokea intohimoa. Sitä on ihan selkeästi ollut, mutta en tiedä, miten sen voisi herättää masennuksen ym. jälkeen henkiin. Ehkä terapia auttaa?

 

[Ap.]

Miehellä on noin lähtökohtaisesti ongelmia olla avoin ja heittäytyä, mitä minun mielestäni intohimoon tarvitaan.

 

[ikinä ei tiedä mitä tulee vastaan]

Kyllä mua ällöttää pikkupojat, jotka yksinkertaisesti eivät kasva koskaan aikuiseksi. Riitaa saa vaikka mistä aikaiseksi jos halutaan. Miksi sovittaminen on niin vaikeata. Ehkä siksi, kun mua on niin verisesti loukattu. Mutta ei joko siten ymmärrä, että saattaa loukata toistaosapuolta vielä verisemmin. Ja aina se toinen miettii, että sanoinko jotenkin väärin tai vaan syyllistää itseään. Toinen esittää niin marttyyriä. Kuvio aina samanlainen. Sitten etsitään jostain vastausta tai terapeuttia ratkomaan ongelmia. Elämässä ei nyt vaan aina asiat mene tietyllä tavalla miten olettaa. Eikä asiat aina ratkea vaikka kuinka niitä ratkotaan kahden kesken. Kun toisilla on se norsunmuisti ja toinen ei muista mistä riideltiin. Tällaista se elämä vaan joskus on..

 

[pakko?]

"Tässä välissä hän yritti korjata suhdettamme, mutta unohti kertoa aikeensa minulle, joten minä en muuta kuin pysytellyt koossa, mistä mies sitten vuorostaan pettyi. "

Eiköhän teidän suurin ongelmanne liene kykenemättömyys puhua asioista ja olla yhteydessä toisenne tunteisiin kun et edes huomaa jos toinen yrittää tehdä jotain suhteenne eteen.

Sorry mutta kirjoituksestasi saa sen käsityksen,että olet minäminäminä-ihmisiä.

 

[Naikkonennn]

Joo minustakin tuossa kirjoituksessa oli liikaa kotipsykologiaa ja masennuslääkettä ja terapiaan hakeutumista jne. Älkää vatkoko suhdettanne jatkuvasti pohtien nyansseja ja kaikkea turhanpäiväistä, vaihtoehtoisesti voisitte kokeilla sitä miltä tuntuu ELÄÄ! Nauttikaa että ootte löytäny toisenne tässä pahaisessa maailmassa, jos joku noinkin läheinen on olemassa jonka kanssa voi vatvoa ja puhua suhdetta läpi tuntikaudet niin on siinä jotain säilyttämisen arvoista. HERÄTYS, elätte vain kerran!

 

[polkkatukka]

Pitääkö aina jommankumman olla oikeassa? Missä on huumori ja ihan vaan rento oleminen ilman, että täytyy koko ajan miettiä syvempiä merkityksiä ja yrittää lukea ajatuksia.

Olen samaa mieltä, kuin joku edellinen kirjoittajakin, että suurin ongelmanne on se, ettette osaa kommunikoida. Otatte kumpikin niin sanotusti herneet nenään heti, jos asiat eivät menekään just niin kuin itse haluaa. Parisuhde on kompromisseja, anteeksiantoa, hyväksymistä ja just sitä asennoitumista, että TAHTOO suhteen onnistumista. Ei missään suhteessa asiat mene aina putkeen ja tulee joko suhteen sisältä tai ulkopuolelta asioita, jotka sekoittaa pakkaa ja normaalia arkielämää.

Luottamus ansaitaan, mutta sekin on myös päätös. Jos miehesi päättää, että hän antaa menneet anteeksi ja alkaa luottamaan sinuun, niin kyllä hän oppii luottamaan, jos hän sitä tarpeeksi tahtoo. Jatkuva kyräily, epäily ja vaikeneminen myrkyttää suhteen ennenpitkää.

Kyllä minäkin tiedän, että mieheni pystyisi pettämään tai tekemään selkäni takana ihan mitä vaan, mutta mustasukkaisuuden ja epäilyn piina on niin hirveää, että siitä ei tulisi yhtään mitään. Luotan, mutta en kulje silmät ummessa ja pidän huolen, että esimerkiksi raha-asioissa luotan vain itseeni (en koskaan antaisi kenenkään miehen hoitaa raha-asioitani). Silti oloni on turvallinen ja koen, että elämä on just nyt ihanaa.

Onnellisuus ja seesteisyys on pitkäli olotila, joka johtuu omasta sisäisestä olotilasta. Onnea ei voi etsiä oman itsen ulkopuolelta. Kun omassa pääkopassa asiat on kunnossa, niin hyvällä parisuhteella olo on vieläkin parempi.

 

[Ap.]

Kiitos vastauksista! Hyviä pointteja.

Mitä voisin tehdä käytännössä, jotta tilanne muuttuisi? Mies pitää koko ajan välimatkaa, mikä tuntuu turhauttavalta.

 

[Ap.]

Tai siis tarkemmin muotoiltuna: mies on sitä mieltä, että haluaisi periaatteessa jatkaa suhdetta, mutta sitten hän ei kuitenkaan jostain syystä luota (ei välttämättä liity edes minuun). Miten tähän voi suhtautua?

 

[sohvis]

Kiitos vastauksista! Hyviä pointteja.

Mitä voisin tehdä käytännössä, jotta tilanne muuttuisi? Mies pitää koko ajan välimatkaa, mikä tuntuu turhauttavalta.

Jos olette yhdessä,tehkää selväksi haluatteko todella yhdessä.Jos haluatte,älkää kinastelko.Nauttikaa yhdessäolostanne kinaamisen sijaan.Minä tiedän mitä on menettää jotain arvokasta.Sitten joudut sinkkuna elämään ja murehtimaan menneitä.Yksinolo on yksinäisen ihmisen oloa.

 

[yksin parempi kuin huonossa seurassa]

Muista sekin, että toista ei voi muuttaa. Saat sen mitä näet takanasi. Olen sitä mieltä että rakkaus ei riitä, lisäksi pitää olla molemminpuolista uskoa ja toivoa. Itselleni ratkasevaa on se, että toinen antaa samalla mitalla kuin minäkin pyytämättä. Jos toinen ei ole koskaan ymmärtänyt miten hyvää suhdetta hoidetaan ja pidetään se elinvoimaisena.. ei voi olettaa hänen sitä tekevän. Se mitä ajatellaan suhteesta, sen on hyvä olla yhteinen arvo ja haave. Luonteet ja harrastuksetkin voivat olla täysin erilaiset. Asenne rahaan, lapsiin ja suhteeseen, ne yhteiset.

 

[Ap.]

Tässä onkin se outo juttu, että asenteemme, arvomme, kiinnostuksenkohteemme jne. ovat aivan samanlaisia. Meillä on todella hyvät lähtökohdat, ja lisäksi kemiaa ja huumoria, mutta mies ei uskalla heittäytyä, hän ei "uskalla uskaltaa", mistä rakkaus on riippuvaista. Hän sanoo, ettei osaa "hoitaa suhdetta", kun kotoa ei ole siitä mitään mallia. Se vaatisi häneltä uskaltamista, mitä hänellä ei ole. Miehen entinen suhde kaatui uskottumuuteen, en tiedä onko sillä jotain tekemistä asian kanssa, vaikka hän väittää sen jo käsitelleensä.

 

[emännän mielipide]

Tässä onkin se outo juttu, että asenteemme, arvomme, kiinnostuksenkohteemme jne. ovat aivan samanlaisia. Meillä on todella hyvät lähtökohdat, ja lisäksi kemiaa ja huumoria, mutta mies ei uskalla heittäytyä, hän ei "uskalla uskaltaa", mistä rakkaus on riippuvaista. Hän sanoo, ettei osaa "hoitaa suhdetta", kun kotoa ei ole siitä mitään mallia. Se vaatisi häneltä uskaltamista, mitä hänellä ei ole. Miehen entinen suhde kaatui uskottumuuteen, en tiedä onko sillä jotain tekemistä asian kanssa, vaikka hän väittää sen jo käsitelleensä.

Kuulostaa, jo eka viestistä lähtien että kyseessä on nyt kaksi ihmistä jotka haluavat tehdä normaalista elämästä ison numeron! Kaikille asioille pitää antaa muka nimi, ja parisuhdetta pitää oikein vatvoa. Se ei siitä miksikään muutu! Käytännön arki on se mikä ratkaisee.
Voi noita teorioita keksiä, milloin on läheisyysongelma, tai kommunikaatio, tai läheisyyden pelko ja hellyyden puute. olette lukeneet liikaa lehtiä ja kirjoja, ja katsoneet liikaa ihmissuhdeohjelmia!
Kun sanot jos on asiaa, ja kuuntelet kun toinen puhuu, olet hiljaa kun ei puhuta, niin ei tule ongelmiakaan.

Minä sanon että hankkikaa elämä, ja lopettakaa vatkaaminen.
Minä en tuollaista porukkaa jaksaisi omassa elämässä kuunnella minuuttiakaan.
Mulla on 3 lasta, 2 koiraa, työpaikka, aviomies, sukulaiset ja harrastuksia. Ei ole tarvinnut tuollaisia miettiä. Tekemisen puute teillä vaivaa eikä mikään muu!

 

[emännän mielipide]

Ja riidat ei ole niin suuria, jos ei HETI ALA REAGOIMAAN. Joskus voi vain todeta että jaa, ja mennä peitonalle aamua odottamaan.
Jos ukkosi ei kestä jotain vanhaa riitaa, ja sen huonoa ratkaisua niin alkaa ukossakin olla jo jotain vikaa.
Eikä senlajin tyhjänmurjotukseen ainakaan auta se että alkaa huolestumaan, ja kyselemään.

 

[Ap.]

Oho. No on tässä nyt minusta kuitenkin se konkreettinen ongelma, että mies sanoo "emmä tiedä" kaikkiin kysymyksiini suhteestamme, siitä missä mennään, haluaako hän kanssani tulevaisuutta jne. Minä haluaisin kyllä myös lapsia, mutta emme voi niitä yrittää kun mies on epävarma eikä tiedä miksi. Siitä tässä on nyt kuitenkin kysymys.

 

[kyllästyttää jankkaaminen]

Oho. No on tässä nyt minusta kuitenkin se konkreettinen ongelma, että mies sanoo "emmä tiedä" kaikkiin kysymyksiini suhteestamme, siitä missä mennään, haluaako hän kanssani tulevaisuutta jne. Minä haluaisin kyllä myös lapsia, mutta emme voi niitä yrittää kun mies on epävarma eikä tiedä miksi. Siitä tässä on nyt kuitenkin kysymys.

Emännän mielipiteessä oli paljon asiaa sulle, josta jotain voisit oppia sinäkin?Miehesi mielipide tai jos ei tiedä aina ja jos ei vastaukset ole valmiiksi ajateltuna. Se taitaa olla hänen tietämyksensä juuri sinä hetkenä kun kyselet hänen tuntoja. Ei hän täällä kukaan voi tietää ehkä arvuutella jotain mikä miestäsi vaivaa? tai miksi sanoo mitä milloinkin? tuntuu niin kovin lapselliselta jankata asioita ja monelta eri kantilta. Jospa keskittyisit nyt itseesi ja siihen mitä elämältä haluat ja alat oikeasti toteuttaa niitä haaveitasi ja tekemään sellaisia asioita, joka tekee sinut onnelliseksi niin jos sitten tiedät missä mennnään? Ei nyt pilkusta pitäisi tehdä aina asiaa eikä asian vierestäkään.

 

[Ap.]

joo, eli jankkaan edelleen. Jos pointti on siinä, että mies ei tiedä mistään oikein mitään ja kokee ettei oikein uskalla heittäytyä, mikä heijastuu suhteeseen (toinen ei luota minuun) eikä suhteesta ole kehittynyt sellainen kuin me _molemmat_ haluamme, niin eikö tässä ole joku ongelma? Mies ei ole vuoteen tiennyt mitä haluaa.

 

[kyllästyttää jankkaaminen]

joo, eli jankkaan edelleen. Jos pointti on siinä, että mies ei tiedä mistään oikein mitään ja kokee ettei oikein uskalla heittäytyä, mikä heijastuu suhteeseen (toinen ei luota minuun) eikä suhteesta ole kehittynyt sellainen kuin me _molemmat_ haluamme, niin eikö tässä ole joku ongelma? Mies ei ole vuoteen tiennyt mitä haluaa.

Eikö se ole sitten miehesi ongelma eikä sinun? On todella vaikeata antaa yksiselitteistä ohjetta, mitä pitäisi toimia? Ehkäpä se terapia auttaa asiassa. Jos pystytte molemmat puhumalla ja niin avoimesti ja rehellisesti. Miten selvitätte joskus muut tulevat kitkatilanteet elämän varrella, joihin ehkä ei voi aina vaikuttaa tai tulee äkkiarvaamatta ja siinä monesti elämänarvot punnitaan molemminpuolin.