M
"Mila"
Vieras
Täytän kohta 28 vuotta. Elän onnellisessa avoliitossa ihanan miehen kanssa ja elämässä on muutenkin kaikki hyvin. Mieheni kosi minua n. puoli vuotta sitten eli olemme myös kihloissa.
Kaveripiirimme koostuu useista samassa elämäntilanteessa olevista pariskunnista, joten sanomattakin selvää, että keskustelut tyttöjen kesken pyörii pääasiassa häissä ja lapsissa. Jotenkin on alkanut ahdistaa. Tuntuu, ettei muuta mahdu enää omiinkaan ajatuksiin.
Olemme mieheni kanssa puhuneet (no, melkein joka ilta itse asiassa) ja haaveilleet tulevaisuudestamme. Haluamme molemmat naimisiin ja lapsia yhdessä. Tilanteeni on siis sikäli onnellinen. Jotenkin silti ahdistaa tämä kaikki, biologinen kello tikittää ja tuntuu, että minulle on tullut "pakkomielle" päästä nopeasti naimisiin ja saada lapsia. Pitäisi myös valmistua yliopistosta ja löytää vakituinen työpaikka. Näiden kaikkien "aikatauluttaminen" ja yhteensovittaminen pyörii päässä harva se päivä.
Miehelläni on hirveä vauvakuume. Minulla taas on avioliittokuume. Vaikka mieheni minua kosikin oma-aloitteisesti, alkaa hirveä kiemurtelu kun otan hääasiat puheeksi. En oikein tiedä miksi aiheesta puhuminen on niin vaikeaa, kun on kuitenkin selväksi tehnyt, että naimisiin haluaa. Johtunee varmaan siitä, että inhoaa hössöttämistä ja keskipisteenä olemista. Inhottaa ajatus, että minulla olisi jonnekin kiire, mutta olen aina ajatellut saavani lapset suht nuorena ja no, ei minusta enää nuorta äitiä saa millään. Samoin on ollut se haave avioliitosta ennen kuin täyttää 30. Kaveripiirissä on meidän kihlautumisemme jälkeen alkanut mieletön kihlabuumi, ja lähes poikkeuksetta muilla on jo hääpäivä lukkoon lyötynä. No, meillä ei ja sekös kalvaa. Myös siksi, että aina olemme miehen kanssa puhuneet, että kun mennään kihloihin, mennään myös naimisiin. Nyt kun pitäisi ryhtyä tuumasta toimeen, mies vetää tuppisuuksi. Vauvoista puhuu kyllä minkä kerkiää.
Jotenkin iskee nyt päälle oma "vanhuus", kaiken maailman kuumeet ja ns. aikatauluongelmat. Haluaisin palata takaisin siihen onneen, että minulla on kaikki paremmin kuin hyvin, ja kaikki unelmani ovat toteutumassa. Siihen ajattelumalliin, että kaikki aikanaan. Jotenkaan en vain pysty, kun kaveritkaan ei muusta puhu kuin häistä ja vauvoista. Ja minkäs sitä malttamattomalle luonteelleen voi :S
Onko muille ikäkriisi tehnyt tepposet?
Kaveripiirimme koostuu useista samassa elämäntilanteessa olevista pariskunnista, joten sanomattakin selvää, että keskustelut tyttöjen kesken pyörii pääasiassa häissä ja lapsissa. Jotenkin on alkanut ahdistaa. Tuntuu, ettei muuta mahdu enää omiinkaan ajatuksiin.
Olemme mieheni kanssa puhuneet (no, melkein joka ilta itse asiassa) ja haaveilleet tulevaisuudestamme. Haluamme molemmat naimisiin ja lapsia yhdessä. Tilanteeni on siis sikäli onnellinen. Jotenkin silti ahdistaa tämä kaikki, biologinen kello tikittää ja tuntuu, että minulle on tullut "pakkomielle" päästä nopeasti naimisiin ja saada lapsia. Pitäisi myös valmistua yliopistosta ja löytää vakituinen työpaikka. Näiden kaikkien "aikatauluttaminen" ja yhteensovittaminen pyörii päässä harva se päivä.
Miehelläni on hirveä vauvakuume. Minulla taas on avioliittokuume. Vaikka mieheni minua kosikin oma-aloitteisesti, alkaa hirveä kiemurtelu kun otan hääasiat puheeksi. En oikein tiedä miksi aiheesta puhuminen on niin vaikeaa, kun on kuitenkin selväksi tehnyt, että naimisiin haluaa. Johtunee varmaan siitä, että inhoaa hössöttämistä ja keskipisteenä olemista. Inhottaa ajatus, että minulla olisi jonnekin kiire, mutta olen aina ajatellut saavani lapset suht nuorena ja no, ei minusta enää nuorta äitiä saa millään. Samoin on ollut se haave avioliitosta ennen kuin täyttää 30. Kaveripiirissä on meidän kihlautumisemme jälkeen alkanut mieletön kihlabuumi, ja lähes poikkeuksetta muilla on jo hääpäivä lukkoon lyötynä. No, meillä ei ja sekös kalvaa. Myös siksi, että aina olemme miehen kanssa puhuneet, että kun mennään kihloihin, mennään myös naimisiin. Nyt kun pitäisi ryhtyä tuumasta toimeen, mies vetää tuppisuuksi. Vauvoista puhuu kyllä minkä kerkiää.
Jotenkin iskee nyt päälle oma "vanhuus", kaiken maailman kuumeet ja ns. aikatauluongelmat. Haluaisin palata takaisin siihen onneen, että minulla on kaikki paremmin kuin hyvin, ja kaikki unelmani ovat toteutumassa. Siihen ajattelumalliin, että kaikki aikanaan. Jotenkaan en vain pysty, kun kaveritkaan ei muusta puhu kuin häistä ja vauvoista. Ja minkäs sitä malttamattomalle luonteelleen voi :S
Onko muille ikäkriisi tehnyt tepposet?
