Tarkoitukseni ei ole vähätellä biologisen isyyden tai äitiyden merkitystä. Se ei ei silti tarkoita sitä, etteikö esim. adoptiovanhemmat voisi olla aivan yhtä merkittäviä vanhempia kuin biologisetkin vanhemmat. En usko, että vanhemmuus on pelkkää geeniperimää. Tässä tapauksessa mies on ollut lapsen isä ja lapsi on häntä isänään pitänyt.
Ymmärrät varmasti itsekkin, että vertauksesi on varsin ontuva ja typerä. Sen lisäksi huomauttaisin, että aika iso osa äideistä lähtee sairaalasta samana tai seuraavana päivänä lapsensa kanssa. Ei siellä aikaa vietetä huvikseen. Mikäli olisi käynyt siten, että sairaalassa vauvat olisi menneet sekaisin, niin kyseessä olisi melkoinen soppa. Siitä huolimatta tuskin haluaisin irtisanoutua täysin lapsesta, jota olen hoitanut kuin omaani.
Ymmärrät varmasti itse, että olisi aika rajua alkaa tarkoituksenmukaisesti erottaa lapsia vanhemmistaan yhteiskunnan toimesta? En uskoisi tällaisen olevan lapsen edun mukaista tai yhteiskunnallisesti rakentavaa.
Mikäli sinä saisit tietää, että biologinen lapsesi ei ole sinun (jooo joo... olet ihan varma että on, mutta ajattele, jos ei olisikaan), hakisitko isyydenkumoamista, raivoaisit lehdistössä miten sinä et ainakaan osallistu tämän lapsen elatukseen ja vaadit siihen jo menneet rahat takaisin lapsen äidiltä ja toimit kaikin tavoin kuten katkeroituntu ja surullinen ihminen. Miettisitkö kertaakaan, mille lapsestasi mahtaisi tuntua? Meinaatko, että sieltä tulisi kädenpuristus takaisin, että "no mut hei sori siitä, tällästa tä on kun mutsi huoraa, mukavaa loppuelämää"
Itse en juuri tunne sympatiaa kumpaakaan tarinan vanempaa kohtaan, vaan lasta kohtaan. Minusta on käsittämätöntä, miten aikuiset voivat vaan kävellä hänen ylitseen välittämättä vähääkään siitä, mitä lapsi joutuu kokemaan. Sen lisäksi joukko aikuisia haluaa ymmärtää huolella tunneköyhää ja itsekeskeistä isää, joka haluaa lakata olemasta lapsen isä, koska väärät geenit.
Täyttä paskaa koko touhu.