Ei yksin minun vikani

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Aarne
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
A

Aarne

Vieras
Erosin tai erosimme tässä taannoin monen vuoden suhteesta. Luulin, että minulla olisi mennyt enemmän aikaa toipua tästä, mutta.. alle viikko riitti minulle?! Kaikki alkoi heti alussa, hänelle oli jotenkin vaikea kertoa asioista ja alussa toki tunnusteluani häntä, minulle selvisi, että en edes pitänyt hänestä. Hän oli alunperin minulle se kakkosvaihtoehto johon päätin nyt heikkona hetkenä tyytyä. Multa meni puoli vuotta siihen, että osasin tunteella sano hänelle "minä rakastan sinua.." Oli noloo alussa poistua kotiapäin, kun en kyennyt sanomaan samaa hänelle. Aika kului.. sanoin hänelle sen, mutta edelleenkään se ei loppujen lopuksi tullut tunteella, sillä se oikea tunne. Nyt olen, hävettää myöntää, mutta olen onnellinen ja tyytyväinen, että hän oli se, joka halusi poikki laittaa, minulla oli ihan muut suunnitelmat kokoajan mielessä. Jotenkin on vapautunut olo, toivottavasti hänelläkin, sillä nyt hän saa sitä omaa rauhaa mitä haluaakin. Hassua, mutta kun hän suunnitteli yhteenmuuttoa, tulevaisuuden, yhteisen asunnomme, hätisteli jälkikasvun hankkimiseen jne. en edes osannut kuvitella sellaista juuri hänen kanssaan. Lähinnä hän oli minulle tuki, se turvallinen ihminen, johon pysty jollain tavalla luottamaan. Kokoajan meillä sujui yleisottaen todella hyvin,
oli hauskaa, oli mukavaa ja paljon joitain yhteisiä ajatuksia, mutta kai ne eriävät suuntaukset, yhteiset tekemättä jäämät harrastukset ja ennenkaikkea hänen keskustelutaidon puute ja sanomisien itselleen hautomiset olivat suuri erehdys,
häneltä. On se jotenkin outoa, ettei voi luottaa, kertoa, jutella lällyjä ja vakavia toisen kanssa ilman, että loukkaantuu. Vika ei ole yksin minussa, hän on omalla osallaan saanut aikaiseksi puolet tästä, en voi ottaa vastuuta kaikesta tästä vaik itseäni syyllistänkin monesta asiasta. Asennoituminen toiseen tekee jo paljon. Tällä hetkellä.. en voi sanoa tätä hänelle vaik kuinka haluaisin ajatuksistani häneen, mut ensin epäilin.. sitten tykkäsin.. olin.. tulin petetyksi saamattomuuden ja yrittämättömyyden puolesta.. olin hetken surullinen ja enää päälimmäisenä on suuri viha ja inho häntä kohtaan. Minne jäi
se todellinen rakastuminen? Tarkkaan, ku mietin, en ole rakastanut häntä koskaan niinkuin pitäisi. En voi edes olla ystävä hänelle, vaik kuinka koettaisin olla ystävällinen, ymmärtäväinen ja koettaen viedä tämä kurjuus kunnialla loppuun asti. Enää en edes epäile, miksi hänellä ei ole juurikaan ystäviä - niin kovasti kuin koetin aikoinaan olla
olkapäänä, itseluottamuksen nostattajana. Mutta vain kaverina, en minään muuna, vaikka hyvin uskottelin muuta niin itsellenikin kuin hänellekin. Itse opin taas paljon tästä, toivottavasti hänkin; ihmiset puhuvat paljon, mutta on täysin eriasia, mitä he
tekevät. Nousut ja laskut kuuluvat suhteeseen, hän pelkäsi vain niiden uusiutumista suojellakseen itseään, mitäpä se toinen osapuoli? Yrittäminen on osa tätä.. jos vain rakastaa oikeasti ja osaa ilmaissa asiansa, jotta toinen ymmärtää sen.
Tällä hetkellä.. olen onnellinen. Hän? Ei ole. Oliko päätös oikea? Oliko väärä? Koskaan, ei koskaan ole myöhäistä sanoa ne maagiset sanat ja olla onnellinen.
 
kysymys: miksi yleensä tyydyit kakkosvaihtoehtoon? jokainen on oman onnensa tekijä, joskus voi käydä että sen huomaa vasta arjen alettua ja ensihuuman mennessä ohi. kun poistaa ihmisestä ne syyt joihin ensiksi ihastui niin mitä jää jäljelle. riittääkö ne jäljelle jääneet asiat pitämään suhdetta yllä? se on sinun päätöksesi. jos olet nyt onnellinen. hänen onnellisuutensa riippuu hänestä itsestään. tsemppiä!
 
Hyvä kun älysit lähteä, meitsi jäi verkkoon, lapset, asuntolaina ja tyhjä olo, siitä, että olisin halunnut elämästäni jtn muuta. Mies toki yritti kovasti nuorempana, oli vimpan päälle chentlemanni, mutta arki paljasti äitiä vailla olevan mamman pojan, jolle oli tärkeintä, että kotona oli ruoka valmis ja kaapissa puhdas paita.
 
Kyllä se pitkä aika oli olla, onneksi hänki tajusi, samoin minä. Tavallaan niiiin helpottunut ja vapautunut olo minulla, toisaalta raskas; se uudelleen rakentamisen tunne, vaiva. Jotenkin niin totta tuo isin & äitin vauva-homma. Hänkin oli valitettavasti kolmenkymmenen nainen ja silti kiinni isin ja äitin tississä ja neuvoissa ja hyväksynnässä. Ole siinä sitten ja koeta elää meidän elämää, ilman heidän vaikutusta - rasittavaa. Aivan melkein sama, mitä sanoit, mitä ehdotit, mitä pyysit jne. mikään ei onnistunu ilman isiä ja äitiä.
 
Mo! Ihan pikainen yhteenveto itseltäni millainen mieli tuli, molemmat tehneet virheitä, sinä olet se vapautuneempi osapuoli kuitenkin etkä halua korjata suhdetta ja naisesi on ollut jonkinsortin mitätön seinäkukkanen, jonka olet halunnut "pelastaa" - toivottavasti molemmat olette tahoillane sujut itsenne kanssa - voimia!
 
Varmaan ihan hyvä päätös sinultakin, onnea Aarne, ymmärrän sinua hyvin. Mutta et voi kyllä uskoa tätä, mutta luulen, että vaikka parempi puoliska olisikin miettinyt asiaa tai ei.. hän rakastaa sinua vielä, vaikka ei myönnä sitä :(
Ehkä hän tekee virheen, katuu omalta osaltaan päätöstä, pakko teillä jonkinlainen side on syntynyt monen vuoden aikana.
Koettakaa vielä, yrittäkää! Antakaa toiselle mahdollisuus! Puhukaa!
 
Anteeksi vain, mutta lähdit suhteeseen ihmisen kanssa kenestä et edes alussa pitänyt. Toki varmasti vei aikaa sanoa hänelle rakastan. Jäikö itseltäni nyt kirjoituksessasi huomaamatta jotain olellista.

En oikein ymmärrä, taisit todella olla pohjamudissa, harva harkitsee pidempää suhdetta ihmisen kanssa kenestä ei kauheasti välitä, saatikka pidä, yhteenmuuttamisesta puhumattakaan.

No mennyt on mennyttä, ja nyt on nyt. Ehkäpä tuo toipumisesi oli niin helppoa, koska sinulla ei ilmeisesti ollut kauheasti mistä toipua. Vain turhia odotuksia ja turhaa panostusta mutta ei oikeita tunteita. Anteeksi vain mutta saat aika pitkälle syyttää itseäsi, ylipäätään siitä että lähdit suhteeseen.

Mutta katse eteenpäin ja tulevaisuuteen. Olet toki tietyssä suhteessa vastuussa myös tuosta toisesta osapuolesta mutta et kuitenkaan loputtomiin. Mielestäni kuvaavinta on jos nyt sanot olevasi onnellinen.
 
On varmasti naisella ottanut koville, pelätä olevansa oikeassa. Siitä ettet rakasta häntä oikeasti vaan oletkin suhteessa vain mukavuudenhalusta?! etenkin jos hän rakasti sinua. Kyllähän tuo tekee hallaa itsetunnolle ja itseluottamukselle. Kyllähän tuollaisen jotenkin vaistoaa vaikka ei haluaisikaan.

Onneksi tuo nainen sai jostain sen verran selkärankaa, että päätti suhteenne, vaikka hänellä olisi tunteita ollutkin. Kun viestistäsi päätellen miltei halveksit häntä ja hänen luonteenpiirteitään. Ja kuitenkin sinun olisi pitänyt olla se henkilö, ketä hänestä aidosti välittää. Mahtoi olla kauheata, ja lopulta huomata, että se mitä ehkä oli pelännytkin, olikin totta. Eli ettet sitten kuitenkaan välittänyt hänestä.
 
vailla rakkautta olit suhteessa. et siis kokenut valtavaa rakastumisen tunnettakaan alussa? sen tiedän että rakkaus voi loppua - ns. kasvetaan erilleen.
itsekin mietin, että olenko enää pelkkä kaveri miehelleni. en tunne rakkautta.. mutta tarvitaanko sitä tunnetta että voin olla liitossa, mietin nykyään. että oltaisiinkin vain kavereita ja asutaan saman katon alla. onko se sitä kulissiliittoa että olemme vain muodon vuoksi yhdessä? meillä on lapsi joka yhdistää sitten toisella tavalla.
minustakin tuntuu siltä että aloin seurustelemaan siltä pohjalta, että edes joku oli. en muista että olisin suuria rakkauden tulvahduksia tuntenut silloinkaan. olin kovin nuori kun aloimme olemaan yhdessä. olen miettinyt että olisiko sittenkin ollut parempi että olisin ollut vain kaveri hänelle. onhan tässä turvallista olla hänen kanssaan... mutta onko se kaiken a ja o?
millainen suhteemme on nyt? - tasapaksu ja väritön. sanaharkkaa tulee vaikka mistä asiasta, tunnen välillä ahdistusta enkä pysty hengittämään ellen lähde pois kotoani. tunnen itseni eläväksi kun olen yksin taikka vain lapseni kanssa.
väärinymmärryksiä on enemmän kuin laki sallii, hän ei taida tuntea minua kylliksi.
vähätteleekin minua, käyttää haukkumanimiä tms. eikä aikoihin puhu/kuuntele minua. en taida olla mielestään edes viehättävä.. (vaikka miehet usein kuolaavatkin perääni.. ; ) ) missään asioissa ei ole iloa ei huumoria, kaikki on vakavaa, tai se tehdään siksi..
en tiedä kannattaako tätä jatkaa enempää. josko minulle olisi jossain rakkauttakin luvassa, olisiko amor vielä ampumassa nuoliaan jos niin pyytäisin? täytyykin pitää silmänsä auki. ; )
 
Erosin itse juuri suhteesta, jossa toinen(mies) oli todella rakastunut minuun ja halusi sitoutua kanssani vakavasti. Itse olin onnellinen löydettyäni vihdoin miehen, jonka kanssa sain olla oma itseni. Seurustelimme tiiviisti kaksi kuukautta, kunnes murruin ja väsyin täysin. Mukavuudenhalu ei riittänyt kantamaan suhdetta sen pidemmälle. Pidin hänestä, ja kaipaankin hänen seuraansa, mutta en rakastanut. Suurta rakastumisen huumaakaan en kokenut.

Nyt eron jälkeen kaipaan kumppania, ja pelkään yksin jäämistä. Mutta nämä kirjoitukset auttoivat minua ymmärtämään, että ei ole oikein itselleen eikä toiselle jäädä suhteeseen, jossa vain toinen rakastaa tulisesti. Suren miehen puolesta, mursin hänen sydämensä, mutta kai ihmissuhteissa pitää olla hieman itsekäs?
 

Similar threads

I
Viestiä
8
Luettu
783
S
E
Viestiä
10
Luettu
3K
Perhe-elämä
olin oikeassa
O
K
Viestiä
8
Luettu
7K
Perhe-elämä
jelly hansen
J

Yhteistyössä