vika ei ollutkaan miehessä

[Itkupilli]

Kirjoittelin reilu kuukausi sitten parisuhteemme ongelmista kun kaikki oli yhtä painajaista.
Sain silloin vinkin yhdeltä ystävälliseltä sielulta kirjoittaa miehelleni kirjeen jotta tietäisin miltä hänestä tuntuu.
Hän yllättäen vastasi kirjeeseeni ja avautui minulle ensimmäistä kertaa aikoihin. Mutta kirjeen ja sen jälkeen käytyjen keskustelun tuloksena huomasin ettei vika ollutkaan hänessä, vaan minussa.
En usko enään rakasta häntä, mutta en voi jättääkään häntä, jotenkin se ei tunnu reilulta häntä kohtaan ja koko turvaverkostoni koostuu hänen sukulaisistaan ( omat niin kamalan kaukana), ja tiedän ettei mieheni ja hänen perheensä ymmärtäisi ratkaisuani. Mutta en tiedä miten jaksaisin tätäkään. Hän on ihana mies mutta en vaan enään rakasta häntä. En edes muista koska olisin katsonut häntä niin kuin ennen. Hän on lasteni isä mutta minulle ei mitään muuta, enään tai ehkei koskaan ollutkaan ( naimisiin 20v, ensimmäinen lapsi silloin 1v)
Ja yritin puhua parhaalle kaverilleni asiasta, mutta hän ei uskonut minua, ollemme kuulemma niin täydellinen pari ettei meillä voi mennä huonosti.
Saattaa kuulostaa tyhmältä mutta en todellakaan tiedä miten lähtisin tästä suhteesta loukkaamatta miestäni ja joutumatta riitoihin hänen ja hänen perheensä kanssa.
Olisi ihana olla onnellinen, eikä vain esittää onnellista.

 

[Harmaa]

Voi kun voisin auttaa.. Vaan kun itse olen samassa tilanteessa.. Meillä on 3kk vanha aivan ihana pieni tyttö jota rakastan enemmän kuin mitään. Myös mieheni rakastaa tätä pikkuneitiä niin että ihan sydäntä särkee katsoa heitä yhdessä.. Ai missäs se vika on? Kun en rakasta enää miestäni.. Tai no, rakastan tietty tavallaan. Onhan sitä yhteistä taivalta takana ja koettu on yhtä ja toista, ja nyt tämä lapsikin.. Mutta en rakasta enää häntä Miehenä. En tunne minkäänlaista intohimoa häntä kohtaan.
Olisikin niin helppoa vain lähteä, vaan kun se ei ole. Tuntuu väärälle viedä mieheltä "koko elämä". Mies osti omakotitalon jotta minulla ja vauvalla olisi tilaa olla ja elää. Enhän minä täältä voi lähteä, talo jäisi yksin miehen harteille ja mitä hän omakotitalolla yksin tekis, niin hän sanoi jo taloa ostaessa että eipä sitä itekseen tulis ostettuakaan.. Ja lapsi.. Repisin sydämen hänen rinnastaan jos ottaisin naperon mukaani. Toisaalta taas mies käy kaukana töissä (kaukana ja kaukana mutta tunnin vie suuntaansa työmatkat) joten hänellekkään en voi ipanaa jättää.
Repii niin sisältä rikki. Kun ei voi lähteä, mutta kun ei voi jäädäkkään.. En halua elää kulissi liitossa.. Joskushan naperokin varmasti tajuaa että isä ja äiti ei halaa eikä nuku edes samassa sängyssä.. Ja kuitenkin haluais että vekaralla ois onnellinen lapsuus..

Onnellisin se taitas olla jos minua ei täällä olis, vaan miten lähteä kun toinen ei tahdo minun menevän.. Tämä on niin vaikeeta.. :'(

 

[äippä]

Harmaana, lapsesi on vasta niin pieni. Älä ajattele edes mitään radikaalia tuntemuksiesi takia. Itselläni ensimmäiset 2kk meni kuin sumussa. Näin vain ja ainoastaa lapseni. Mieheni läheisyys teki suorastaa pahaa ja ihmettin, että mitä olen hänessä joskus nähnyt. Yökötti ajatuskin jo pelkästä koskettamisesta. Ennen asiat olivat toisin. Lopetin sitten imettämisen ja maailma on täysin uusi. Hävettää edes ajatella, että mitä mielessäni alussa pyöri. Mieheni on edelleen rakas ja intohimoa on miehen mielestä jo vähän liikaa (poju on nyt 5kk) B) Moni tuntemus voi johtua täysin hormooneista, anna ajan kulua.

 

[Samat sanat]

Harmaalle sanon ihan samaa kuin edellinen.

Tämä vauva-aika tekee tepposia ja mies ei välttämättä näytä enää....miltään. Kumppani on hukassa, tunteet jossakin. Olo on tyhjä ja tunnoton.

Minusta se kuuluu asiaan ja varmaankin johtunee osaksi hormoneista, osaksi elämäntilanteen muutoksesta. Yhtäkkiä ei olekaan enää kaksi rakastavaista. Miehen ja naisen välinen suhde kestää aikansa kunnes se muotoutuu omiin uumiinsa ja rooleihinsa. Siitä on intohimo kaukana.

Tämä aika on hyvä käyttää kumppanuuteen vauvan hoidossa ja suunnata se energia juuri sinne. Hyvä parisuhde antaa odottaa ja sieltä ne tunteet vielä tulevat, jos ovat tullakseen. Kannattaisi katsoa kuitenkin.

Ap:lle en osaa vastata, mutta toivon että löydät ratkaisun.

 

[kikka]

Kuinka tämän nyt kauniisti sanoisi, sitä se elämä on. Aika harvassa on ne parisuhteet joissa aina sitä kumppania rakastetaan ja halutaan ihan kympillä. Jokaisessa suhteessa on ala- ja ylämäkiä. Jos oikeasti haluaa elää pitkässä parisuhteessa vaatii se paljon töitä ja myös sitä joustamista. Jos haluaa olla kokoajan rakastunut ja aina haluta kovasti kumppaniaan päätyykin siihen nykypäivän muoti-ilmiö kierteeseen jonka tuloksena on jatkuva parinvaihto ja uusperheet. En usko että sellaisessakaan kierteessä voi onnelliseksi tulla. Tietysti vikaa voi olla kumppanissa ja halu rakastaa voi kuolla. Mutta varsinkin pienen lapsen kanssa ollessa oma energia- ja hormonitasojen vaihtelu jo riittää tukahduttamaan ne suurimmat lemmenliekit. Kärsivällisyyttä vaan kehiin ja antakaa aikaa ja rakkaudelle mahdollisuus.

 

[Eleonoora]

Vauva sekoittaa naisen pään, mikään mies ei välttämättä kiinnosta silloin kun vauva on pieni. Minuakin ärsytti miehessäni lähes kaikki piirteet silloin! Itse olen tullut siihen tulokseen, että lapset tuovat parisuhteeseen taukoja, mutta se on tavallaan ihan hvä, sillä ilman lapsia niistä tauoista tulee parisuhdeongelmia. Kun on lapsia niin välillä on vain vähän hiljaisempaa eikä siitä tarvitse tehdä niin suurta numeroa.

Mutta voihan se rakkauskin loppua, sillä ei sitten voi mitään. Tuossa kohtaa kannattaa kyllä käyttää malttia.

 

[Elämä on]

Luettuani tätä ketjua,tajusin etten olekaan ainoa joka näin tuntee. Itse olen naimisissa 3. vuotta oleva 25v kahden lapsen(2,5v ja 3kk) äiti. Tällä hetkellä elämä on päällisin puolin hyvin: miehen kanssa yhteinen yritys,terveet lapset ja itsekin olemme terveitä.Mutta mutta...rakkaus on kadonnut,ainakin mun osalta.Mies ei tunnu enää samalta kuin ennen,pelkkä katsekin häneen melkein inhottaa,saati sitten kosketus.Kuopuksen raskausaika meni melkeinpä riidellessä ja yhä se jatkuu.Raskaana ollessani luulin vain kaiken johtuvan hormooneista...tai ehkä tämä on vieläkin sitä...en tiedä.
Vettä myllyyn pisti vielä kuukausi sitten tapaamani mies.Olin viettämässä iltaa kavereiden kanssa vanhassa kotikaupungissa ja mieheni toisaalla omien kavereidensa kanssa.Ehdin illan aikana tutustua tähän tapaamaani mieheen muutaman tunnin ajan ihan jutustelun merkeissä.Kotiinlähdön merkeissä vaihdoimme sitten s-postiosoitteet.En todellakaan ollut haku päällä,olenhan naimisissa ja 2 lapsen äiti enkä tälläista olisi IKINÄ osannut odottaa.Siinä miehessä oli/on jotain mitä en osaa kuvailla.Aluksi vaihdeltiin meilejä,sitten pari tekstaria,sen jälkeen olinkin jo vanhassa kotikaupungissani(vanhemmilani lasten kanssa viikon) ja tapaamassa tätä miestä.Se viikko meni melkein kokonaan nähdessäni tätä miestä minkä töiltään kerkesi.Olimme jopa lapsieni kanssa leikkareilla ja rannalla.Sitten oli kotiinpaluun aika...takaisin harmaaseen arkeen Jo kotikynnykselle astuessani tuli riitaa mieheni kanssa ja tekipä mieli lähteä takaisin.Tästä on kulunut nyt viikko ja yhä olemme tämän miehen kanssa tekemisissä.Juttelen jopa hänen kanssaan enemmän kuin oman mieheni,eli päivittäin 1-3 kertaa ollaan puhelimessa.Tlanne on kauhea! Tunne sanoo toista ja järki toista.Enkä enää tiedä on järkeäkään päässä.

 

[melkein sama]

\

Luettuani tätä ketjua,tajusin etten olekaan ainoa joka näin tuntee. Itse olen naimisissa 3. vuotta oleva 25v kahden lapsen(2,5v ja 3kk) äiti. Tällä hetkellä elämä on päällisin puolin hyvin: miehen kanssa yhteinen yritys,terveet lapset ja itsekin olemme terveitä.Mutta mutta...rakkaus on kadonnut,ainakin mun osalta.Mies ei tunnu enää samalta kuin ennen,pelkkä katsekin häneen melkein inhottaa,saati sitten kosketus.Kuopuksen raskausaika meni melkeinpä riidellessä ja yhä se jatkuu.Raskaana ollessani luulin vain kaiken johtuvan hormooneista...tai ehkä tämä on vieläkin sitä...en tiedä.
Vettä myllyyn pisti vielä kuukausi sitten tapaamani mies.Olin viettämässä iltaa kavereiden kanssa vanhassa kotikaupungissa ja mieheni toisaalla omien kavereidensa kanssa.Ehdin illan aikana tutustua tähän tapaamaani mieheen muutaman tunnin ajan ihan jutustelun merkeissä.Kotiinlähdön merkeissä vaihdoimme sitten s-postiosoitteet.En todellakaan ollut haku päällä,olenhan naimisissa ja 2 lapsen äiti enkä tälläista olisi IKINÄ osannut odottaa.Siinä miehessä oli/on jotain mitä en osaa kuvailla.Aluksi vaihdeltiin meilejä,sitten pari tekstaria,sen jälkeen olinkin jo vanhassa kotikaupungissani(vanhemmilani lasten kanssa viikon) ja tapaamassa tätä miestä.Se viikko meni melkein kokonaan nähdessäni tätä miestä minkä töiltään kerkesi.Olimme jopa lapsieni kanssa leikkareilla ja rannalla.Sitten oli kotiinpaluun aika...takaisin harmaaseen arkeen Jo kotikynnykselle astuessani tuli riitaa mieheni kanssa ja tekipä mieli lähteä takaisin.Tästä on kulunut nyt viikko ja yhä olemme tämän miehen kanssa tekemisissä.Juttelen jopa hänen kanssaan enemmän kuin oman mieheni,eli päivittäin 1-3 kertaa ollaan puhelimessa.Tlanne on kauhea! Tunne sanoo toista ja järki toista.Enkä enää tiedä on järkeäkään päässä.

Tilanne sama täällä, lapset vain vanhempia :hug:

 

[Suruvaippa]

\

Kuinka tämän nyt kauniisti sanoisi, sitä se elämä on. Aika harvassa on ne parisuhteet joissa aina sitä kumppania rakastetaan ja halutaan ihan kympillä. Jokaisessa suhteessa on ala- ja ylämäkiä. Jos oikeasti haluaa elää pitkässä parisuhteessa vaatii se paljon töitä ja myös sitä joustamista. Jos haluaa olla kokoajan rakastunut ja aina haluta kovasti kumppaniaan päätyykin siihen nykypäivän muoti-ilmiö kierteeseen jonka tuloksena on jatkuva parinvaihto ja uusperheet. En usko että sellaisessakaan kierteessä voi onnelliseksi tulla. Tietysti vikaa voi olla kumppanissa ja halu rakastaa voi kuolla. Mutta varsinkin pienen lapsen kanssa ollessa oma energia- ja hormonitasojen vaihtelu jo riittää tukahduttamaan ne suurimmat lemmenliekit. Kärsivällisyyttä vaan kehiin ja antakaa aikaa ja rakkaudelle mahdollisuus.

Tämä oli viisas teksti. En todellakaan suosittelesi mitään kovin isoja ratkaisuja, kun on vauva perheessä. Sen tajuaa vasta jälkikäteen kuinka "ahtaalla" omat ajatukset silloin on. Mutta tuokin on totta, että joskus halu rakastaa kuolee. Mutta näin omasta kokemuksestani voisin sanoa, (ei tämä tietty kaikkia koske) että eroajatus vaatii todella pitkän kehittelyajan, ennen kuin tietää, onko se oikea ratkaisu. Ei kannata heti ekoista eroajatuksista rynnätä tekoihin. Vaikka se on joskus tuskallista ja ahdistavaa, niin kannattaa todella antaa itselleen ja suhteelleen AIKAA. Tuo on klisee, mutta totta. Itse olen ajatellut eroa jo melkein kaksi vuotta, ja vihdoin alan ymmärtää, että se on lopulta oikea ratkaisu, alan hahmottaa virheet jotka olemme tehneet, mikä oli syynä alunperin yhteenmenoon jne. Vikaahan on aina kummassakin ja ne viat kyllä täytyy käydä läpi, onko vika OIKEASTI toisessa, vai yritänkö vain saada sen kuulostamaan siltä. Sieltä se ratkaisu löytyy ja toivoisi tietenkin aina, että se olisi muu kuin ero.