T
"TiinaK"
Vieras
En jaksa enää! Pelkään että olen tulossa hulluksi, tai ainakin tasapainoni on järkkymässä. Elämäntilanne on hankala. Raha-asiat hankalat jatkuvasti, 3-vuotiaan isä ei tapaa lasta kuin kerran vuodessa minä paikalla, uusi suhde solmussa, isovanhemmat pilkkaavat minua muun muassa raha-asioiden vuoksi, opiskelut ovat jäljessä jne.
Minusta tuntuu että olen yrittänyt parhaani pitää huolta asioistani. Nyt olen aivan loppu. Tuntuu että rakkaus on tyystin loppunut. Tiuskin lapselleni ja mieheni oksettaa minua. En tunne muuta kuin kiukkua, syyllisyyttä ja turhautumista.
Tarvitsisin aikaa itselleni, ja siihen että tekisin kaiken maailman rästihommia joita on pitkin vuotta kasaantunut. Kukaan ei tunnu tajuavan. Avusta puhutaan mutta sitä ei anneta. En jaksa enää edes pyytää. Olin koko joulun kipeä, nyt on lapsi sairaana. Mies on viikon lomalla ulkomailla. Hänellä menee kaikki hienosti, enkä jaksa enää olla mukana iloitsemassa hänen menestyksestään. Hän ei vain kykene ymmärtämään kuinka loppu olen henkisesti sitä että yritän hoitaa kaikki asiat jatkuvasti päällekkäin.
Olen ajatellut laittaa välit poikki vanhempiini. Heidän puheluidensa jälkeen yleensä itken. Heillä on autot, kesämökit ja omistusasunnot. He eivät tuo lapselle edes lahjoja merkkipäivinä. Kun ostan jotain käytettyä he pilkkaavat sitä että minulla ei ole varaa ostaa mitään "kunnollista". Hoitoapua heiltä ei saa laisinkaan, vaikka asuvat samassa kaupungissa.
Päivät olen koulussa, ja viikonloput lapsen kanssa. Yritän tehdä kouluhommat yöllä. Kyseessä on AMK-opinnot. Mieheni ei ikinä esim. ole hakenut lasta tarhasta. Hän harvoin tekee ruokaa tai antaa muutakaan käytännön apua. Lapsen kanssa hän leikkii hienosti, ja on hyväkäytöksinen noin muuten. Alan vain väsyä siihen että kodinhoito ja kaikki muu kaatuu niskaani. Ottaa luonteelle myös että hän käy ulkona ja lomilla, mutta minä en pääse.
Mitä minun pitäisi tehdä? Alan olla inhottava lähimmäisilleni, kun olen vain vihainen ja jumissa siinä tunteessa, että olen pettynyt muihin ja itseeni. Olen yrittänyt puhua miehelleni asioista, ja hän on kyllä vastaanottavainen. Tuntuu vain että kaikki pitää silti pyytää erikseen. Hän ei ymmärrä mitä tarvitsen. Mietin jo pariterapiaa. Kirjoitin kirjeenkin. Hän puhuu asioista, jotka ovat kaukana tulevaisuudessa, kuten ehkä loma joskus olisi tarpeen kun lapsi on isompi jne. Hän ei ymmärrä että tarvitsen jotain nyt.
Minusta tuntuu että olen yrittänyt parhaani pitää huolta asioistani. Nyt olen aivan loppu. Tuntuu että rakkaus on tyystin loppunut. Tiuskin lapselleni ja mieheni oksettaa minua. En tunne muuta kuin kiukkua, syyllisyyttä ja turhautumista.
Tarvitsisin aikaa itselleni, ja siihen että tekisin kaiken maailman rästihommia joita on pitkin vuotta kasaantunut. Kukaan ei tunnu tajuavan. Avusta puhutaan mutta sitä ei anneta. En jaksa enää edes pyytää. Olin koko joulun kipeä, nyt on lapsi sairaana. Mies on viikon lomalla ulkomailla. Hänellä menee kaikki hienosti, enkä jaksa enää olla mukana iloitsemassa hänen menestyksestään. Hän ei vain kykene ymmärtämään kuinka loppu olen henkisesti sitä että yritän hoitaa kaikki asiat jatkuvasti päällekkäin.
Olen ajatellut laittaa välit poikki vanhempiini. Heidän puheluidensa jälkeen yleensä itken. Heillä on autot, kesämökit ja omistusasunnot. He eivät tuo lapselle edes lahjoja merkkipäivinä. Kun ostan jotain käytettyä he pilkkaavat sitä että minulla ei ole varaa ostaa mitään "kunnollista". Hoitoapua heiltä ei saa laisinkaan, vaikka asuvat samassa kaupungissa.
Päivät olen koulussa, ja viikonloput lapsen kanssa. Yritän tehdä kouluhommat yöllä. Kyseessä on AMK-opinnot. Mieheni ei ikinä esim. ole hakenut lasta tarhasta. Hän harvoin tekee ruokaa tai antaa muutakaan käytännön apua. Lapsen kanssa hän leikkii hienosti, ja on hyväkäytöksinen noin muuten. Alan vain väsyä siihen että kodinhoito ja kaikki muu kaatuu niskaani. Ottaa luonteelle myös että hän käy ulkona ja lomilla, mutta minä en pääse.
Mitä minun pitäisi tehdä? Alan olla inhottava lähimmäisilleni, kun olen vain vihainen ja jumissa siinä tunteessa, että olen pettynyt muihin ja itseeni. Olen yrittänyt puhua miehelleni asioista, ja hän on kyllä vastaanottavainen. Tuntuu vain että kaikki pitää silti pyytää erikseen. Hän ei ymmärrä mitä tarvitsen. Mietin jo pariterapiaa. Kirjoitin kirjeenkin. Hän puhuu asioista, jotka ovat kaukana tulevaisuudessa, kuten ehkä loma joskus olisi tarpeen kun lapsi on isompi jne. Hän ei ymmärrä että tarvitsen jotain nyt.
