En enään jaksa tätä

[RouvaP]

Ja vasta alussa ollaan...

Koko tämä lapsettomuusasia ja siihen liittyvä tekeminen tuntuu olevan pelkästään minun muistini ja tietoni pohjalla... olen jo tässä vaiheessa niin kyllästynyt tähän yrittämiseen yksin. En olisi halunnut kokea tätä tunnetta, että joudun tämän "yksin" tekemään. Ja ymmärtämään ja sietämään vielä senkin, että minun vuokseni tätä kaikkea ylimääräistä vaivaa joutuu näkemään..

Että minun pitääkin olla tällainen maho lehmä. Ja mieheni näkyy selvästi tympääntyneen siihen... Hän ei ole kertaakaan tutustunut niihin materiaaleihin tai niin että tutkisi netistä asiaa... kaikki olen minä joutunut kertomaan ja käymään läpi miljoona ja tuhat kertaa. Että mä en enään jaksa selitellä niitä toistamiseen, kun selvästi huomaan sen, että aiemmalla kerralla asia on mennyt toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Luulin, että tämä on yhteinen projekti mitä kävisimme läpi. Minä kaipaisin sitä empatiaa, ymmärrystä ja kuuntelua. Me ei edes puhuta asiasta, kun mieheni mielestä on turha jossitella ja haihatella... ja haaveilla... Hänen kuulleen en voi haaveilla vaan se täytyy tehdä kaikessa hiljaisuudessa.

Minä en ymmärrä miksen saisi toivoa lasta sydämeni pohjasta ja haaveilla ja laskea raskauslaskurilla ja tikutella ovistesteillä ja raskaustesteillä niin paljon kuin huvittaa, ei ne niin kalliita ole... miksi en saisi niin tehdä, jos se edes vähääkään pitää minut selvien kirjoilla ja hengissä.

Kaiken lisäksi äitini sairastui syksyllä rintasyöpään ja olen viettänyt monet unettomat yöt sen vuoksi. Pelkään menettäväni hänet, joka välittää ja ymmärtää minua ja ajatuksiani, ilman, että on jokaista toivetta ja haavetta rikkomassa. Minulle hän on kaikki kaikessa, enkä haluaisi häntä vielä menettää. Sairaus on rankka myös hänelle ja perheelle, mutta siitäkään en ole voinut keskustella mieheni kanssa, jotenkin hän tuntuu asian unohtaneen eikä ymmärrä minun huoltani. Ihmettelee miksi olen niin masentuneen oloinen tai kireä. En vain aina jaksa näiden huolien kanssa.

Välillä musta tuntuu, etten jaksa näitä vastoinkäymisiä enään... mutten haluaisi luovuttaa, antaa periksi ja muuttua passiiviseksi kaiken osalta. Ehkä nämä kasvattaa ja tekee vahvemmaksi... jospa näillä olisi jokin merkitys.

 

[Loimeri]

En osaa vastata. Mutta kovasti toivon Sinulle voimia ja lähetänkin täältä positiivista energiaa ja lämpimiä halauksia. Pysy vahvana, kohtalolla on varmasti suunnitelma sinuakin varten. :hug:

 

[Kyllä Korpee]

Pakko oli tulla vielä kirjottamaan, vaikka aattelin ensin kömpiä nukkumaan.

Kovin tutulta kuulostaa tuo sun miehes. Mulla on kotona samanlainen. On kaikista mun asioista aina niin "innokas" että pitää ihan suuhun tennissukkaa tunkea ja korviin on pakko tunkea läjä eareita! no ei vaiskaan.

Mun mies suhtautui lapsettomuushoitojen aikana ja ennen sitä, yhtä "kylmästi" kuin sun mies. Ei mitään oma-alotteista keskustelua, ei kiinnostusta ja varmaan säälistä mua kohtaan suostui hoitoihin, vaikka niitä mietittiin kauan. Mutta hänen epä-innokkuus liittyy myös muihin "mun" juttuihin. Omista asioistaan kyllä juttelee ja innostuu, mutta heti kun tulee vieraampi juttu, niin suu menee suppuun. Minusta tuo onkin niin kummallista, kun itse yleensä aiheesta kuin aiheesta kyselen ja tiedustelen. Yritän olla innostunut ja tiedonhaluinen miehen asioista ja toivoisin että hän myös olisin mun asioista kiinnostunut, Mutta ei niin ei!

Itse ajattelin myös hoitojen aikana, että mitenkähän meidän käy. Jos mies on yhtä innokas raskautta tai lapsia kohtaan. Varauduin henkisesti siihen, että jonakin päivänä vielä kuulen "sinähän sen lapsen halusit", ja uskotko, että sen olen kuullut. Meillä hoito tuotti tuloksen ja saimme kaksi vauvaa kerralla. Kerran tilanne kotona oli aikas hankala ja jotakin miehelle valitin ja sain tuon pelkäämäni lauseen vastaukseksi. Arvaa olenko valittanut tämän jälkeen...

Myöskään minun mieheni ei osaa jutella, lohduttaa ja olla empaattinen toivomallani tavalla suruaikana. Se on tullut useasti huomattua. Häneltä puuttuu siihen täysin kyvyt. Saattaa jotakin sanoa, mutta siinä se sitten on. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö hän surisi vaan ei vain osaa näyttää niitä tunteitaan. Ja sormi menee suuhun rääkyvän, hysteerisen naisen seurassa. Apua mitäs tässä pitää tehdä. No olenpas hiljaa, ei se ainakaan huonommaksi tilannetta tee. Näin kuvittelisin, että hän ajattelee...

Nyt olen taas pitkään potenut vauvakuumetta, mutta en ole miehelle sanallakaan vuoteen siitä puhunut. Yllätys oli parisen kuukautta sitten suuri, kun mies itse alkoi puhumaan uusista hoidoista, jos vaikka meille tulisi lisää lapsia! Noh mutta se on uusi tarina, en tiedä onko minusta enää uusiin hoitoihin...

 

[kuumetta]

Hei

Voi, miten surullinen mieli tuli kirjoituksistanne. Mieleeni tuli hyvin elävästi exäni, jonka kanssa olin yhdessä yli 14 vuotta. Erotessamme olin jo yli kolmikymppinen, ja olin kaivannut omaa lasta jo melkein kymmenen vuotta. Mutta johtuen juuri tuonkaltaisista asioista, mitä kerroitte, en koskaan tosissani edes uskaltanut ajatella lasten olevan meille mahdollisia. Odotin vuosikaudet, että miehen asenne muuttuisi ja hän alkaisi kiinnostua minustakin, ja ehkä yhteisestä lapsesta. Mutta ei... vasta erosta päätettyämme mies alkoi yhtäkkiä sanoa, että hän olisikin valmis isäksi. Minä en enää silloin, onneksi, alkanut perumaan eroamme. Silloinen suhteemme ei ikinä olisi kestänyt lapsettomuushoitoja. Silloisessa suhteessamme emme koskaan edes yrittäneet lasta, koska suhde ei minun (eikä hänenkään) mielestään ollut sellainen, että siinä olisi ollut lapsen hyvä kasvaa. Halusin vain kertoa oman kokemukseni, koska tilanteet kuulostivat niin kovin tutuille.

Arvatkaapa vain, satuttivatko ihmisten vauvakyselyt kommentit siitä, että lapsia pitäisi jo tehdä, kun itse tiesin, että perhe-elämämme ei tulisi ikinä olemaan onnellista, jos se lapsi tuohon huonoon suhteeseen tulisi.. ja kuitenkin koko ajan odotin aikaa, jolloin toinen huomaisi minunkin tarpeeni ja tunteeni.

Kaikille ero ei ole oikea ratkaisu. Minulle se oli ainoa vaihtoehto onnelliseen elämään.

Voimia teille kaikille.

T. Kuumetta (joka lopulta viimein tapasi miehen, joka puolustaa, suojelee ja myötäelää vaimonsa kanssa joka hetki joka asiassa)

 

[Kyllä Korpee]

Tulen hieman puolustamaan omaa tilannettani. Mies on juro,mutta kuitenkin varmasti se ainoa-oikea minulle.
Siis vaikka meidän tilanne esim siltä vaikkuttaa edellisestä viestistäni, että mies ei olisi ollenkaan minusta kiinnostunut, niin ei se ihan niin mene. Vaikka sitä väsyneenä on saanut mieheltä kuulla epäasiallisia kommentteja niin kyllähän niitä itsekin tulee jaettua. Tämä siis on ymmärrettävää väsyneltä ihmisiltä. Ja tietenkin pientenlasten vanhemmat ovat juuri väsyneitä,silloin on osattava suodattaa moniakin huolimattomasti sanottuja sanoja, kun väsynyt sanoo ja väsynyt loukkaantuu.

Itse olen ainakin lasten myötä oppinut hyvin kärsivälliksi. Sitä olin mielestäni jo ennen lapsia, kun lapsettomuusongelma siihen minua koulutti. Lapset ovat jatkaneet koulutusta. Yksi suurimmista "viisauksistani" on, että viikonlopun tai loman koittaessa on oltava itse maltillinen. Mies kun tulee töistä/työmatkalta kotiin, pitää olla itse odottavalla kannalla, olla rauhallinen, koti mielellään siistinä jne. Silloin mies aika nopeasti rentoutuu. Mutta jos itse on heti vaatimassa miehen kotiintultua osaansa, omaa-aikaa, kauppaan tai tekemään sitä tai tätä, niin viikonloppu on pilalla. Eli mieheni kanssa toimii sellainen tietynlainen taktiikka monessa suhteessa. Hän ei osaa välttämättä ilmaista itseään kauniin/suorin sanoin, hän saattaa tehdä sen omalla tavallaan ilman sanoja tai sanoa sen kovin oudosti, kun ei muuten osaa... Mutta ongelmallisissa tilanteissa, jotka on vaikeita hänelle (ja varmasti myös minulle) hän ei osaa juurikaan mitään sanoa.

Olenkin itse tulkinnut ongelmaksi negatiivisten tunteiden käsittelykyvyttömyyden. Siis miehelleni on aivan varmasti lapsettomuus ollut ja on suuri ongelma, mutta siitä ei ole osannut puhua. Hän varmasti kokee olevansa epäonnistunut mies, kun ei lasta saa vaimolleen tehtyä ja tämän vuoksi vaimo on aivan onneton. Toisaalta hän ajatteleen, etteikö saa niitä apupoikia tai tyttöjä joiden kanssa voisi sitten puuhastella kaikenlaista tai joille voisi opettaa "annaskun isäs näyttää" ja sitten ylpeänä esittää lapsiaan muille "kun meidän antti se teki neljävuotiaana jo komian talon"...

Siis mies varmasti suree omalla tuppisuisella tavallaan, kun ei muutakaan osaa. Itse yritän omalla tavallani lohduttaa ja avata niitä patojani, mutta tämä työ ei hätiköiden parane,siinä tarvitaan aikaa.

Ero ei meillä ole ollenkaan tarpeellinen. Meillä on ongelmamme, niinkuin kaikilla. Mutta kyllä minä ainakin näiden ongelmien kanssa oikein hyvin tulen toimeen. Eron ottaisin, jos mies olisi aina menossa omissa jutuissaan tai viihteella harvase viikonloppu tai olisi väkivaltainen, olisi itsekäs perheen/vaimon kustannuksella. Tämä tuppisuu-ongelma on mielestäni henkisenkasvun paikka, mihin mies tarvitsee apua, jota minä osaan hänelle antaa. Muut eivät varmaan ymmärtäisi...

 

[kuumetta]

Kyllä Korpee,

anteeksi, jos sait kirjoituksestani sen käsityksen, että suosittelen sinulle eroa. En tarkoittanut sitä niin. Halusin vain kertoa oman kokemukseni. Et varmasti olisi suhteessasi etkä olisi halunnut miehesi kanssa lapsia, ellei suhteessa olisi paljon enemmän hyviä kuin huonoja puolia. Ketjun kirjoitukset vain herättivät minussa kaikki ne jo melkein unohtamani tunteet ja ahdistukset.

Jokainen meistä elää omaa elämäänsä ja tietää, mitkä ratkaisut ja valinnat ovat oikeita omalla kohdalla. Pääasia on, että itse ja läheiset ovat onnellisia.

Voi hyvin ja lämmintä kevättä sinulle ja kaikille muillekin!