Voisko joku kopsata jutun meidän kaikkien luettavaksi?
J
ukka Huusko HS
Julkaistu: 29.5. 16:30
SYYSKUUSSA 2015 olin reportaasimatkalla Pohjois-Irakissa seuraamassa Isisin-vastaista sotaa. Tapasin matkalla irakilaisia miehiä, jotka kyselivät mahdollisuuksista päästä Suomeen.
Kannattaisiko mennä suoraan Venäjän läpi vaiko koukata Kreikan kautta, minulta kyseltiin. Moni oli kuullut uutisen, että Suomen pääministeri
Juha Sipilä lupasi oman asuntonsa Kempeleessä pakolaisten käyttöön.
Keskiluokkaiset irakilaismiehet, joilla ei ollut välitöntä vaaraa, suunnittelivat jättävänsä maan. He kertoivat tuttavistaan, jotka olivat jo myyneet autonsa tai kaupunkiasuntonsa ja rahoittaneet sillä tavoin ihmiskauppiaiden järjestämän matkan Eurooppaan.
Samalla reissulla vierailin Irakin Kurdistanissa pakolaisleireillä, joilla asui tuohon aikaan arviolta 1,5 miljoonaa ihmistä. Pakolaisleireillä viruvat ihmiset olivat menettäneet sodassa kaiken: kotinsa, omaisuutensa, perheenjäseniään, toimeentulon. Tästä huolimatta tai oikeastaan juuri siksi heillä ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta lähteä pois saatikka anoa turvapaikkaa Euroopasta.
PUOLI vuotta myöhemmin Turkin ja Syyrian rajalla Kilisissä kuulin paikallisilta toimittajilta, että alueella oleskeli nuoria miehiä Marokosta ja Tunisiasta. He viettivät aikaansa Turkissa syyrialaisten pakolaisten seurassa oppiakseen Syyrian murteen. Sitä tarvittaisiin myöhemmin, kun he esiintyisivät Euroopassa syyrialaisina turvapaikanhakijoina.
Muutama kuukausi tämän jälkeen tapasin vielä Saksassa paikallisen tiedusteluasiantuntijan. Hän kertoi avoimesti, missä tilassa Saksa oli noin 6–8 viikon ajan syksyllä 2015: Rajat olivat sepposen selällään, ja satojatuhansia ihmisiä virtasi sisään. Noina viikkoina viranomaisilla ei ollut mitään mahdollisuuksia selvittää, keitä saapui Saksan kautta Eurooppaan.
Pian sen jälkeen nähtiin Pariisissa yksi Euroopan historian pahimmista terrori-iskuista. Isis oli käyttänyt tilannetta hyväkseen ja lähettänyt terrorisolun sisään.
TÄMÄ on se subjektiivinen näkökulma, josta käsin katsoin Ylen tiistaina esittämän, jo ennakkoon kohua nostattaneen
Seinäjoen arabikevät -dokumentin. Minulle oli päivänselvää, että turvapaikkajärjestelmässä oli valuvika.
Yle oli aiemmin kieltäytynyt näyttämästä dokumenttia, koska yhtiön sisällä oli arvioitu, että dokumentissa painottuu liikaa islamofobinen näkökulma. Tiistaina televisiossa näytetty ja nyt Yle Areenassa katsottavissa oleva dokumentti kuitenkin on ohjaaja
Matti Reinikanmukaan se versio, jonka hän halusikin tehdä.
Ohjaaja Matti Reinikka Seinäjoen arabikevät -elokuvan lehdistönäytöksessä Helsingissä.(KUVA: AKU ISOTALO / HS)
Aiemmin on jo
todettu, ettei dokumentti sisällä mitään sellaista, jota ei voisi esittää suomalaisessa televisiossa. Dokumentissa annetaan toki paljon tilaa äärioikeistolaisen Suomen Sisu -järjestön aktivistille
Antti-Jussi Hirsimäelle sekä kahdelle ex-muslimille, jotka varoittavat Eurooppaa uhkaavasta niin sanotusta islamisaatiosta.
Näille väittämille ei dokumentissa esitetä juurikaan tasapainottavia näkemyksiä.
Irakilainen Shihab (oik.) ja vastaanottokeskuksen johtaja Henrik Mujunen Seinäjoen arabikevät -dokumentissa. (KUVA: SIPERIA / YLEN KUVAPALVELU)
Mutta dokumentissa annetaan ääni myös turvapaikanhakijoille kuten
Shihab Ahmedille. He puhuvat avoimesti kolikon kääntöpuolesta: siitä, että osa turvapaikanhakijoista on tullut Suomeen vain huvittelemaan, ja joukossa on myös potentiaalisesti vaarallisia ihmisiä. Osa heistä voi olla jihadisteja, jotka ajavat islamilaista ylivaltaa.
Nämä ihmiset käyttävät törkeästi hyväkseen kansainvälistä järjestelmää, joka on luotu suojelemaan vainottuja ihmisiä. On päivän selvää, että tällainen toiminta nakertaa luottamusta siihen, että turvapaikkajärjestelmä toimii oikeudenmukaisesti.
Tämän ääneen sanominen ei pitäisi olla ongelma. Dokumentti nostaakin arvokkaasti esille sen, että turvapaikanhakijoiden joukossa on monenlaisia ihmisiä. Heitä ei voi niputtaa yhdeksi ryhmäksi.
DOKUMENTTI nostaa esille myös arjen sankarin. Hän on SPR:n Seinäjoen vastaanottokeskuksen johtaja
Henrik Mujunen.
Seinäjoen toimistostaan käsin Mujunen pyrkii ymmärtämään koko kansainvälisen pakolaiskriisin kontekstia. Hän kuuntelee ja ymmärtää kaikkia osapuolia. Mutta ennen kaikkea hän pistää itsensä likoon varmistaessaan, että ainakin hänen johtamassaan vastaanottokeskuksessa osataan käyttäytyä.
”Tarvitseeko enää puhua naisten kunnioittamisesta ja siitä, mitä kesä tuo tullessaan?” Mujunen teroittaa vastaanottokeskuksen väelle, josta valtaosa on miehiä.
Tämä tapahtuu samaan aikaan, kun suomalainen äärioikeisto tekee iskuja vastaanottokeskuksiin, osa jopa kehottaa hyökkäämään SPR:n keskustoimistoon Helsingissä.
SEINÄJOEN arabikevät puolustaa paikkaansa niiltä osin, kun dokumentti seuraa suomalaisen pikkukaupungin tasolla sitä mutkikasta ilmiötä, joka kuohutti Eurooppaa vuosina 2015–2016. Itse en jaksa olla huolissani siitä, jos dokumentissa avataan myös niiden ihmisten ajatusmaailmaa, jotka pelkäävät nimenomaan muslimien maahantuloa.
Peloista vaikeneminen ei poista ongelmia. Se, kuinka realistisia nämä pelot ovat, voisi hyvin olla toisen dokumentin aihe.
Suomen Sisu -aktivisti Hirsimäki haaveilee dokumentissa siitä, kuinka eurooppalainen valtio toisensa perään sulkee rajansa. Dominoefektinä maahanmuutto Eurooppaan tyrehtyy tyystin.
Mutta on myös muunlaisia keinoja. Viime vuosina EU on terästäytynyt, eikä syksyllä 2015 muutaman viikon kestänyt hallitsematon maahanmuutto ole enää akuutti ongelma.
Jos EU:n ulkorajat ovat hallinnassa ja turvapaikkajärjestelmä toimii niin, että turva tarjotaan sitä todella tarvitseville, ei onnenonkijoille tai vaarallisille hyväksikäyttäjille, silloin myös villeimmiltä salaliittoteorioilta putoaa pohja alta.