Olen 8-kuukautisen lapsen äiti. Lapsi syntyi keskosena viikolla 34 ja raskaus oli aika vaikea jatkuvien supistelujen ja raskaan työn takia. Olin yksin raskaana, koska lapsen isä asuu ulkomailla ja meillä oli vain lyhyt suhde. Omat vanhempani asuvat kaukana ja minulla ei ihan lähiverkostoa oikein ole, koska asun olen asunut tässä kaupungissa jossa asun vain kolme vuotta. On kyllä lapsen toinen kummi, joka on myös ystäväni ja jotain lähisukulaisia, mutta sukulaisiin on vähän kaukaiset välit.
Lapsella oli viiden kuukauden ajan koliikki. Olin joka ikisen päivän lähestulkoon yksin. Kutsuin kyllä ihmisiä kylään, kävin perhekahviloissa ja muualla kylässä kun lapsi sattui pienet hetket nukkumaan tai olemaan rauhallisempi, mutta uuvuin täysin. Lasta piti kantaa koko ajan, saattoi nukkua kantoliinassa ja joskus vaunuissa, mutta pääasiassa jopa ulkona oli aina pakko kantaa. Minun piti käydä silti kaupassa, ja raahata ostokset vaunuissa ja useimmiten silti kantaa toisella kädellä itkevää lasta ja työntää toisella kädellä vaunut ja ostokset kotiin. Oli joka päivä tosi usein olo etten jaksa kävellä enää metriäkään. Ensimmäiset kolme kuukautta meni varmaan jossain raskaushormonihössötyksessä ja oli ihanaakin, koska ihmiset tulivat katsomaan vauvaa ja oli nimijuhlia sun muita. Sen jälkeen tuntuu ettei kukaan ole ollut kiinnostunut siitä mitä minulle kuuluu tai auttamaan yhtään. Äitini on välillä auttanut, mutta siinäkin on vaikeuksia tai hän ei tunnu tajuavan että tarvitsisin hänen apuaan todella paljon. Siskoni on sitä mieltä että yksin pitää pärjätä ja tilanteeni johtuu siitä etten järjestä elämääni itse. Hän on lapsen sylikummi eikä ole käynyt täällä kuin kerran kun lapsi syntyi vaikka olen pyytänyt apua. Häneltä on tänne kolmen tunnin matka bussilla. Itse olemme käyneet siellä kaksi kertaa ja kummallakaan kerralla siskoni ei ole tarjoutunut ottamaan lasta edes siksi aikaa "hoitoon" tai katsomaan kun käyn suihkussa. Ekalla kerralla pyysin, jos voisi katsoa 20 minuuttia kun käyn lähikaupassa ostamassa lastenruokaa, ja siitä hän oli näreissään, kun en saisi kuulemma jättää hänelle hoitoon. En ymmärrä tällaista niinkuin lainkaan. Eikö läheisten kuuluisi auttaa pikkulapsiajassa muutenkin, ja jos on koliikkilapsen yksinhuoltaja niin eikö apua pitäisi saada kaksinverroin enemmän?
Nyt lapsi on ollut rauhallisempi kolme kuukautta, mutta edelleen on tosi rankkaa. Minulla on jotain läheisempiä ihmisiä täällä, mutta he eivät tarjoudu auttamaan eivätkä useimmiten pääse jos pyydän. Kun lapsi oli flunssassa viikon ajan, pyysin ainakin viideltä ihmiseltä apua, jos pääsisin käymään kaupassa, ja kukaan ei tämän koko viikon aikana muka päässyt. Yksi sukulainen on ollut neljä kertaa katsomassa lasta pienen ajan kun olen käynyt kirjastossa tms. ja hän on nyt jo jotenkin ilmaissut, ettei kamalasti ehdi käymään kun hänellä on jo (yksi) lapsenlapsi.
Tarvitsisin siis ihan oikeasti sellaista perusapua, joka kuuluu kaikille. Siis sellaisia ihmisiä, joille ei ole epämiellyttävää tulla ja joilla tämä elämä tässä on jotenkin posiitivinen asia ja lapsen tulo ja siinä auttaminen mukaviakin asioita eikä vain jotenkin kamalaa rasitusta. Perhetyöntekijä käy täällä kyllä viikoittain, mutta kaipaisin aivan tajuttomasti läheisiä ihmisiä auttamaan ja juttelemaan ja tekemään jotain juttuja päivisin. Olen henkisesti ja fyysisesti ihan lopussa. Minulla on ollut viimeisen kuukauden ajan sydämen rytmihäiriöitä ja olen alkanut jotenkin viime viikkoina menettää otetta hommaan ihan kokonaan. Huimaa ja olen kärttyisenä kivahtanut lapselle, vaikka olen kyllä aina pyrkinyt heti rauhoittumaan ja hyvitellyt sen jälkeen. En vain jaksa sen koliikin jälkeen lapsen kiljumista (kiljuu niin että sattuu korviin ja ei rauhoitu kuin sylissä enkä voi ihan koko ajan pitää sylissä, koska minun pitäisi esim. syödä ja tiskata välillä).
Olen yleisesti vaan jaksanut ja jaksanut ja jaksanut ja pakottanut itseni pysymään rauhallisena ja lapsen takia iloisena vaikka koko ajan kalvaa kamala kipu ja jotenkin rauhattomuus että miten meille käy ja mitä ihmettä voin tehdä. Lapsenvahdin olen välillä palkannut, mutta ihan viikoittain siihen ei ole varaa ja jos lapsi sairastuu, on tosi vaikea saada keltään sellaista hätä- tai pikaista apua. Se luo jatkuvaa turvattomuuden tunnetta.
Viime aikoina minulla on ollut niin voimakas masennus että olen alkanut ajatella että olisiko tämän lapsen etu antaa hänet sijaisperheeseen, jossa hänellä olisi parempi elää. En ikinä elämässäni haluaisi antaa lastani pois. Teen ihan mitä tahansa ettei minun tarvitsisi niin tehdä, mutta entä jos lopahdan ja en "ehdi" saada uusia ystävyyssuhteita tms. Tänään laitoin esim. serkulleni, joka on ollut aikaisemmin läheinen ja oli ensimmäiset kuukaudet kiinnostunut ja innoissaan lapsen syntymästä viestin, että pääsisikö lähiviikkoina käymään, ihan milloin vaan on vapaata. Vastaus oli että seuraava vapaa viikonloppu on kesäkuussa ja terveisiä vaan.
Haluan että lapseni voi hyvin ja että itse olen tasapainoinen ja hyvä äiti, jota olen kaikin voimin yrittänyt olla. En ole kertaakaan jättänyt vaippaa vaihtamatta tai syöttämättä lasta ja olen yrittänyt leikittää ja pitää sylissä ja kantanut ja kantanut vaikken ole edes jaksanut. Olen hankkinut siivousapua ja palkannut lapsenvahdin aina kun olen voinut, mutta mielestäni tämä ei ole sellaista henkistä tukea mitä tarvitsisin. En jaksa sitä, että jokainen viestin jonka lähetän ja jossa pyydän pientäkin apua, tuntuu anelulta ja jotenkin ikään kuin ihmiset eivät voisi minua ihan normaalisti auttaa.
Mitä minä voin vielä tehdä? Olen ollut aina aika hyväkuntoinen ja iloinen normaali ihminen, ja jaksan aika paljonkin, mutta nyt en vain yksinkertaisesti enää jaksa. Joku tuntuu lopahtaneen täysin, enkä halua että oma mielialani vaikuttaa lapseen. Tarvitsisin vain lepoa ja ihmisiä enemmän tueksi.
Mitä voin tehdä?
Lapsella oli viiden kuukauden ajan koliikki. Olin joka ikisen päivän lähestulkoon yksin. Kutsuin kyllä ihmisiä kylään, kävin perhekahviloissa ja muualla kylässä kun lapsi sattui pienet hetket nukkumaan tai olemaan rauhallisempi, mutta uuvuin täysin. Lasta piti kantaa koko ajan, saattoi nukkua kantoliinassa ja joskus vaunuissa, mutta pääasiassa jopa ulkona oli aina pakko kantaa. Minun piti käydä silti kaupassa, ja raahata ostokset vaunuissa ja useimmiten silti kantaa toisella kädellä itkevää lasta ja työntää toisella kädellä vaunut ja ostokset kotiin. Oli joka päivä tosi usein olo etten jaksa kävellä enää metriäkään. Ensimmäiset kolme kuukautta meni varmaan jossain raskaushormonihössötyksessä ja oli ihanaakin, koska ihmiset tulivat katsomaan vauvaa ja oli nimijuhlia sun muita. Sen jälkeen tuntuu ettei kukaan ole ollut kiinnostunut siitä mitä minulle kuuluu tai auttamaan yhtään. Äitini on välillä auttanut, mutta siinäkin on vaikeuksia tai hän ei tunnu tajuavan että tarvitsisin hänen apuaan todella paljon. Siskoni on sitä mieltä että yksin pitää pärjätä ja tilanteeni johtuu siitä etten järjestä elämääni itse. Hän on lapsen sylikummi eikä ole käynyt täällä kuin kerran kun lapsi syntyi vaikka olen pyytänyt apua. Häneltä on tänne kolmen tunnin matka bussilla. Itse olemme käyneet siellä kaksi kertaa ja kummallakaan kerralla siskoni ei ole tarjoutunut ottamaan lasta edes siksi aikaa "hoitoon" tai katsomaan kun käyn suihkussa. Ekalla kerralla pyysin, jos voisi katsoa 20 minuuttia kun käyn lähikaupassa ostamassa lastenruokaa, ja siitä hän oli näreissään, kun en saisi kuulemma jättää hänelle hoitoon. En ymmärrä tällaista niinkuin lainkaan. Eikö läheisten kuuluisi auttaa pikkulapsiajassa muutenkin, ja jos on koliikkilapsen yksinhuoltaja niin eikö apua pitäisi saada kaksinverroin enemmän?
Nyt lapsi on ollut rauhallisempi kolme kuukautta, mutta edelleen on tosi rankkaa. Minulla on jotain läheisempiä ihmisiä täällä, mutta he eivät tarjoudu auttamaan eivätkä useimmiten pääse jos pyydän. Kun lapsi oli flunssassa viikon ajan, pyysin ainakin viideltä ihmiseltä apua, jos pääsisin käymään kaupassa, ja kukaan ei tämän koko viikon aikana muka päässyt. Yksi sukulainen on ollut neljä kertaa katsomassa lasta pienen ajan kun olen käynyt kirjastossa tms. ja hän on nyt jo jotenkin ilmaissut, ettei kamalasti ehdi käymään kun hänellä on jo (yksi) lapsenlapsi.
Tarvitsisin siis ihan oikeasti sellaista perusapua, joka kuuluu kaikille. Siis sellaisia ihmisiä, joille ei ole epämiellyttävää tulla ja joilla tämä elämä tässä on jotenkin posiitivinen asia ja lapsen tulo ja siinä auttaminen mukaviakin asioita eikä vain jotenkin kamalaa rasitusta. Perhetyöntekijä käy täällä kyllä viikoittain, mutta kaipaisin aivan tajuttomasti läheisiä ihmisiä auttamaan ja juttelemaan ja tekemään jotain juttuja päivisin. Olen henkisesti ja fyysisesti ihan lopussa. Minulla on ollut viimeisen kuukauden ajan sydämen rytmihäiriöitä ja olen alkanut jotenkin viime viikkoina menettää otetta hommaan ihan kokonaan. Huimaa ja olen kärttyisenä kivahtanut lapselle, vaikka olen kyllä aina pyrkinyt heti rauhoittumaan ja hyvitellyt sen jälkeen. En vain jaksa sen koliikin jälkeen lapsen kiljumista (kiljuu niin että sattuu korviin ja ei rauhoitu kuin sylissä enkä voi ihan koko ajan pitää sylissä, koska minun pitäisi esim. syödä ja tiskata välillä).
Olen yleisesti vaan jaksanut ja jaksanut ja jaksanut ja pakottanut itseni pysymään rauhallisena ja lapsen takia iloisena vaikka koko ajan kalvaa kamala kipu ja jotenkin rauhattomuus että miten meille käy ja mitä ihmettä voin tehdä. Lapsenvahdin olen välillä palkannut, mutta ihan viikoittain siihen ei ole varaa ja jos lapsi sairastuu, on tosi vaikea saada keltään sellaista hätä- tai pikaista apua. Se luo jatkuvaa turvattomuuden tunnetta.
Viime aikoina minulla on ollut niin voimakas masennus että olen alkanut ajatella että olisiko tämän lapsen etu antaa hänet sijaisperheeseen, jossa hänellä olisi parempi elää. En ikinä elämässäni haluaisi antaa lastani pois. Teen ihan mitä tahansa ettei minun tarvitsisi niin tehdä, mutta entä jos lopahdan ja en "ehdi" saada uusia ystävyyssuhteita tms. Tänään laitoin esim. serkulleni, joka on ollut aikaisemmin läheinen ja oli ensimmäiset kuukaudet kiinnostunut ja innoissaan lapsen syntymästä viestin, että pääsisikö lähiviikkoina käymään, ihan milloin vaan on vapaata. Vastaus oli että seuraava vapaa viikonloppu on kesäkuussa ja terveisiä vaan.
Haluan että lapseni voi hyvin ja että itse olen tasapainoinen ja hyvä äiti, jota olen kaikin voimin yrittänyt olla. En ole kertaakaan jättänyt vaippaa vaihtamatta tai syöttämättä lasta ja olen yrittänyt leikittää ja pitää sylissä ja kantanut ja kantanut vaikken ole edes jaksanut. Olen hankkinut siivousapua ja palkannut lapsenvahdin aina kun olen voinut, mutta mielestäni tämä ei ole sellaista henkistä tukea mitä tarvitsisin. En jaksa sitä, että jokainen viestin jonka lähetän ja jossa pyydän pientäkin apua, tuntuu anelulta ja jotenkin ikään kuin ihmiset eivät voisi minua ihan normaalisti auttaa.
Mitä minä voin vielä tehdä? Olen ollut aina aika hyväkuntoinen ja iloinen normaali ihminen, ja jaksan aika paljonkin, mutta nyt en vain yksinkertaisesti enää jaksa. Joku tuntuu lopahtaneen täysin, enkä halua että oma mielialani vaikuttaa lapseen. Tarvitsisin vain lepoa ja ihmisiä enemmän tueksi.
Mitä voin tehdä?
