P
Pamella
Vieras
Miltä teistä se vaikuttaa ettei me mieheni kans olla kohta vuoteen harrastettu (ei siis yhtään minkäänlaista) seksiä?
Tuntuu että kohta tuun oikeesti hulluks tmv. kun on kokojan alati voimistuva vauvakuume ollu jo monta vuotta.
Eikä ole siis nyt ollu toiveitakaan että sais oman vauvan, kun eipä se tietääkseni voi ns.pyhästä hengestäkään sikiätä(?)!
Ehkäisyt jätettiin jo loppuvuonna -03 pois ja sittenpä -04 syyspuolella raskauduinkin ja oltiin molemmat tietysti onnesta soikeita, mutta sitten se raskaus loppui tuskallisesti keskenmenolla ennen toistakolmannetta.
Päätettiin sitten kuitenkin jatkaa yritystä, kunnes aika pian meillä loppui kokonaan seksi! Syystä että, miestäni alkoi vaivaamaan niin pahat migreenikohtaukset aina heti aktin jälkeen, että hän ei uskaltanut enää seksiä harrastaa pitkien kohtausten pelossa.
Kaikenmoisia lääkkeitä hän on kokeillu ja sitten kuulemma seksi jatkuu, kun migreeni on kunnolla aisoissa!
Arvatkaa vaan onko tästä kovasti riideltykin, kun olen patistanu häntä lääkäriinki (muttei kuulema meidän seksittömyysasiat muille kuulu ja ei ainakaan hänen migreeniän helpota jos mä jankutan seksittömyydestä joka kuukausi).
Ja jos mainittin hälle suutuksissani että jaksaisko muutkaan naiset tällästä, niin hän on sanonu ns.positiivisena asiana, että pitäähän meidän sitten vanhuksinakin luultavasti olla harrastamatta seksiä pitkiäkin aikoja, joten nyt on hyvä tavallaan opetella että sitten kestää seksittömyyden.
Joo, kyllä tiedän kyllä että olo on helvetillinen migreenin jyllätessä ja sitä toki haluaa välttää, mutta kohta en kai kestä tätä enää, oikeesti. Ja vaikka mieheni joka päivä on sanonut rakastavansa minua, niin silti on käynyt joskus mielessä että eikö hän oikeasti enää haluakaan minua ja niin julmalta kuin saatan nyt kuulostaakin, että käyttääkö hän migreeniä osin ns.tekosyynäkin.
No, mä sitten joskus viimesyksystä asti olen yrittäny olla pirtsakampi miehelle ja ollu hiljaa tästä sisäisestä tuskastani(etten vahingossakaan aiheuta hänelle mitään paineita), vaikka olen joka ikinen kuukausi toivonut salaa että ""joko nyt"". Mutta ei, aina on saanut itkien pettyä ettei taas tässäkään kuussa seksiä eikä toiveita lapsen saantiin. Lopetin mieheni nähden erilaisten vauva-aiheisten juttujen ja netin katselun (nämä palstatkin), koska hänen mielestään nämä kaikki vain saavat osaltaan aikaan tämän pahan olon, mutta olen kyllä salaa (kuten nytkin) silti vauvasta haaveillut. Eihän tämä ole väärin? Vuodenvaihteessa sitten silti hävitin aiemmin hankkimamme vauvalehdet, mutta muut ""vauvajutut"" on vielä tallella. Ei niistä raaski luopua..
Mua nyt suuttuuttaa sekin että miehelläni on ns.vehkeitä ja vekottimia joita hän harrastuksenaan rassailee ja vapaa-ajat kuluu, ja lisäksi että hän kyllä ostelee jotain uusia juttuja, mutta mulla ei ole mitään muuta kuin ainaiset arkiset kotiaskareet vain ja tuntuu ettei ole varaa mihinkään mua piristäviin hankintoihin. Olen jopa ajatellut jonkin lemmikin hankkimista jota saisin hoivata ja hoitaa, mutta ei se meidän asunnossamme olisi järkevää, eikä mieheni innostu oikein asiasta.
Kyllä tiedän millaista vastuuta ja arkea lapsen kanssa on, mutta silti olisi ihanaa päästä tekemään kaikkea omalle lapselle, näpräämään vauvalle töppösiä yms.
Ystäviä/sukulaisia joilla (kaikilla) on jo lapsi/lapsia, olen tämän reilun vuoden jotenkin kait alitajuisestikin ns.vältelly, kun en kestä oikein vieläkään nähdä pienokaisia. Ja työpaikkaakaan lasten parissa en viime vuonna ottanut vastaan, ettei sisäinen tuska kasva liian kestämättömäksi.
Kokoajan on sisimmässä sellainen ns.tyhjä aukko jota ei täyttäisi kuin uusi raskaus ja oma lapsi. Ikääkin kun jo on lähes kolmisenkymmentä ja elämää koettu.. Tiedän että sitten kun/jos raskaudun olisin maailman onnellisin!
Kertokaa te että kumpi meistä on oikeassa tässä asiassa? Onko kenelläkään ollut samanlaista tilannetta ja miten toimisitte tai olette toimineet?
Niin, eihän sitäkään silti tiedä että onko meidän hedelmällisyyskään täysin kunnossa, vaikka seksi joku päivä jatkuisikin ja aikanaan siis kerran tärppäsikin..
Kiitos paljon että luitte tän ja vielä suuremmat kiitokset vastaajille!
Tuntuu että kohta tuun oikeesti hulluks tmv. kun on kokojan alati voimistuva vauvakuume ollu jo monta vuotta.
Eikä ole siis nyt ollu toiveitakaan että sais oman vauvan, kun eipä se tietääkseni voi ns.pyhästä hengestäkään sikiätä(?)!
Ehkäisyt jätettiin jo loppuvuonna -03 pois ja sittenpä -04 syyspuolella raskauduinkin ja oltiin molemmat tietysti onnesta soikeita, mutta sitten se raskaus loppui tuskallisesti keskenmenolla ennen toistakolmannetta.
Päätettiin sitten kuitenkin jatkaa yritystä, kunnes aika pian meillä loppui kokonaan seksi! Syystä että, miestäni alkoi vaivaamaan niin pahat migreenikohtaukset aina heti aktin jälkeen, että hän ei uskaltanut enää seksiä harrastaa pitkien kohtausten pelossa.
Kaikenmoisia lääkkeitä hän on kokeillu ja sitten kuulemma seksi jatkuu, kun migreeni on kunnolla aisoissa!
Arvatkaa vaan onko tästä kovasti riideltykin, kun olen patistanu häntä lääkäriinki (muttei kuulema meidän seksittömyysasiat muille kuulu ja ei ainakaan hänen migreeniän helpota jos mä jankutan seksittömyydestä joka kuukausi).
Ja jos mainittin hälle suutuksissani että jaksaisko muutkaan naiset tällästä, niin hän on sanonu ns.positiivisena asiana, että pitäähän meidän sitten vanhuksinakin luultavasti olla harrastamatta seksiä pitkiäkin aikoja, joten nyt on hyvä tavallaan opetella että sitten kestää seksittömyyden.
Joo, kyllä tiedän kyllä että olo on helvetillinen migreenin jyllätessä ja sitä toki haluaa välttää, mutta kohta en kai kestä tätä enää, oikeesti. Ja vaikka mieheni joka päivä on sanonut rakastavansa minua, niin silti on käynyt joskus mielessä että eikö hän oikeasti enää haluakaan minua ja niin julmalta kuin saatan nyt kuulostaakin, että käyttääkö hän migreeniä osin ns.tekosyynäkin.
No, mä sitten joskus viimesyksystä asti olen yrittäny olla pirtsakampi miehelle ja ollu hiljaa tästä sisäisestä tuskastani(etten vahingossakaan aiheuta hänelle mitään paineita), vaikka olen joka ikinen kuukausi toivonut salaa että ""joko nyt"". Mutta ei, aina on saanut itkien pettyä ettei taas tässäkään kuussa seksiä eikä toiveita lapsen saantiin. Lopetin mieheni nähden erilaisten vauva-aiheisten juttujen ja netin katselun (nämä palstatkin), koska hänen mielestään nämä kaikki vain saavat osaltaan aikaan tämän pahan olon, mutta olen kyllä salaa (kuten nytkin) silti vauvasta haaveillut. Eihän tämä ole väärin? Vuodenvaihteessa sitten silti hävitin aiemmin hankkimamme vauvalehdet, mutta muut ""vauvajutut"" on vielä tallella. Ei niistä raaski luopua..
Mua nyt suuttuuttaa sekin että miehelläni on ns.vehkeitä ja vekottimia joita hän harrastuksenaan rassailee ja vapaa-ajat kuluu, ja lisäksi että hän kyllä ostelee jotain uusia juttuja, mutta mulla ei ole mitään muuta kuin ainaiset arkiset kotiaskareet vain ja tuntuu ettei ole varaa mihinkään mua piristäviin hankintoihin. Olen jopa ajatellut jonkin lemmikin hankkimista jota saisin hoivata ja hoitaa, mutta ei se meidän asunnossamme olisi järkevää, eikä mieheni innostu oikein asiasta.
Kyllä tiedän millaista vastuuta ja arkea lapsen kanssa on, mutta silti olisi ihanaa päästä tekemään kaikkea omalle lapselle, näpräämään vauvalle töppösiä yms.
Ystäviä/sukulaisia joilla (kaikilla) on jo lapsi/lapsia, olen tämän reilun vuoden jotenkin kait alitajuisestikin ns.vältelly, kun en kestä oikein vieläkään nähdä pienokaisia. Ja työpaikkaakaan lasten parissa en viime vuonna ottanut vastaan, ettei sisäinen tuska kasva liian kestämättömäksi.
Kokoajan on sisimmässä sellainen ns.tyhjä aukko jota ei täyttäisi kuin uusi raskaus ja oma lapsi. Ikääkin kun jo on lähes kolmisenkymmentä ja elämää koettu.. Tiedän että sitten kun/jos raskaudun olisin maailman onnellisin!
Kertokaa te että kumpi meistä on oikeassa tässä asiassa? Onko kenelläkään ollut samanlaista tilannetta ja miten toimisitte tai olette toimineet?
Niin, eihän sitäkään silti tiedä että onko meidän hedelmällisyyskään täysin kunnossa, vaikka seksi joku päivä jatkuisikin ja aikanaan siis kerran tärppäsikin..
Kiitos paljon että luitte tän ja vielä suuremmat kiitokset vastaajille!