En pysty erota, vaikka haluan. En jaksa elää enää..

["Minka"]

Tämä tunne on jatkunut parisen vuotta. Viimeisen vuoden hyvin vahvasti. Olen tosin suhteemme alusta asti tiennyt, ettemme ole lopullinen pari.
Silloin kun tapasimme, pelkäsin, että en saa koskaan miestä, jos en nyt ota.
Olemme puhuneet asioista lukemattomia kertoja. Olemme yrittäneet. Mutta en rakasta miestäni. Mies rakastaa mua ja haluaisi olla kanssani. Aina kun juttelemme, mies alkaa itkeä ja sanoo, miten rakastaa mua.
Mä olen vain katkeroitunut ja masentunut. Olemme juuri rakentaneet uuden talon, jonka parissa mies on ahkeroinut vuoden.
Yhtäkkiä tuhoaisin kaiken mieheltä? En vain pysty tehdä tätä sille. En pysty. Miten mä voisin loukata ketään näin paljon? Tuhota toisen elämän?
Toisaalta tässä samalla tuhoan myös omaa elämääni. Mä olen vain miehelle koko ajan ilkeä. Sisimässäni syytän häntä. Hän pilaa olemassaolollaan mun elämän.

Olen aivan hukassa. Mielessäni on käynyt ihan kaikkea... Mutta lapseni pitää mut tässä maailmassa.

 

["äityli"]

minä lähin vuosi sitte jouluna pois kotoa.en kestäny enää.lapset asuvat isän luona ja käyvät säännöllisesti minun luona.yhteishuoltajuus mutta en halua asua exän kans samalla paikkakunnalla jote lapset asuu siellä.me jouduimme myymään talon.mutta pelastin oman elämäni.olin monta vuotta parisuhteen vuoksi syvästi masentunu ja nyt elämä itsellä kukoistaa.vihdoin olen löytänyt elämän ilon.

 

[MIES!]

Tee molemmille palvelus ja otat eron miehestäsi. Hänellekkin tulee mahdollisuus tavata jonkun joka oikeasti häntä rakastaa.
Ps. eron voi hoitaa myös sivistyneesti - loukkaamatta enempää toista. Exäni ei tosin tätä tiennyt tai sitten vaan halusi satuttaa mua mahdollisimman paljon.

 

["Minka"]

Miten ero kannattaisi hoitaa?

Meidän uusi talo on rakennettu isovanhempieni tontille. Samassa pihapiirissä asuu isovanhempani ja samassa pihapiirissä on veljeni verstas. Lienee siis selvää, että mies ei halua taloon jäädä.
Mulla voisi olla mahdollisuus ostaa talo itselleni.

Ajattelen tässä vain muita. Tuhoan lapseltani perheen, loukkaan miestäni ja tuhoan hänen unelmansa.
Silti.. En voi itse hyvin. Joka päivä toivon ja rukoilen, että selviän iltaan asti.

 

[Vierassss]

Siis sä tiesit alusta pitäen, että teidän suhde on vain väliaikaista, mutta teitte lapsen ja talon...??? En tajua.

 

["Minka"]

Jep. Mulla on aina ollut todella heikko itseluottamus. Vasta nyt olen oppinut sen, että minun päätölseni eivät ole aina huonoja.
Yritin jo nuorempana erota ja aina jäin muiden painostuksesta. Oma mokani. Tiedän sen.

 

[Vierassss]

Noh jollei mistään ole enää sun mielestä apua, niin sitten vaan printtaat eropaperit ja laitat menemään. Asiat kyl järjestyy ja lopulta se sun mies on vaan onnellinen, kun löytää jonkun, jonka kanssa on asiat paremmin - eikä siihen yleensä kauan mene.

Mikset sä sit rakasta häntä, vaikka hän niin sanoo rakastavansa sua, onks teillä jokin ongelma?

 

["ameeba"]

Pitäskö sun ensin ees yrittää? Kun olet lapsen tehnyt ja talon rakentanut, niin josko ekaksi koettaisit keksiä, mikä mättää? Onko vika siis miehessäsi, vai sinussa? Kävisitte juttelemassa jossain, tai itse yrittäisit päästä puhumaan noista tunteistasi, jotka on sulla olleet jo kauan. Ei kenenkään tarvitse uhrautua toisen takia tai puolesta, mutta eikö olisi aika epäreilua, ettet antaisi edes mahdollisuutta puolisollesi ja lapsellesi pitää perheenne kasassa? Jos olet jo vuosia "kitunut", niin anna suhteellenne vielä sen verran aikaa, että saat oman tunne-elämäs siihen malliin, että tiedät mitä teet... Ihan kuin olisit nyt havahtunut siihen, että sulla onkin mahdollisuus elää toisin, mutta sillä on kova hinta! Jokainen ansaitsee olla onnellinen, kai, mutta ensisijaisesti sinun sijassasi haluaisin selvittää sen, mitä siellä tunne-elämässä on solmussa, ja voiko siihen olla joku "avain", jolla teidän parisuhde ja perhe voisikin toimia!

 

["Mielipide"]

Minunkin mielestäni sinun pitäisi ensin koittaa saada sisäinen tasapaino itsellesi. Kuulostaa, että olet aivan hukassa. Kurjaa, kun noin keskeneräiset ihmiset tekevät lapsia maailmaan!

 

["Minka"]

Mä olen sitä vuoden koittanut löytää. Meillä ei miehen kanssa vain kohtaa ne asiat, joita suhteelta toivon.

 

["friday"]

Olen samaa mieltä kuin edelliset vastaajat "mielipide" ja "ameeba". Heidän vastauksensa ovat hienoja!

Älä siis lähde ennen kuin tiedät tarkalleen miksi. Muuten löydät itsesi samalta paikalta myöhemmin tulevaisuudessa. Lisäksi kun saat tietää miksi, niin samalla voit arvioida sitä onko vielä mahdollista tehdä jotakin suhteen eteen.
Samalla voit varautua myös siihen, että pystyt kestämään sen mitä lapsen jättäminen isälle tai yhteishuoltajuus aiheuttaa. Varsinkin äitille varmasti kova paikka, kun näin miehenäkin voi vain kuvitella sitä tuskaa jos ei saisi lapsiansa peitellä iltaisin.
Muistuttaisin vielä, että täydellistä parisuhdetta ei ole. Ja meidän kaikkien tarpeet ja toiveet muuttuvat paljonkin elämämme aikana.

Mene ihmeessä juttelemaan jollekin ulkopuoliselle taholle. Esimerkiksi Kirkon perheneuvontaan voi mennä yksin ja heillä(kin) on salapitovelvollisuus. Heille kun kertoo asioita, niin he osaavat kysyä sellaisia kysymyksiä jotka saattavat auttaa eteenpäin. Ne kysymykset mitkä eniten ärsyttävät ovat joskus tie eteenpäin

Voimia sinne ja hyvää Joulua! Joulun on erityisesti lapsille iso juhla, joten pääset ainakin nauttimaan lapsesi ilosta.

 

["Minka"]

Emme ole naimisissa, vaikka yhdessä olemme olleet jo 7,5 vuotta. Mies ei ole halunnut naimisiin. Tai on aina sanonut, että haluaa kyllä naimisiin, mutta ei vain ole koskaan osannut asiasta puhua ja on aina lykännyt asiaa. Sitten, kun valmistumme koulusta, sitten, kun muutamme omistusasuntoon, sitten, kun rivarimme on myyty, sitten, kun tyttö menee kouluun yms. Tulevaisuudesta puhuminen on aina ahdistanut miestä ja lähinnä kai siksi, että ei vain osaa puhua.
Mies ei ole tyttöni isä. Tyttö on 8 vuotias ja hänen biologinen isänsä kuoli, kun lapsi oli ihan vauva. Mutta tyttö oli ihan pikkuinen, kun tapasin mieheni ja tytölle me olemme perhe ja tyttö rakastaa miestä.
Mä olen suhteemme alusta asti puhunut ja puhunut ja puhunut, mitä mä haluan ja yrittänyt kysyä, mitä mies haluaa. Miehellä ei ole koskaan mitään sanottavaa. Saatan puhua tuntikausia ja mies on voinut nukahtaa kesken kaiken tai lopuksi sanoo vain "jaa, oliko muuta vain voinko jo alkaa katsomaan Tapparan peliä?".
Mä kaipaisin kehuja ulkonäöstäni, haluaisin kuulla miten ihana olen, haluaisin, että mua pidettäisiin joskus kädestä. Mä kehun miestäni päivittäin, mutta mies ei vaan osaa kehua mua.
Joskus annoin miehelle päivän aikaa miettiä, missä minä olen hyvä ja mikä mussa on parasta. Illalal kysyin, mihin tulokseen oli tullut ja vastaus oli "no sä oot hyvä pesemään pyykkiä." Olin hetken, että mitä vit.. Ensinäkään en edes ole hyvä pesemään pyykkiä, vaan aina pesen liian suuressa lämpötilassa ne ja värjään tämän tästä miehen paitoja milloin pinkiksi ja milloin ruskeaksi..
Meillä ei ole mitän yhteistä. Meitä ei kiinnosta mikään tekeminen yhdessä.Jos mennään johonkin yhdessä, niin se on väkinäistä. Huomaan myös, että me ollaan ihan suhteen alusta asti haluttu tahallamme ärsyttää toista. Esimerkkinä: jos minä sanon, että olisi kiva lähteä joskus käymään New Yorkissa. Mies sanoo "no jenkit on ihan paska paikka. Kuka sinne haluaa. Siellä ole kuin rikollisia. Eikä meillä ole varaakaan"
Jos mies sanoo, että hänellä on on flunssainen olo, niin mä saatan sanoa: "no älä aikuinen mies valita. Ota burana ja mee nukkumaan, mutta älä itke".
Mun suurimmat tarpeet suhteelle on: fyysinen läheisyys ja keskustelu. Miehelle ne ovat inhokkeja. Hän vihaa keskusteluita, ei osaa keskustella ja hän kokee olonsa epämukavaksi, jos olen liian lähellä. Aina pitää siis olla selvä hajurako. Miehelle suhteessa riittää, että hoidan pyykit, ruuan ja seksiä saa, kun haluaa.
Mies on saanut mut lukemattomia kertoja itkemään. Mä myös koen, että hän on kerran raiskannut minut. Ei ehkä ihan kirjaimellisesti. Olimme opiskelijoita silloin vielä. En halunnut seksiä ja laitoin vastaan vaikka kuinka kauan ja vaikka millä keinoilla, mutta kun mies halusi, niin lopulta päätti ottaa haluamansa, vaikka minä tein monella tapaa selväksi, että EN HALUA. Seksin loputtua menin vessaan itkemään.
Miestäni ajatellenkin: mä toivoisin, että hän saisi joskus vaimon/tyttöystävän, joka häntä rakastaa ja arvostaa. Minä en rakasta.

 

["Minka"]

Mä en ole koskaan nähnyt miestäni mitenkään romanttisessa valossa. Mulle on siis koko suhteen ajan ollut jopa aika vastenmielinen ajatus esim. yhteisestä hotelliviikonlopusta. Alussa meillä niitä oli, mutta ne ei koskaan onnistunut.

 

[Silti]

Älä lähde äkkiä vaan anna miehelle mahdollisuus. Kerro aikeistasi niin, että mies tulee tietoiseksi lähdöstäsi, mikäli hän ei joiltain osin muutu. Pienikin muutos voi saada ihmeitä aikaiseksi. Esimerkiksi se, että yrittää opetella puhumaan tunteistaan. Työssäni opetan ihmisiä tunnistamaan tunteitaan ja nimeämään niitä. Tehtävä ei ole mahdoton.

On ihan tyypillistä, että miehet eivät kehu eivätkä ole romanttisia. Se ei ole mikään rakkauden mittari. Olen itse saanut kukkalähetyksiä ja rakkauden tunnustuksia eri miehiltä, mutta "tiukan" paikan tullen ovat hävinneet kuin tuhka tuuleen.

 

[kysymys]

Oletteko käyneet parisuhdeterapiassa? Kannattaisi käydä ennen kuin heität kaiken mahdollisesti turhaan pois, yrittää vielä viimeisen kerran. Minä olin jättämässä kaiken samalla tavalla, mutta oma elämäni olikin kriisissä ja olin masentunut muista syistä kuin miehestäni. Yhteys puolisoon löytyi taas kun sain itseni kuntoon.

 

[ameeba jatkaa]

Nyt kun avauduit enemmän, niin mitäpä sulle muutakaan voisi sanoa, kuin "ota ja lähde". En vain jaksa ymmärtää, että aikuinen ihminen vuosikausia jatkaa tollasta valheellista elämää, missä ei ole koskaan ollut mitään kiintymystä, intohimoa, tykkäämistä tai vaikka sääliä! Säälikin olisi joku syy olla yhdessä.. Nyt jäi enää puuttumaan se "jokin", miksi kysyt neuvoja, kun koko suhde on jostain syvältä tai oikeammin, mitään suhdetta ei ole koskaan ollutkaan!? Sanot siis niille isovanhemmille ja muille sukulaisille, ettei homma oo koskaan huvittanut ja miehellesihän(tai siis sille kaksjalkaselle, joka sun elämäsi on pilannut viimiset vuodet) voit vaikka sanoa, että *vitsi, vitsi*, me mennään nyt tytön kanssa... Lykkyä matkaan, ja koitahan kasvaa aikuiseksi.

 

["Minka"]

Älä lähde äkkiä vaan anna miehelle mahdollisuus. Kerro aikeistasi niin, että mies tulee tietoiseksi lähdöstäsi, mikäli hän ei joiltain osin muutu. Pienikin muutos voi saada ihmeitä aikaiseksi. Esimerkiksi se, että yrittää opetella puhumaan tunteistaan. Työssäni opetan ihmisiä tunnistamaan tunteitaan ja nimeämään niitä. Tehtävä ei ole mahdoton.

On ihan tyypillistä, että miehet eivät kehu eivätkä ole romanttisia. Se ei ole mikään rakkauden mittari. Olen itse saanut kukkalähetyksiä ja rakkauden tunnustuksia eri miehiltä, mutta "tiukan" paikan tullen ovat hävinneet kuin tuhka tuuleen.

Olen kyllä puhunut. Olen puhunut eroamisesta. Eli jos nyt jättäisin mieheni, ei se yllätyksenä ole tullut. Kuten mummoni aikoinaan opetti, jokaisessa riidassa on aina kaksi osapuolta. En syytä miestäni sen enempää, kuin itseänikään.
Olen puhunut erosta ja olen puhunut toiveistani. Mies ei silti ole tehnyt mitään konkreettista koskaan minkään eteen. Olen pyytänyt tilaa, aikaa, omaa rauhaa. Sen sijaan, mies koko ajan puhuu muuttamisesta, uudesta talosta, minä päivänä muutamme yms. Seuraa mua kuin hai laivaa. "Katso nyt mua edes silmiin" ja yrittää väkipakolla tunkea samaan huoneeseen yms.Tuota ei ole ennen tehnyt. Tuo vain ahdistaa minua.

Joskus ehdotin parisuhdeterapiaa ja mies oli sitä mieltä, että se on naurettavaa pelleilyä. Kaikki on kuulemma vain omasta tahdosta ja päättämisestä kiinni.

 

["Minka"]

Nyt kun avauduit enemmän, niin mitäpä sulle muutakaan voisi sanoa, kuin "ota ja lähde". En vain jaksa ymmärtää, että aikuinen ihminen vuosikausia jatkaa tollasta valheellista elämää, missä ei ole koskaan ollut mitään kiintymystä, intohimoa, tykkäämistä tai vaikka sääliä! Säälikin olisi joku syy olla yhdessä.. Nyt jäi enää puuttumaan se "jokin", miksi kysyt neuvoja, kun koko suhde on jostain syvältä tai oikeammin, mitään suhdetta ei ole koskaan ollutkaan!? Sanot siis niille isovanhemmille ja muille sukulaisille, ettei homma oo koskaan huvittanut ja miehellesihän(tai siis sille kaksjalkaselle, joka sun elämäsi on pilannut viimiset vuodet) voit vaikka sanoa, että *vitsi, vitsi*, me mennään nyt tytön kanssa... Lykkyä matkaan, ja koitahan kasvaa aikuiseksi.

Säälistä mä olen nyt miehen kanssa. Mä koen itseni maailman ilkeimmäksi ihmiseksi, jos jätän mieheni ja vien hänen unelmaltaan (mm. tuo talo) pohjan. Nolaan hänet. Hän on puhunut töissä yms talon rakentamisesta ja nyt kun työkaveri kyselee, oletteko jo muuttanut, niin mitä mies siihen sanoo. Toisaalta.. kukapa meistä haluaisi olla valheellisessa suhteessa?

Haluaisin kuitenkin (jos pystyn...) päättää suhteen mahdollisimman aikuismaisesti.

 

[minnee]

[QUOTE="Minka";29369090]Mä myös koen, että hän on kerran raiskannut minut. Ei ehkä ihan kirjaimellisesti. Olimme opiskelijoita silloin vielä. En halunnut seksiä ja laitoin vastaan vaikka kuinka kauan ja vaikka millä keinoilla, mutta kun mies halusi, niin lopulta päätti ottaa haluamansa, vaikka minä tein monella tapaa selväksi, että EN HALUA. Seksin loputtua menin vessaan itkemään.
Miestäni ajatellenkin: mä toivoisin, että hän saisi joskus vaimon/tyttöystävän, joka häntä rakastaa ja arvostaa. Minä en rakasta.[/QUOTE]

Tää pomppasi silmään. Vaikka nuo muutkin syyt ovat hyviä syitä, tää voi olla sellainen juttu, joka aiheuttaa sulle ton masennuksen. Tuo on selvä raiskaus, ja se, että olet onnettomassa suhteessa mieheen, joka on raiskannut sut... no se riittää tekemään kenet tahansa todella masentuneeksi.

Eroa jos ja kun sitä haluat. Saatte molemmat mahdollisuuden löytää uudet, onnelliset parisuhteet. Ja voin melkein luvata sulle tän: vaikka olisit pitkänkin aikaa sinkkuna, sun olosi tulee olemaan paljon helpompi, kuin tuossa liitossa. Yksinoloa pahempaa on olla sellaisen ihmisen kanssa, joka saa sut tuntemaan olosi yksinäiseksi.

 

[ameeba taas]

Mitä pidemmälle annat tuon toivottaman suhteenne jatkua, sitä nolompaam asemaan sen "miehesi" asetat! Jos kerran olet jo itse täysin varma siitä, ettei mikään koskaan voi muuttaa tunteitasi tai teidän suhdetta parempaan, niin tee sitten vihdoinkin loppu tuosta vuosien piinasta! Kyllä teidän "suhde" varmasti näkyy ja kuuluu jo kauas, ja lapsikin on jo turhaan noin hankalassa paikassa.. Mies on sulle liian "sukka", tarvitset jonkinlaisen uroksen lampaan tilalle, ja nyt sitten kipikipi tekemään se, minkä tiedät olevan väistämätöntä oman elämäsi takia!

 

["Minka"]

Mä olen tehnyt aina ratkaisut sen pohjalta, mitä muut sanovat. Olisin halunnut opiskella sairaanhoitajaksi ja olen edelleen katkera, kun en opiskellut. Mä menin yliopistoon vanhempieni pakottamana. Mä olen jokaisen ratkaisun tehnyt vanhempieni pakottamana. Mulla on aika dominoivat vanhemmat, jotka ovat rahalla hallinnet ja lapsena en saanut koskaan ilmaista itseäni. Varmaan onnettomaan olotilaani vaikuttaa siis kaikki lapsuudesta, koulukiusaamisesta yms lähtien.

Mieheni ansaitsee jotakin muuta. Nyt haluaisin KERRANKIN olla rohkea ja tehdä oman pääni mukaan. En silti ole varma pystynkö. Vai kituutanko taas pari vuotta ja aloitan tänne saman keskustelun uudelleen.

 

[vvvieras]

Älä tee mitään. Moni on elänyt elämänsä tuolla lailla.

 

[ameega again]

[QUOTE="Minka";29369248]Mä olen tehnyt aina ratkaisut sen pohjalta, mitä muut sanovat. Olisin halunnut opiskella sairaanhoitajaksi ja olen edelleen katkera, kun en opiskellut. Mä menin yliopistoon vanhempieni pakottamana. Mä olen jokaisen ratkaisun tehnyt vanhempieni pakottamana. Mulla on aika dominoivat vanhemmat, jotka ovat rahalla hallinnet ja lapsena en saanut koskaan ilmaista itseäni. Varmaan onnettomaan olotilaani vaikuttaa siis kaikki lapsuudesta, koulukiusaamisesta yms lähtien.

Mieheni ansaitsee jotakin muuta. Nyt haluaisin KERRANKIN olla rohkea ja tehdä oman pääni mukaan. En silti ole varma pystynkö. Vai kituutanko taas pari vuotta ja aloitan tänne saman keskustelun uudelleen.[/QUOTE]

Elä enää kituuta! Sä haaskaat tolla kituuttamisella niin oman elämäsi, kuin "sen puoliskosi" elämän ja vielä lapsesikin monet vuodet. Kaikilla on vain tää yksi elämä, ja sitä kait kannattaisi yrittää niin elää, että se olisi mahdollisimman antoisaa ja kivaa. Ajattelepa asia tosinpäin; jos tietäisit, että sun puolisosi olisi sun kanssa vain säälistä tai kulissien takia, niin mitä itse toivoisit? En ole uskonnollinen ihminen, mutta tässä kohtaa voisin käyttää vanhaa, viisasta neuvoa; tee toisille niin, kuin toivoisit itsellesi tehtävän! Ajattele, kuinka otollinen ajankohtakin nyt on; uudenvuodenlupauksesi voisi olla vaikka se, että teet itsesi onnellisemmaksi tai ainakin annat mahdollisuuden uuteen elämäntilanteeseen!

 

["friday"]

Ehdotan edelleen, että käyt juttelemassa ulkopuolisille. Sen perusteella mitä kirjoitit ei ole ihme, että tunteet ovat hukassa. Vaikka olisi vuosia sitten ollut todella rakastunutkin. Noita menneisyyden asioita mitä on tapahtunut pitäisi käsitellä yhdessä tai muuten niistä on vaikea päästä eroon.

Sinun on joka tapauksessa tehtävä itsesi ja menneisyytesi kanssa välit selväksi ja se kannattaa aloittaa ensimmäiseksi. Muut asiat seuraavat sitten perässä - saattaa olla ettei niitä edes tarvitse enää miettiä vaan se tulevat siinä "sivussa" selville.
Olet todella rohkea kun uskallat tuon kaiken jo nyt myöntää tuon kaiken mitä olet kirjoittanut. Joku muu saisi käydä terapeutilla kuukausia ennen kuin pääsisi noin pitkälle.

Ehdotan nimenomaan että käyt itse muutaman kerran yksin ja sen jälkeen kysyt lähteekö miehesi mukaan. Sillä tavalla saat näytettyä esimerkkiä ja jos toinen ei lähde mukaan tuon jälkeen alkaa peli olla menetetty. Voit hyvällä omalla tunnolla sanoa yrittäneesi. Yksin voit edetä omassa kasvamisessasi, mutta parisuhteen parantamiseen tarvitaan kuitenkin molemmat. Sitä paitsi miehesi tuskin enää reagoi sanoihin, ainakin sen perusteella mitä kirjoitit.

Kokemukseni mukaan nuo perhetyöntekijät osaavat tukea myös siinä vaiheessa kun ero tulee. Eli ei sinua jätetä pulaan siinä vaiheessa kun eniten tukea tarvitset. Ja varmasti tarvitset, koska "siistejä" eroja on aika harvassa. Viimeistään siinä vaiheessa kun aletaan puhua rahasta alkaa hyvät käytöstavat olla mennyttä.
Eli mitään et menetä vaikka menetkin hakemaan apua. Naapurini teki sen vasta eron jälkeen ja oli hyvin tyytyväinen. Sinulla on mahdollisuus tehdä se vielä paremmin hakeamalla apua jo ennen eroa - jos eroa sitten tarvitaankaan. Aika näyttää...

Olen edelleen häkeltynyt siitä, miten uskomattoman paljon täällä neuvojat kehoittavat eroamaan. Muutaman kirjoitetun rivin perusteella - käsittämätöntä! Parisuhdeteraupeutit tuntuvat kuuntelevan useamman kuukauden ihmisistä ennen kuin alkavat ehdotella sitä mihin täällä päästään muutamassa tunnissa. Hyvin harvassa on ne tapaukset, että voidaan muutaman tunnin perusteella kannattaa suoraa eroa - tosin niitäkin on.

 

[nyt meet, tee se]

mä en atajua miks hlevetissä pitäis enää itteensä kituuttaa . tunkekaa ne terapeutit perseeseenne. ap tuntuu olevan sinut päätöksensä kanssa, hän siis on jo päättänyt sisimmissään ajat siten että tämä oli tässä. pitöisi enää vaan tehdä se liike että oikeasti toteutetaan asia. mun mielestä autot, talot tai mittkään tommoset ei pitäis olla esteenä. vaikeamphaan se on mutta kunhan paperisotkuista päästää...