en taida jaksaa enää..

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja väsynytvieras
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

väsynytvieras

Vieras
Liittoamme on takana 4.5 vuotta ja aviossa olemme ollu kohta 2 vuotta. meillä on kaksi lasta joista vanhempi on minun edellisestä liitostani. ja nyt alati mielessäni on kysymys: voinko enää kutsua tätä parisuhteeksi? seksiä ei ole, saati läheisyyttä. näistä jälkimmäisen puute surettaa minua huomattavasti enemmän kuin ensimmäinen. emme enää puhu asioista ja itse olen taas jälleen kerran masennuksen syöverissä... mies on ihan täynnä masennustani (sitä että nukun koko ajan ja jos ei nukuta niin otan lääkkeitä että nukun.. ). menetin vastikää äitini (kohta 8kk äidin kuolemasta ) ja tämä asia on edelleen mielessä päivittäin. varsinkin viikonloppuna kun on aikaa pysähtyä ajattelemaan asioita. äidin menetys tuntuu siltä kuin olisin sen perimmäisen tukipilarin elämästäni menettänyt. ei minulla ole enää isääkään, siskotkin ovat hyvin etäisiä. tuntuu ettei minulla ole enää muuta kuin mies ja hänkin on nyt kääntänyt selän, koska on niin täynnä masennustani.. viimeiseksi vaihtoehdoksi jää turvautua siihen perkeleen pilleripurkkiin joka sit kuitenkin tuo lohtua, se turruttaa niin ettei enää tunnu missään.. meidän suhde on silminnähden kärsinyt tästä. samoin lapset. masennuksesta huolimatta jaksaisin ehkä huolehtia heistä, mutta tarvitsisin siihen miehen tukea, jota en saa. ymmärrän kyllä ettei hän enää jaksa. mä en enää itsekään taida jaksaa.

olen miettinyt että ehkä minun paikkani olisi kuitenkin jossain muualla kuin perheeni luona. lapsia en masennukseltani jaksa hoitaa, joten pakko kai ne miehelle olisi jättää.. en kyllä tiedä miten pärjäisin yksinkään, kaipaan toista aikuista ihmistä rinnalleni.. haluaisin kovasti pelastaa liittomme, mutta en ole varma onko asiat vierineet jo liian pitkälle. niin pitkälle ettei niille ole enää mitään tehtävissä.

on meillä välillä hyviäkin aikoja, kun kaikki näennäisesti on hyvin. siltikään nämä hyvät ajat eivät tuo takaisin sitä läheisyyttä ja seksiä, mikä parisuhteeseen kuuluu. en muista kokeneeni näitä luoja muista milloin.. en tiedä mitä pitäisi tehdä...
 
hakeudu hoitoon, ei kuulosta normaalille.

ellet ole vielä hoidossa missään, niin mene terveyskeskukseen vaikka päivystykseen jos et saa lääkäriaikaa/sh-aikaa muuten, mene sinne ja kerro mikä tilanne on.

jos olet jo hoitosuhteessa johonkin niin ota heti yhteys sinne ja ilmoita että tilanne pahentunut, ettet jaksa!
 
mulla on hoitosuhde. on ollut jo pitkään. aina välillä tilanne paranee, mutta kuinka pitkäksi aikaa?? en taida jaksaa koko paskaa käydä taas läpi että muutaman kuukauden olis taas parempi olo...
 
hyvä että hoitosuhde on, tilanne voi vaikuttaa toivottomalta mutta kannattaa kuitenkin aina yrittää, jos ei sinun niin lastesi vuoksi?
mieti asiaa siltäkannalta että sinulla ollut ilmeisesti hyvä suhde äitiisi, haluatko että lapsillasi olisi samanlainen hyvä suhde sinuun?? eli kaikki on mahdollista vaikka vaatiikiin työtä. ja jos et millään jaksa tehdä asialle mitään niin sitten älä valita:) kuulostaa kylmältä mutta elämä on...
 
tiedän. enkä jaksakaan.. mies on ollut elämäni keskipiste ja tuki ja turva.. tuntuu kuin elämältä on mennyt pohja kun hän kääntää selkänsä, mikään ei kiinnosta. lapsilla on ihan hyvä hänen kanssaan.. parempi niin, kuin että joutuvat kärsimään masennuksestani. tiedän koska oma äitini oli alati masentunut ja sanotaanko niin että välillä itse toivoin että joku olisi nähnyt sen tilanteen ja minut olisi otettu huostaan.. sitä en todellakaan halua lapsilleni.. sitä kun ei jaksa niin ei jaksa...
 
Et pääse masennuksestasi, jos jäät surkuttelemaan menneitä. Tiedän miltä sinusta tuntuu! Olen menettänyt paljon läheisiä ihmisiä, ja kaikki menivät saman vuoden aikana. Molemmat mummot ja äiti. Silloin kyllä tuntui, että järki lähteen, koska tavallaan menetin myös isäni, alkoholille.
Tunsin olevani yksin koko maailmassa. Minulla oli aika tuore poikaystävä, jota en vielä tuntenut niin läheiseksi. Ja veli, joka oli myös murtumaisillaan. Elämä oli aika hajalla. Siinä kaaoksessa meidän piti järjestää hautajaiset ja perunkirjoitukset, ja vahtia, ettei isä tapa itseään viinalla.

Ei auttanut, pakko oli jaksaa. Menetin vielä rakkaan koirani samaan syssyyn. Ainoan ystäväni, joka oli kuunnellut murheeni siihen asti.

Elämä jatkui haparoiden. Tyhjänä. Poikaystäväni tuki minua koko ajan, ja kävi minulle läheisemmäksi. Vihasin ystäviäni, jotka haukkuivat äitejään. Olin todella katkera. Ulvoin omaa äitiäni takaisin.

Nyt tuosta on jo muutamia vuosia. Ja päätin vain jaksaa. Miehelläni on myös äiti ja isä kuolleet, ja hän ymmärsi minua enemmän kuin hyvin. Aloimme haluta lasta, mutta sitäpä ei meille kuulunutkaan. Neljä vuotta hoidoissa tuotti tuloksen, ja meille syntyi pieni tyttö!

Minulla on nyt oma perhe, kaikki, mitä olen halunnut. Terve lapsi ja mies. En saa äitiä ikinä takaisin, ja välillä itken sitä vieläkin. Lapseni eivät koskaan tule näkemään ihanaa mummoaan, voin vain kertoa heille hänestä.

Olen onnellinen siitä mitä minulla on. Kaikilla ei ole sitäkään.
 

Yhteistyössä