R
ruinedlife
Vieras
En tiedä mitä tilanteessa pitäisi tehdä, pääni on aivan sekaisin..
Olemme olleet yhdessä 7v ja meillä on yksi 2v tytär. Miehellä on ollut hankala elämä niin kuin minullakin ja hän sairastui vakavaan masennukseen jo ennen kuin aloimme seurustella. Minun ilmestyminen hänen elämäänsä paransi hänen elämän laatuaan ja vuoden kaukosuhteen jälkeen muutimme yhteen. Saimme kaiken mitä halusimme - toisemme ja perusturvallisuuden.
Kun tulin raskaaksi, muutimme kauas vanhemmistamme miehen uuden työn perässä. Itselläni ei ollut mitään tällä uudella paikkakunnalla. Olin tyttären kanssa kotona 1,5v kunnes aloin opiskella. Minua turhautti ajatus olla kotirouvana 20v lähtien. En tunne olevani kovinkaan paikallani olevaa tyyppiä.
Viime tammikuussa koko palapeli alkoi murentua, kun aloitin koulun toisella paikkakunnalla, kuljin sinne bussilla. Huomasin, että on muutakin elämää kuin koti, perhe, pyykit, tiskit, ruuanlaitto. Sain kavereita ja tuntui kokonaiselta. Hetken.
Mies irtisanottiin yt:den vuoksi ja hän vaipui taas sinne syvään maailmaansa, joka lähes joka päivä oli läsnä. Masennushan ei varsinaisesti parane koskaan. Hän vihasi kyseistä työtä, mutta oli pettynyt, koska hänen mielestään hänen kuuluu elättää perhe - hän on aika stressaavaa tyyppiä. Hän alkoi potkuja ennen saada raivokohtauksia, ei koskaan tehnyt meille mitään, mutta esineille kyllä. Mielialat vaihtelivat päivittäin äärilaidasta toiseen. Yhtenä hetkenä hän oli kuin unelma, toisena hetkenä en tuntenut häntä lainkaan, inhosin häntä ja yritin viedä tyttären toiseen huoneeseen ja peitin hänen korvansa ettei hänen tarvitsisi kuulla huutoa.
Samalla läheisyys kuoli, rakkauteni tuota miestä kohtaa hiipui päivä päivältä, huuto huudolta, sana sanalta.. Jatkoin opiskelua, ihastuin luokkatoveriini, hän ihastui minuun. En tehnyt asian hyväksi mitään, olinhan vielä parisuhteessa. Mieheni oli kaksiviikkoa työttömänä, mutta se tuntui hänestä maailman lopulta.. tai niin hän ainakin luuli. Hän sai uuden työn toiselta paikkakunnalta. Itse olin tässä vaiheessa henkisesti niin riekaleina, että saatoin itkeä koulussakin ja aloin saada ahdistuskohtauksia. Minun oli pysyttävä hiljaa niin kauan, että hän ottaisi työn vastaan. Hän oli minulle aikanaan sanonut, että jos hän minut menettää niin hän tappaa itsensä (hän oli itsetuhoinen). Olo, mikä minulle tuli, kun tajusin, että minä en rakasta enää tuota rähjäävää miestä, joka oli minulle kaikki. Paras ystävä, veli, puoliso, antoi minulle lapsen, hyvän elämän - kaikki.. Nyt minä "palkitsisin" hänet jättämällä. Itse olin totaalisessa romahduspisteessä, joten minun oli sanottava ne sanat. Kaikki yhdessä rakennettu ja koettu...... Olen niin pettynyt itseeni.
Kesän olin kesätöissä, kuljin pitkiä matkoja pyörällä, saatoin itkeä menomatkat. Tilanne oli niin kaaottinen. Riitelemme lähes poikkeuksetta joka päivä, useasti viikossa sain kuulla tuhoavani hänet sisältä, vien häneltä kaiken, huutoa, raivoa, vihaa.. Tytär kärsii tilanteesta, kaikki kärsivät. Minä yritän jutella nätisti, että tytön ei tarvitsisi kuulla. Hän sanoo, että hän ei pysty hillitsemään itseään ja sivaltaa sanoillaan arimpiin paikkoihini - tottakai, minä olen häntä satuttanut ja saan maksaa siitä jokapäivä. Kerran hän heitti minut uloskin.
Ajattelen ihastustani päivittäin, hänestä en ole kertonut miehelle, koska se repisi kaiken lopullisesti. Olen menettänyt minuuteni enkä tunne itseäni enää. En aiemmin valehdellut, nykyään valehtelen enemmän kuin koskaan. Yritän suojata sitä mitä minusta on vielä jäljellä.
Meillä on omat asuntohakemukset vetämässä, minä olen muuttamassa kohta opiskelupaikkakunnalle, mies työpaikan luo. Ehdotin puolta väliä, jotta tytöllä olisi edes yksi hoitopaikka. Ei kelvannut - "minun ei tarvitse joustaa". Mietin itse lähtöä samalle paikkakunnalle miehen kanssa, mutta se on niin pieni paikka, että olisi kiusallista, minun pitäisi muuttaa kauas opiskelupaikasta.. taas. "Lapsen takia", kaikuu päässä. Mutta luulen, että ahdistun siitä vielä lisää, koska pieni paikka ja kaikki jutut leviää. Olen lähtöisin pienestä kylästä.
Minua ahdistaa ihan hirveästi, että minä olen tuhonnut tämän perheen, jos olisin ollut hiljaa ja antanut vain pääni levitä niin me emme olisi tässä tilanteessa (hän on myös sanonut niin, että olisit ollut hiljaa niin emme olisi tässä tilanteessa). Olen yrittäny puhua, sopia, tehdä jokapäivä jotain kivaa perheemme eteen, olen yrittänyt jokapäivä kaikilla voimillani ja mies sanoo, että: "olisit edes yrittänyt.." Kaikesta huolimatta suren tätä kaikkea. Kuinka pieni joutuu kärsimään siitä, että äiti oli niin itsekäs eikä jaksanut enää.. tyttö on aina ollut tosi reipas ja sopeutuvainen, mutta ajatus vielä kahdesta hoitopaikasta kauhistuttaa. Todennäköisesti kaikki menisi hyvin, mutta pelkään.. suoraansanotusti vihaan itseäni ja ruokin sitä vihaa lukemalla keskusteluja, joissa ihmiset sanovat vanhempien olevan itsekkäitä, että lasten tehtävä ei ole kärsiä aikuisten asioista, vaan silloin ei saa erota jos on lapsia ja vähintäänkin pitää kaikkien olla koko ajan tekemisissä toistensa kanssa. Niinhän se on. Haluaisin tytöllemme sisaruksen tämän miehen kanssa, haluaisin muuttaa hänen kanssaan.. en vain luota, en saa sanoja ja tekoja pois mielestäni, en saa ihastusta mielestäni, en halua elää tällaista elämää. Olen ahdistunut tästä niin paljon, että itken jokapäivä ja ajattelen joskus itseni tappamista.. olen nykyään jossain määrin myös itsetuhoinen. Olen puhunut näistä miehelle (paitsi viimeisestä, siitäkin valehtelen), mutta koska minä satutin häntä jättämällä hänet. Ja jos "valitsen" miehen, minun on jätettävä ihastus taakse ja päin vastoin.. lisää menetystä. Olen myös miettinyt, että entä jos ihastus onkin vain jokin "oljenkorsi". Siis, että tavallaan ihastunut siihen tunteeseen, että joku välittää ja on mukava.. en tiedä.
Haluaisin asua itsekseni tyttären kanssa, hengähtää, huokaista syvään ja avata ovet ja nähdä miten kaunis maailma voikaan olla. Mies on edelleen ihana isä lapsellemme, siksi haluaisin hänen kanssaan toisen. Ehkä pieni väli saisi taas sen kipinän aikaan, mikä aikanaan Meillä oli. Tiedän, että hän osaa olla aivan ihana, mutta kavahdan nykyään hänen kosketustaan enkä pidä siitä. Kuinka turhalta se voisi tuntuakkaan, että olisi ajanjakso, kun toista ei olisi.. olen aivan sekaisin enkä tiedä mitään.. eniten minua huolettaa lapsi.. en tiedä mitä tehdä.. ???? olen aivan hukassa.. ???? rikki ja riekaleina.
Ja voitte uskoa, että minua on viimeiset 3kk henkisesti nuijittu elävältä.. en tarvitse enää negatiivisia kommentteja..
Olemme olleet yhdessä 7v ja meillä on yksi 2v tytär. Miehellä on ollut hankala elämä niin kuin minullakin ja hän sairastui vakavaan masennukseen jo ennen kuin aloimme seurustella. Minun ilmestyminen hänen elämäänsä paransi hänen elämän laatuaan ja vuoden kaukosuhteen jälkeen muutimme yhteen. Saimme kaiken mitä halusimme - toisemme ja perusturvallisuuden.
Kun tulin raskaaksi, muutimme kauas vanhemmistamme miehen uuden työn perässä. Itselläni ei ollut mitään tällä uudella paikkakunnalla. Olin tyttären kanssa kotona 1,5v kunnes aloin opiskella. Minua turhautti ajatus olla kotirouvana 20v lähtien. En tunne olevani kovinkaan paikallani olevaa tyyppiä.
Viime tammikuussa koko palapeli alkoi murentua, kun aloitin koulun toisella paikkakunnalla, kuljin sinne bussilla. Huomasin, että on muutakin elämää kuin koti, perhe, pyykit, tiskit, ruuanlaitto. Sain kavereita ja tuntui kokonaiselta. Hetken.
Mies irtisanottiin yt:den vuoksi ja hän vaipui taas sinne syvään maailmaansa, joka lähes joka päivä oli läsnä. Masennushan ei varsinaisesti parane koskaan. Hän vihasi kyseistä työtä, mutta oli pettynyt, koska hänen mielestään hänen kuuluu elättää perhe - hän on aika stressaavaa tyyppiä. Hän alkoi potkuja ennen saada raivokohtauksia, ei koskaan tehnyt meille mitään, mutta esineille kyllä. Mielialat vaihtelivat päivittäin äärilaidasta toiseen. Yhtenä hetkenä hän oli kuin unelma, toisena hetkenä en tuntenut häntä lainkaan, inhosin häntä ja yritin viedä tyttären toiseen huoneeseen ja peitin hänen korvansa ettei hänen tarvitsisi kuulla huutoa.
Samalla läheisyys kuoli, rakkauteni tuota miestä kohtaa hiipui päivä päivältä, huuto huudolta, sana sanalta.. Jatkoin opiskelua, ihastuin luokkatoveriini, hän ihastui minuun. En tehnyt asian hyväksi mitään, olinhan vielä parisuhteessa. Mieheni oli kaksiviikkoa työttömänä, mutta se tuntui hänestä maailman lopulta.. tai niin hän ainakin luuli. Hän sai uuden työn toiselta paikkakunnalta. Itse olin tässä vaiheessa henkisesti niin riekaleina, että saatoin itkeä koulussakin ja aloin saada ahdistuskohtauksia. Minun oli pysyttävä hiljaa niin kauan, että hän ottaisi työn vastaan. Hän oli minulle aikanaan sanonut, että jos hän minut menettää niin hän tappaa itsensä (hän oli itsetuhoinen). Olo, mikä minulle tuli, kun tajusin, että minä en rakasta enää tuota rähjäävää miestä, joka oli minulle kaikki. Paras ystävä, veli, puoliso, antoi minulle lapsen, hyvän elämän - kaikki.. Nyt minä "palkitsisin" hänet jättämällä. Itse olin totaalisessa romahduspisteessä, joten minun oli sanottava ne sanat. Kaikki yhdessä rakennettu ja koettu...... Olen niin pettynyt itseeni.
Kesän olin kesätöissä, kuljin pitkiä matkoja pyörällä, saatoin itkeä menomatkat. Tilanne oli niin kaaottinen. Riitelemme lähes poikkeuksetta joka päivä, useasti viikossa sain kuulla tuhoavani hänet sisältä, vien häneltä kaiken, huutoa, raivoa, vihaa.. Tytär kärsii tilanteesta, kaikki kärsivät. Minä yritän jutella nätisti, että tytön ei tarvitsisi kuulla. Hän sanoo, että hän ei pysty hillitsemään itseään ja sivaltaa sanoillaan arimpiin paikkoihini - tottakai, minä olen häntä satuttanut ja saan maksaa siitä jokapäivä. Kerran hän heitti minut uloskin.
Ajattelen ihastustani päivittäin, hänestä en ole kertonut miehelle, koska se repisi kaiken lopullisesti. Olen menettänyt minuuteni enkä tunne itseäni enää. En aiemmin valehdellut, nykyään valehtelen enemmän kuin koskaan. Yritän suojata sitä mitä minusta on vielä jäljellä.
Meillä on omat asuntohakemukset vetämässä, minä olen muuttamassa kohta opiskelupaikkakunnalle, mies työpaikan luo. Ehdotin puolta väliä, jotta tytöllä olisi edes yksi hoitopaikka. Ei kelvannut - "minun ei tarvitse joustaa". Mietin itse lähtöä samalle paikkakunnalle miehen kanssa, mutta se on niin pieni paikka, että olisi kiusallista, minun pitäisi muuttaa kauas opiskelupaikasta.. taas. "Lapsen takia", kaikuu päässä. Mutta luulen, että ahdistun siitä vielä lisää, koska pieni paikka ja kaikki jutut leviää. Olen lähtöisin pienestä kylästä.
Minua ahdistaa ihan hirveästi, että minä olen tuhonnut tämän perheen, jos olisin ollut hiljaa ja antanut vain pääni levitä niin me emme olisi tässä tilanteessa (hän on myös sanonut niin, että olisit ollut hiljaa niin emme olisi tässä tilanteessa). Olen yrittäny puhua, sopia, tehdä jokapäivä jotain kivaa perheemme eteen, olen yrittänyt jokapäivä kaikilla voimillani ja mies sanoo, että: "olisit edes yrittänyt.." Kaikesta huolimatta suren tätä kaikkea. Kuinka pieni joutuu kärsimään siitä, että äiti oli niin itsekäs eikä jaksanut enää.. tyttö on aina ollut tosi reipas ja sopeutuvainen, mutta ajatus vielä kahdesta hoitopaikasta kauhistuttaa. Todennäköisesti kaikki menisi hyvin, mutta pelkään.. suoraansanotusti vihaan itseäni ja ruokin sitä vihaa lukemalla keskusteluja, joissa ihmiset sanovat vanhempien olevan itsekkäitä, että lasten tehtävä ei ole kärsiä aikuisten asioista, vaan silloin ei saa erota jos on lapsia ja vähintäänkin pitää kaikkien olla koko ajan tekemisissä toistensa kanssa. Niinhän se on. Haluaisin tytöllemme sisaruksen tämän miehen kanssa, haluaisin muuttaa hänen kanssaan.. en vain luota, en saa sanoja ja tekoja pois mielestäni, en saa ihastusta mielestäni, en halua elää tällaista elämää. Olen ahdistunut tästä niin paljon, että itken jokapäivä ja ajattelen joskus itseni tappamista.. olen nykyään jossain määrin myös itsetuhoinen. Olen puhunut näistä miehelle (paitsi viimeisestä, siitäkin valehtelen), mutta koska minä satutin häntä jättämällä hänet. Ja jos "valitsen" miehen, minun on jätettävä ihastus taakse ja päin vastoin.. lisää menetystä. Olen myös miettinyt, että entä jos ihastus onkin vain jokin "oljenkorsi". Siis, että tavallaan ihastunut siihen tunteeseen, että joku välittää ja on mukava.. en tiedä.
Haluaisin asua itsekseni tyttären kanssa, hengähtää, huokaista syvään ja avata ovet ja nähdä miten kaunis maailma voikaan olla. Mies on edelleen ihana isä lapsellemme, siksi haluaisin hänen kanssaan toisen. Ehkä pieni väli saisi taas sen kipinän aikaan, mikä aikanaan Meillä oli. Tiedän, että hän osaa olla aivan ihana, mutta kavahdan nykyään hänen kosketustaan enkä pidä siitä. Kuinka turhalta se voisi tuntuakkaan, että olisi ajanjakso, kun toista ei olisi.. olen aivan sekaisin enkä tiedä mitään.. eniten minua huolettaa lapsi.. en tiedä mitä tehdä.. ???? olen aivan hukassa.. ???? rikki ja riekaleina.
Ja voitte uskoa, että minua on viimeiset 3kk henkisesti nuijittu elävältä.. en tarvitse enää negatiivisia kommentteja..
