En tiedä mitä tekisin masentuneena mieheni kanssa, ero alkaa tuntua ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta! :(

[Masentuneen vaimo]

Masennus alkoi vajaa 3 vuotta sitten odottaessani toista lastamme. Raskaus oli melkoinen yllätys, ja miehen mielestä tuli liian pian ensimmäisen (toivotun) perään. Aborttia ei kuitenkaan edes ajateltu, toinen lapsi oli kuitenkin haaveissa, mutta ei vaan niin pian ensimmäisen jälkeen. Ja lapsille tuli kuitenkin kaksi vuotta ikäeroa.

Toinen lapsi on ollut vauvasta saakka melko paljon vaativa, eikä esikoinenkaan ole kaikista helpoin tapaus. Luulen että lapset ovat hyvin pitkälti syy miehen masennukseen, joka siis on diagnosoitu keskivaikeaksi. Tuntuu että mies ei kestä ollenkaan lapsia. Kyllä hän hoitaa heitä paljonkin, mutta se on vain sellaista velvollisuudesta tekemistä, minkäänlaista rakkautta ei toiminnassa tunnu olevan mukana. Mies on vain kuin kone joka tekee, mutta ei tunne muuta kuin korkeintaan ärsyyntymistä. Tuntuu ettei hän koskaan hymyile tai reagoi lapsiin, muuten kuin huutamalla silloin kun menettää hermonsa, mitä tapahtuu kohtalaisen usein. Hän ei jaksa tehdä mitään, saattaa viikonloppuisin herätä yhdeksältä ja haluaa päiväunille jo puoliltapäivin, ja jos ei se onnistu (lapset eivät rauhoitu että tulisi riittävän hiljaista) niin hän on lapsille vihainen. Mies ei harrasta mitään eikä käy missään kodin ulkopuolella paitsi töissä, ei edes ulos halua koskaan mennä ja etenkin lasten kanssa se on kamalaa pakkopullaa.

Kamalaa elää tuollaisen zombin kanssa... Rakastan kuitenkin miestä, tai ainakin sitä mitä hän oli ennen masennusta. Mieskin sanoo kaikesta huolimatta, että ilman meitä hänellä ei olisi enää mitään syytä herätä aamuisin. Mutta kyllä tässä pikkuhiljaa alkaa masentua itsekin, joten tuntuu että ero tulee väistämättä eteen...

 

["XXX"]

Yhdeksältä herääminen tuosta nyt jostain syystä tulee silmille. Jos mies sairastaa keskivaikeaa maisennusta niin oletan, että syö myös lääkkeitä. ne väsyttävät. Anna nukkua vaikka puolille päivin! Hänen olotilansa voi tuosta vain pahentua. Et nyt ymmärrä yhtään, että miehesi on sairas. Ne lääkkeet vaikuttavat myös tunteisiin. Kieltämättä kauhean vaikea tilanne. Kun toisaalta tajuan kyllä myös sinua, sillä jaksamisesi on nyt tosi kovilla. Enkä ole varma pitääkö sinun uhrautua! Mutta mietin kyllä sitäkin, että jätetäänkö ihminen heti, kun hän sairastuu, koska itsellä ei ole kivaa.

 

["XXX"]

Ihmettelen miten miehesi on töissä ! Hänen kuuluisi olla sairauslomalla! Nythän kaikki energia menee siihen työhön.

 

[tuota]

Onko miehesi hoidossa ja onko hällä lääkitys? Vaikuttaako siltä, että on selkeä halu parantua? Me on selvitty minun masennuksesta, mutta meillä ei ollut silloin lapsia. Rakkaus riittää pitkälle, mutta masennus on salakavala ja sairastuttaa helposti koko perheen. Oletko käynyt esim vertaistukiryhmissä? Olis hyvä puhua jollekin joka ymmärtää mitä käyt läpi.

 

["harmaa"]

Joskus se vaan on parempi luovttaa jos toisella ei ole toipumisen merkkejä ollenkaan
(ja ennenkuin palstahaahkat hyökkää niskaan niin en nyt tarkta että heti masennuksen selvittyä pitää ihminen jättää vaan jos tuon on vaikka vuodenkin kestänyt ja toinen ei esim hae apua ota apua vastaan tai näytä yhtään mitään toipumisen merkkejä)
En pidä eroa ollenkaan huonona vaihtoehtona, toinen vaihtoehtohan on se että miehesi saa sinutkin sairaaksi

 

["Ap"]

Kolme vuotta tätä on nyt pian kestänyt, että en ole miestäni mielestäni heti ollut jättämässä, vaan yrittänyt tukea... Miehellä ei ole lääkitystä käytössä tällä hetkellä. Hän kokeili useat eri lääkkeet, mutta mistään ei tuntunut olevan apua, joten viime syksynä psykiatrin suosituksesta jätti lääkkeet. Lääkkeiden ohella kävi terapiassa, mutta kelan tuki päättyi vuoden vaihteessa eikä mies jaksanut hakea sitä uudelleen. Nyt on siis tavallaan aivan yksin sairautensa kanssa, mutta ei se minusta mihinkään ole parantunut. Ja jotenkin vaan tuntuu ettei se paranekaan ennen kuin mies pääsee ainakin lapsista eroon, joten siksi olen ajatellut että olisi kai vain armollisia miestä kohtaan erota...

 

["femin"]

Ehdottomasti mies saikulle ja sitten alat pari kertaa viikossa käymään lasten kanssa jossain, että mies saa hieman omaa aikaa ja pystyy hengähtämään.
Miehesi on varmasti uupunut.
Jos hommia on jäänyt "rästiin", niin niitä voisit alkaa miehen kanssa hoitaa yksi kerrallaan kuntoon, niin ei tarvisi niitä muistella ja stressata.
Myös kevät voi saada mielen paremmaksi ja olisi hyvä jos kävisitte yhdessä vaikka edes sen pari kertaa ulkoilemassa. Ihan pienikin kävely auttaa.
Voisitte myös hommata lapsenvahdin ja viettää vähän kahdenkeskistä aikaa.

Tsemppiä ja jaksamista! Kyllä te tuosta selviätte.
Meillä ollut myös vaikeita aikoja ja eroa mietitty useampaankin otteeseen, mutta rakkautta on joten yhdessä aiotaan selvitä.

 

["vieras"]

[QUOTE="Ap";28137183]Kolme vuotta tätä on nyt pian kestänyt, että en ole miestäni mielestäni heti ollut jättämässä, vaan yrittänyt tukea... Miehellä ei ole lääkitystä käytössä tällä hetkellä. Hän kokeili useat eri lääkkeet, mutta mistään ei tuntunut olevan apua, joten viime syksynä psykiatrin suosituksesta jätti lääkkeet. Lääkkeiden ohella kävi terapiassa, mutta kelan tuki päättyi vuoden vaihteessa eikä mies jaksanut hakea sitä uudelleen. Nyt on siis tavallaan aivan yksin sairautensa kanssa, mutta ei se minusta mihinkään ole parantunut. Ja jotenkin vaan tuntuu ettei se paranekaan ennen kuin mies pääsee ainakin lapsista eroon, joten siksi olen ajatellut että olisi kai vain armollisia miestä kohtaan erota...[/QUOTE]

Monella miehellä kuten minun ex:älläni masennus puhkesi lapsen synnyttyä.
Sanoi suoraan ettei tiennyt mihin ryhtyi ja ei ollut isäksi ja halusi "perua" koko jutun.
No tähän sitten jälkikäteen liittyi niin monta muutakin seikkaa jta mies teki masentuneena mutta ero oli lopulta ainut oikea ratkaisua lapsen ollessa 1v vanha.
Sen jälkeen ei tietoa miehestä eikä ole lastaan (halunnut) nähdä ja nyt tuo lapsi on 18v
Ei siihen aikaan osattu puhua kuinäitien synnytysmasennuksista joita ne mt toimistossa silloin epäili että minulla olisi masennus ja mies vaan leikkii masentunutta koska en muka kehtaa hakea omilla nimilläni apua,
no siihen aikaan nuo oli enemmän kuin lapsen kengissä koko mt palvelut.

 

["huhhuh"]

3vuotta jatkunut :O
Sanoisin kyllä että on ihme että sinä et ole alkanut oireilemaan.
Suosittelisin pientä taukoa, muuttakaa hetkeksi erillenne jotta mies saa levätä.
Ehkäpä ne asiat alkavat siitä sitten selkiytymään ja ainahan sitä pääsee takaisin,
minua huolettaa nyt enemmän ne teidän lapset

 

[-----]

[QUOTE="vieras";28137206]Monella miehellä kuten minun ex:älläni masennus puhkesi lapsen synnyttyä.
Sanoi suoraan ettei tiennyt mihin ryhtyi ja ei ollut isäksi ja halusi "perua" koko jutun.
No tähän sitten jälkikäteen liittyi niin monta muutakin seikkaa jta mies teki masentuneena mutta ero oli lopulta ainut oikea ratkaisua lapsen ollessa 1v vanha.
Sen jälkeen ei tietoa miehestä eikä ole lastaan (halunnut) nähdä ja nyt tuo lapsi on 18v
Ei siihen aikaan osattu puhua kuinäitien synnytysmasennuksista joita ne mt toimistossa silloin epäili että minulla olisi masennus ja mies vaan leikkii masentunutta koska en muka kehtaa hakea omilla nimilläni apua,
no siihen aikaan nuo oli enemmän kuin lapsen kengissä koko mt palvelut.[/QUOTE]

Oho, et ole yksin. Meillä kävi samoin. Mies "hoiti" tilanteen rätkeämällä ryyppäämään ja sekoili samalla naisten kanssa. Ei hakenut sitten koskaan apua ja on nykyään alkkis. Osoittanut tosi vähäistä kiinnostusta lastaan kohtaan, ei juuri ollenkaan.
Lapsi on jo 19v. Muistan myös, että ei tuolloin mitään mistään miesten masennuksista puhuttu. Itse olin tosi kovilla, mutta ei siihenkään kukaan kyllä puuttunut. Onneksi sain tukea omilta vanhemmiltani, oli se vain niin kauheaa, Jäi lapsesta nauttiminenkin aika vähille...

 

[tyytyväinen kroonikko]

Lapset ovat tietysti hankalaa seuraa ihmiselle, jolla on tunteet jäässä. Masentuneelle tuo paljon tekeminen on niin kakspiippuinen juttu, kun toisaalta joskus tekeminen pitää pinnalla, ja välillä taas upottaa. Se paras lääke olisi, kun voisi itse säädellä, milloin menee överiksi ja pitää saada vetäytyä.

Taidan olla hiukan sitä mieltä, että masennusperheille pitäisi olla semmoiset asunnot, joissa masentuja voisi vetäytyä omaan yksiöönsä siihen perheen viereen, jolloin valmiustilassa oleminen ei söisi voimia. Koska se velvollisuudentun?on ja voimien välinen epäsuhtahan se on, mikä vie loputkin voimat. Voi olla, että tällä konstia sitä yksiötä tarvittaisiin aina vähemmän. Ja voihan olla, että se tekisi monelle muullekin hyvää...

Taitaa vain olla tuommoinen keskeytynyt terapia huonoin mahdollinen tilanne - on laitettu asioita liikkeelle, muttei vielä ole taitoja käsitellä niitä.

 

[tuttua on]

Kuulostaa tutulta. Meilläkin miehellä masennusta (apaattinen, ärtynyt, ei työn ulkopuolista elämää, ei hoitohalukkuutta) vuosia. On rankkaa. Vihdoin on alkanut käymään psykologilla ja elämä ihan hieman valoisampaa. Mutta kyllähän tietyt tunteet on kuollut ja jatkuvasti pohdin onko lapsille ja itselleni parempi olla perheenä vai erikseen.

 

["vieras"]

Oho, et ole yksin. Meillä kävi samoin. Mies "hoiti" tilanteen rätkeämällä ryyppäämään ja sekoili samalla naisten kanssa. Ei hakenut sitten koskaan apua ja on nykyään alkkis. Osoittanut tosi vähäistä kiinnostusta lastaan kohtaan, ei juuri ollenkaan.
Lapsi on jo 19v. Muistan myös, että ei tuolloin mitään mistään miesten masennuksista puhuttu. Itse olin tosi kovilla, mutta ei siihenkään kukaan kyllä puuttunut. Onneksi sain tukea omilta vanhemmiltani, oli se vain niin kauheaa, Jäi lapsesta nauttiminenkin aika vähille...

Uskoisin että meitä kohtalo tovereita on paljon.
Meillä mies hoiti tilanteen niin että jätti omien vahempiensa suosituksesta lääkkeet ja terapian kun eihän ne ole kuin hulluja varten
Ja minähän senmiehen sinne mt toimistoon raahasin.
Mies alkoi isänsä kera ryyppäämään (appiukko oli alkkis)
ja jos erehdyin piilottamaan -omat- rahani jotta saan vaippoja ja ruokaa vauvalle niin turpiin tuli
kova oli siis tarve viinaan.
Kun erosimme, sain kuulla että tuo exäni ei enään tyytynyt viinaan vaan nyt oli jo huumeissakin.
Tosiaan meillä ei mitään tietoa koko exäni suvusta että onko hengissäkään, tosin jos -isä- olisi kuollut olisihan siitä joku virallinen tieto silloin pojalleni tullut.

 

["fiina"]

meill ämies ol imasentunut jo kun tavattiin mutta salas tämän pitkään,se tul iilmi oikeastaan siinä vaiheessa kun odotin lastamme, se että hän ol iunilääkekoukussa(ylipäätään söi unilääkkeitä) selvisi siinä vaihessa kun vauva oli syntynyt ja eka yö kotona oli hulinaa(minulla oli siis myös vanhempi lapsi edellisestä suhteesta 4vuotias), mies meni nukkuu enkä sanaut häntä hereille,kyllä kuule aamulla joutui puhutteluun kun sain isomman järkättyä hoitajalle.

joskus kävi itelläkin mielessä että mä en jaksa tuota miestä, että ehkä mä vaan lähen.

mutta vauvamme ollessa 9kk ikäinen, mies joutui osastolle(3:tta kertaa yhteiselomme aikana) ja tuolloin hänelle suositeltiin sähköshokkihoitoa! ja se tehosi!!! taisi olla 12 hoitokertaa ja mulla oli kotona mies joka HYMYILI , halasi ja pussasi.. sen jälkeen masennus ei ole palannut!! monta vuotta mennyt hyvin! lisäksi sai vuoden sairaslomaa.

sun miehes pitää saada pitkä sairasloma, oikea lääkitys tai sähköhoitoa jos lääkitys ei pure!
nyt siis järjestämään näitä! jos mies ei osaa,ei jaksa pysty,niin sä hoidat nämä! varaat ajan psykiatrille, ja menet mukaan sanot siellä että se pitkä sairasloma on tultava, koska miehen hyvinvointi on tärkeämpää kuin työtunnit, sekä se että hän jaksaa luoda suhteen lapsiinsa! jos ei oo varaa yksityiselle psykiatrille niin sitten aika tk:hon sä sinne mukaan ja vaadit lähetteen eteenpäin!

ja kirkonperheasian neuvottelukeskuksesta löytyy ilmaista pariterapiaa! se on hyvä vaikka paikata parisuhdetta!

 

["vieras"]

Sun mies tarvitsee apua! Sinultakin!

Nyt ei ole hoito kunnossa.Masentunut ei jaksa taistella hoidosta, siksi läheinen joka taistelee masentuneen puolesta on kultaakin kalliimpi! Ja se on nyt myös sinun vastuulla kun kerran parisuhteessa ollaan.

Itse tilanteessanne ehdottaisin miehelle että jää joksikin aikaa sairaslomalle ja te ryhdytte kimpassa etsimään asiantuntijoita jotka voivat auttaa, etsitte niin kauan että löytyy oikeat lääkkeet ja oikea hoito.

Älä luovuta! Tässä tilanteessa et edes eroaisi miehestäsi vaan ihmisrauniosta jonka sairaus on tuhonnut.

 

["näin on"]

Sairaasta ei saa erota
haluatko sydämellesi miehesi luhistumisen

 

["vieras"]

Itse kävin taistoa masennuksen kanssa kuusi vuotta...parhaimmillaan kaksi kertaa viikossa mtt:ssa. Olin avo-osastollakin yhden kerran pari viikkoa lepäämässä. Lääkitystä oli monensorttista. Meidän kunnassa onneksi asiat hyvin ja apua saa helposti. Nyt vuoden elänyt ns. normaalia elämää. Yhtä helvettiä varmasti oli välillä miehelleni, mutta kunnialla jaksoi sen läpi.

 

[meillä kans]

paitsi että mun mieheni jaksaa harrastaa omia juttujaan, eikä hällä ole masennusta diagnosoitukaan, uupumukseksi minä epäilisin. Ja lapsia meillä kolme. Mäkin suosittelisin sulle muuttoa vähäksi aikaa erilleen, antaisi ikäänkuin aikalisän koko tilanteelle. Tätä meilläkin suunniteltu...

 

[Kissimi]

Meillä puolisoni lopulta pakotti mut menemään lääkäriin, kroonisen väsymyksen vuoksi sinne menin (mutta oli todellakin kaikkea muutakin...), loppujen lopuksi sain masennuspainotteisen kaksisuuntaisen diagnoosin. Eri lääkkeitä kokeilin, mutta lähinnä niistä tuli sivuvaikutuksia. Onneksi lääkärini oli mukana eräässä tutkimuksessa ja sain selville mielenterveysongelmieni oikeat aiheuttajat eli eräät geenivirheet, jotka aiheuttavat tiettyjen ravintoaineiden puutosta. Se ei ole mitenkään harvinaista pohjoismaissa ja Iso-Britanniassa. Olen täysin oireeton jos syön tarpeeksi ravintolisiä, joista tärkeimpiä SAMe, B6-vitamiinit (2 eri) ja sinkki. Lisäksi rasvahapot on oltava balanssissa, eli voimakasta omega3:sta suosittelen myös lämpimästi. Olen kirjottanut tästä tänne monta kertaa, katso hausta alimetylaatio, under methylation niin pitäisi löytyä... Tai nikkini ja esim. vitamiini (joko tämä tai aiempi nikkini "eras, vierailija"

Haluan tähän loppuun vielä sanoa, että se kuinka miehesi reagoi lapsiin, kuulostaa erittäin tyypillisiltä masennusoireilta - miehesi sairaus saa hänet käyttäytymään noin, ei lapset tai mikään muukaan, mikä toimii vain laukaisijana, katalysaattorina ja vertailukohteena.

 

["vieras"]

Meillä puolisoni lopulta pakotti mut menemään lääkäriin, kroonisen väsymyksen vuoksi sinne menin (mutta oli todellakin kaikkea muutakin...), loppujen lopuksi sain masennuspainotteisen kaksisuuntaisen diagnoosin. Eri lääkkeitä kokeilin, mutta lähinnä niistä tuli sivuvaikutuksia. Onneksi lääkärini oli mukana eräässä tutkimuksessa ja sain selville mielenterveysongelmieni oikeat aiheuttajat eli eräät geenivirheet, jotka aiheuttavat tiettyjen ravintoaineiden puutosta. Se ei ole mitenkään harvinaista pohjoismaissa ja Iso-Britanniassa. Olen täysin oireeton jos syön tarpeeksi ravintolisiä, joista tärkeimpiä SAMe, B6-vitamiinit (2 eri) ja sinkki. Lisäksi rasvahapot on oltava balanssissa, eli voimakasta omega3:sta suosittelen myös lämpimästi. Olen kirjottanut tästä tänne monta kertaa, katso hausta alimetylaatio, under methylation niin pitäisi löytyä... Tai nikkini ja esim. vitamiini (joko tämä tai aiempi nikkini "eras, vierailija"

Haluan tähän loppuun vielä sanoa, että se kuinka miehesi reagoi lapsiin, kuulostaa erittäin tyypillisiltä masennusoireilta - miehesi sairaus saa hänet käyttäytymään noin, ei lapset tai mikään muukaan, mikä toimii vain laukaisijana, katalysaattorina ja vertailukohteena.

Onko tämä ali-metylaatio mielenterveysongelmien aiheuttajana siis ihan lääkäriyhteisön hyväksymä selitys vai jotain vaihtoehtotiedettä?

 

["vieras"]

Miehen mielipiteitä pitää kuunnella. Monet ehdottavat sairauslomaa, mutta juuri työ saattaa olla se liikkeellä pitävä voima. Jos työ jäisi pois, niin miehellä ei olisi enää mitään syytä nousta aamuisin ylös. Itsetuntokin voisi kärsiä, koska mies kokisi, ettei hänestä ole mitään hyötyä eikä hänestä ole perheen elättäjäksi. Kerroit itsekin, ettei mies poistu kotoa lainkaan muuta kuin töihin, mikä mielestäni vahvistaa tämän. Jos hän jäisi kotiin, niin uskon, että hänellä olisi pian vakava masennus.

 

[Kissimi]

[QUOTE="vieras";28140795]Onko tämä ali-metylaatio mielenterveysongelmien aiheuttajana siis ihan lääkäriyhteisön hyväksymä selitys vai jotain vaihtoehtotiedettä?[/QUOTE]
Yhteisöstä en tiedä ja viime aikoina olen huomannut että nettiin on ilmestynyt paljon tuota huuhaaksi luokittelevaa epävirallista kirjoittelua, niin kuin kaikkien toimivien, ei lääkefirmoja rikastuttavien hoitojen kohdalla... Yllätysyllätys.
Mutta tosiaan omat diagnoosini varmistettiin geenitestillä, lääkärini on alalla 40 vuotta ollut ja myös psykiatrini pitää juttua "totena". Ja kuten sanoin, oman elämäni tämä on muuttanut täysin, joten uskon siihen todellakin, ei ol emitään syytä epäillä. Eikä siinä siis tosiaankaan ole mistään vaihtoehtotieteestä kyse vaan ihan normaalista tieteestä, jonka avulla normaalit asiaan perehtyneet lääkärit ovat asiaa tutkineet. Eri asia on sitten, mitkä tahot saavat isoimmat rahoitukset tässä maailmassa.

 

["fiina"]

[QUOTE="vieras";28140838]Miehen mielipiteitä pitää kuunnella. Monet ehdottavat sairauslomaa, mutta juuri työ saattaa olla se liikkeellä pitävä voima. Jos työ jäisi pois, niin miehellä ei olisi enää mitään syytä nousta aamuisin ylös. Itsetuntokin voisi kärsiä, koska mies kokisi, ettei hänestä ole mitään hyötyä eikä hänestä ole perheen elättäjäksi. Kerroit itsekin, ettei mies poistu kotoa lainkaan muuta kuin töihin, mikä mielestäni vahvistaa tämän. Jos hän jäisi kotiin, niin uskon, että hänellä olisi pian vakava masennus.[/QUOTE]

ei välttämättä, mieshän vo imennä töihin siksikin kun on PAKKO!

kyllä minun tuntemani mies alkoi kunnolla toipua pitkän sairaslomansa aikana

 

[kjpo]

Ei kenenkään ole pakko omalla kustannuksellaan yrittää parantaa toista.
Sä olet yrittänyt jo kolme vuotta. Jännä kun masentuneen puolisolle sanotaan ettei saa erota vaikka elämä olisi suunnilleen helvettiä koko ajan mutta alkoholistin puolisolle sanotaan että sun PITÄÄ erota. Kumpikin mielenterveydellisiä sairauksia kuitenkin ja kumpikin tekee elämästä sietämätöntä...

Voisittehan te kokeilla asumuseroa että säkin saisit hieman hengähdystaukoa raskaasta tilanteesta, mutta tiedä sitten olisiko se helpompaa kun olisit käytännössä yksinhuoltaja kahden lapsen kanssa...

 

["fiina"]

Ei kenenkään ole pakko omalla kustannuksellaan yrittää parantaa toista.
Sä olet yrittänyt jo kolme vuotta. Jännä kun masentuneen puolisolle sanotaan ettei saa erota vaikka elämä olisi suunnilleen helvettiä koko ajan mutta alkoholistin puolisolle sanotaan että sun PITÄÄ erota. Kumpikin mielenterveydellisiä sairauksia kuitenkin ja kumpikin tekee elämästä sietämätöntä...

Voisittehan te kokeilla asumuseroa että säkin saisit hieman hengähdystaukoa raskaasta tilanteesta, mutta tiedä sitten olisiko se helpompaa kun olisit käytännössä yksinhuoltaja kahden lapsen kanssa...

niin no mä olin siinä kaksi vuotta ja se piti sisällään 4 itsemurhayritystä, 5osastojaksoa...yms yms. ja olen iloinen että pysyin mieheni rinnalla sillä pitkän sairasloman+sähköshokkihoidon avulla mies toipui täysin ja mä olisin menettänyt kaikki nää ihanat vuodet hänen kanssaan.. ei se muutama vuosi merkaa lopulta mitään kun ajattelee loppuelämää.

nyt ap vaan miehen tukena hakemaan oikeaa hoitomuotoa jotta hän pääsee toipumaan! pariterapiaankin voi mennä jotta raskaassa tilanteessa saadaan ylläpidettyä parisuhdettakin!