En vaan pysty kunnioittamaan äitiäni. Olenko siksi itse äitinä ihan hirviö?

[Tilittäjä]

Täytyykö ihmisen pystyä antamaan toiselle kaikki anteeksi? Tämän vielä eläessä? Kuinka se käytännössä tehdään? Pystyykö ilman anteeksiantoa elämään onnellista elämää? Kasvattamaan omia lapsiaan onnellisiksi? Niin paljon kirjoitetaan siitä, kuinka oma lapsuus ja äitisuhde on pohjana omaan hyvään vanhemmuuteen. Se pistää oikeasti ajattelemaan, varsinkin näinä unettomina öinä. Ahdistus puristaa kurkkua nytkin.

Olen kantanut ikäni häpeää ja syyllisyyttä siitä, etten hyvällä tahdollakaan voi sanoa perhettäni rakkaaksi tai tärkeäksi. Se on vaan välttämätön paha, veriside, jolle ei mahda mitään. En pysty tuntemaan yhtään empatiaa varsinkaan äitiäni kohtaan, vaikka hänen oma elämänsä on sarja kärsimyksiä (on mm.sairastanut vakavasti, vakavasti psyykk.sairas lapsi, jota äidin omat vanhemmat eläessään avoimesti inhosivat, hänen oma lapsuutensa oli köyhä ja rankka). Olen yhä, itsekin äitinä, välillä tosi vihainen hänelle lapsuuteni ja nuoruuteni asioista. Koen, että hänen tekemisensä ja varsinkin tekemättömyytensä lapsuudessani ja murrosiässä tekivät suurta tuhoa minussa ja itsetunnossani.

Mielestäni hän on kahdella sanalla sanoen huono äiti, vaikka näinhän ei koskaan saisi kenestäkään sanoa. Hänen ei pitäisi olla äiti. Itse asiassa on vaikea sanoa ääneen äiti, kun tarkoittaa häntä. Mieluumin sanon mummo tai mutsi, vaikka mutsi ei todellakaan kuulu omaan murteeseemme. Hänen kanssaan oloni on kiusaantunut, ei ollenkaan hyvä ja turvallinen enkä muista lapsenakaan niin olleen.

Huomasin vähän aika sitten, että minulla ei ole juuri mitään (vähänkään hyviä) lapsuuden muistikuvia kotoa tai perheen parista? Ainoat mielikuvat liittyy kerhoon, hoitopaikkaan, leikkikavereihin... Olen tosissani yrittänyt kaivella muistojani ja etsiä sieltä jotain viitteitä onnellisuudesta ja turvallisuudesta, KODISTA...

Kotonani ei juotu eikä lyöty, kai kyse oli ns.henkisestä väkivallasta tai yksinkertaisesti kyvyttömyydestä vanhemmuuteen ja kasvattamiseen, vaikka vanhemmillani yliopistotutkinnot olikin kasvatustieteistä ja sosiologiasta... Ei ollut rajoja jos ei rakkauttakaan (ainakaan sitä ei osattu näyttää). Edes perusasioita oikeasta ja väärästä en kotoa oppinut, vasta kantapään ja kovimman kautta elämän lyödessä avokämmenellä... Minun olisi keskenäni pitänyt oppia rehelliseksi, sosiaalisesti taitavaksi, reippaaksi, ahkeraksi, rohkeaksi ja neuvokkaaksi, saada hyvä itsetunto ja todistus. Ja kaiken tämän puutteesta sain nähdä ja kuulla vanhempien pettymyksen minuun ja ivan ja julkisen nolaamisen. Teininä jäädessäni kiinni juomisesta, äiti huusi naama rumana "ja minä kun luulin, että sinua ei tarvitsisi kasvattaa!" Murrosiän kuohuissakin tajusin, että tässä on nyt jotain vialla.

En halua uskoa, että olen kolmekymppisenä vanha katkera ämmä, joka syyttää äitiään omasta epävarmuudestaan ihmisenä ja äitinä. Mutta olenko mä jo muuttunut sellaiseksi, koska nää asiat mua näin kauheesti ahdistaa?

En halua mitään muuta elämältäni niin paljon kuin lapselleni hyvää ja turvallista kotia ja suhdetta vanhempiinsa. Mietin usein, onko lapsi (2v) onnellinen, onko hänellä turvallinen olo kanssani. Luottaako hän minuun. Pyrin kasvattamaan rajoilla ja rakkaudella. Haluan olla niin erilainen äiti kuin omani kuin se vain on mahdollista.

Kiitos sinulle, joka jaksoit lukea tämän läpi.

 

[ap]

(Hitsin silmänisku-hymiöt!)

 

[vieras]

Kurja, että sulla on ahdistava olo. Olisiko sun mahdollista purkaa näitä ajatuksiasi jonkun ammatti-ihmisen luona?

Mun lapsuudenkotini ei ollut mikään onnela. Oli väkivaltaa (henkistä ja fyysistä), salailua ja peittelyä. Ei kotiin voinut tuoda kavereita. Siellä ei voinut olla, sieltä ei voinut olla poissa.

Kuitenkin loppupeleissä jokainen vastaa omasta itsestään ihan itse. Toiset ovat onnellisessa asemassa ja saavat omaan kasvuunsa eväät kotoa vanhemmiltaan ja palapelin rakentaminen helpottuu hiukan. Toisilla taas avaimet omaan onneen ovat vain ja ainostaan omissa käsissä. Lapsuuden kokemukset pitää käsitellä ja jättää taakse. Joko anteeksi antaen tai sitten ei. Joka tapauksessa tapahtunut on pakko hyväksyä. Ja jatkaa siitä eteenpäin. Olemme monen asian summa. Lapsuus on yksi ja tärkeä. Mutta koko elämämme ei perustu yksin lapsuuteen tai äidiltä saatuihin eväisiin.

Vähän nyt potkisin sinua persuuksille heräämään ja keskittymään rakentamaan itse itsellesi sopiva elämä nyt aikuisena.

 

[Jollain lailla tuttua]

En tiedä, olenko sitten totaalisen kylmä ihminen, mutta en jaksa ottaa stressiä siitä, että voisin elää ilman äitiäni ja sukuani oikein hienosti.
En osaa eritellä tarkempaa syytä, mutta olemme välillä olleet vanhempieni ja etenkin äitini kanssa todella etäisissä väleissa. Veljeni myös, mutta hän asuukin paljon kauempana, emmekä ole koskaan oikein olleet "väleissä". Siis tulemme toimeen, mutta emme soittele tai kaipaa toisiamme. Näemme pari kertaa vuodessa.
Mun mielestä on ihan hyvä näin. Jokainen elää omaa elämäänsä, ja itse ainakin pärjään hyvin. Ehkä meillä on toteutunut se siivet enemmän, kuin juuret, en tiedä. Molempia tarvitaan, mutta vaikeampaa olisi, jos olisin kovin kiinni suvussani.
Äitinä jokainen tietysti pyrkii parempaan ja parempaan vanhemmuuteen. En tiedä, voinko olla parempi äiti, kuin omani on ollut, mutta aina voin ottaa oppia tiedostamistani virheistä. Joissain asioissa hänkin oli kuitenkin oikeassa, vaikka vielä muutama vuosi sitten en sitä tajunnutkaan.

 

[Heffalump]

mielestäni ei tarvitse pystyä antamaan kaikkea anteeksi. ei toisen vielä eläessä, eikä toisen kuoltuakaan. ainakaan minä en ole antanut isälleni kaikkea anteeksi vaikka kuollut jo onkin. tosin joihinkin asioihin pystyn jo suhtautumaan vähän huumorillakin, mutta tosiaan vasta isäni kuoltua.

ap:lle oletko koskaan käynyt kenenkään ammatti ihmisen luona puhumassa omista tuntemuksistasi? saattaisi helpottaa kun pääsisi puhumaan asioista niinkun ne oikeasti ovat :hug: