T
"Titta"
Vieras
...Ja niin epäilee mieskin. Asiasta ei tosin ole sen kummemmin keskusteltu. Itselläni on neurologinen häiriö, joka vaikuttaa käyttäytymiseeni, ja mieheni on vaikea sietää sitä. Iso osa riidoista johtuu tästä asiasta, ja kaikki energiani tuntuu menevän itseni puolustelemiseen. Suhteemme ongelmat eivät kuitenkaan mielestäni ole vain minussa.
Mies on agressiivinen ja arvaamaton. Hänen mielialojaan on mahdoton seurata, ja häntä on mahdoton pitää tyytyväisenä. Mies on tehnyt paljon tyhmyyksiä, mutta mistään, siis MISTÄÄN ei saisi mainita, kyse on heti ''syyllistämisestä'', ja mies flippaa täysin. Lopputulema on yleensä että hän uhkaa minua erolla. Ihan sama oliko kyse miehen holtittomasta rahankäytöstä, ahmimisesta, muiden huomioonottamattomuudesta, tai vaikka siitä että miten päin vessapaperirulla on telineessä. Mies on kykenemätön ottamaan vastaan mitään kritiikkiä, tai käymään minkäänlaista normaalia konfliktitilannetta läpi. Kylläkin tunnistaa omia ongelmiaan ja on pahoillaan niistä.
Omat voimat on lopussa, en jaksaisi enää pelätä erolla uhkailua koko ajan. Mies on mustasukkainen tuttavistani, ystävistäni ja töistäni. Hän ei myönnä tätä, mutta saan AINA jälkeenpäin kuulla negatiivista/epäilevää/ilkeää kommentointia kun olen tavannut ihmisiä tai käynyt työmatkoilla. Aikaisemmin mies järjesti maailmanluokan sodan aina kun lähdin matkalle. Kaikki työreissuni menivät pilalle, kun piti sydän kurkussa pelätä puhelimen viestiääntä. Nykyään osaa jo hillitä itseään, tajuaa kyllä että tuo ei käy. Silti ikäviä kommentteja lipsahtelee.
En tiedä miksei hän iloitse menestyksestäni töissä, en kuulemma kerro hänelle tarpeeksi työasioistani, ja hän tuntee olonsa ulkopuoliseksi. Eipä hänkään raportoi töitään minulle, enkä sellaista vaadikkaan. Teemme molemmat paljon töitä, ja mielellään jättäisin työasiat enimmäkseen työajalle. Omasta mielestäni kerron asioista ihan normaalin rajoissa. Häntä tuntuu kiinnostavan eniten se, keiden kanssa töitä teen, tai keitä tapaan työmatkoillani tai vapaa-ajallani. Pyrin kertomaan noista asioista ihan normaalisti, mutta ilmassa on jo melkoisesti jäykkyyttä, kun mies ei oikein pysty peittelemään mustasukkaisuuttaan. Itse en ole kovin mustasukkainen, mutta miehen tuttavapiiriin kuuluvat naiset tuntuvat ihastuvan häneen liukuhihnalla, ja mies pimittää minulta viestittelyä ja muuta näiden naisten kanssa. Tässä kuviossa minua loukkaa eniten se, että mies valehtelee ja pitää minua suurennuslasin alla, mutta toimii itse vastoin ''moraaliaan''. Niistä ihastuneista naisista en noin muuten oikein edes välittäisi.
Mies vaatii minulta mutenkin asioita joita ei vaadi itseltään. Usein hän aloittaa mökötyksen ja mykkäkoulun, kun en ole käyttäytynyt jotenkin hänen odottamallaan tavalla, esimerkiksi tullut erikseen olohuoneeseen tervehtimään kotiin tultuani. Itse hän ei sellaista kuitenkaan tee. Tämäkin on kuulemma minun vikani, hän on ''ottanut mallia'' minulta. Missään nimessä hän ei koskaan kerro mitä minulta haluaisi. Ennemminkin vain istuu alas tarkkailemaan että ''ei se varmaan nytkään niin tee'', ja sitten alkaa hautoa ja vaalia pahaa mieltään, kunnes räjähtää. Jatkuva tarkkailu on KULUTTAVAA!
Tuntuu että minä en ole minkään arvoinen, kun ei ole niin vähäpätöistä riidan aihetta, etteikö sen vuoksi voisi minua jättää. Kaipaan myös ystävää, ja henkilökohtaista vapautta nauttia elämästäni, töistäni, ja ihmissuhteistani.
Olen melko vahvaluontoinen ihminen, enkä anna miehen kiukuttelun vaikuttaa siihen miten käytännössä elän elämääni, -tai niin olen luullut, mutta pikkuhiljaa alan turtua. En halua enää jakaa asioitani hänen kanssaan, kun kaikki tuntuu olevan häneltä pois, tai johtavan riitaan. En jaksa lähteä noihin riitoihin, kun ne aina päättyvät siihen että minä saan anella häntä vetämään sen verran henkeä, että lakkaisi etsimästä omaa asuntoa, että voitaisiin puhua edes joku asia läpi.
Hän myös suurieleisesti aina tiedottaa lähipiiriään ''eroamisistaan'', ja ilmeisesti hakee lohtua ainakin toisinaan näiltä häneen ihastuneilta naisilta. Tilanne lähinnä kyllästyttää. Hänellä ei tunnu olevan minkäänlaista ongelmanratkaisukykyä tai -halua. Saan aina kaksi vaihtoehtoa; nykyinen tilanne tai ei mitään. Tyyliin; ai et pitänyt siitä kun kyselin että mikäs meininki sulla on sen-ja-sen miehen kanssa, selvä, en enää koskaan kysy sulta mitään! (Itsehän en olisi saanut kysyä ollenkaan, miksi hänen työkaverinsa lähettelee hänelle romanttisia ehdotuksia...)
Olen tarkka raha-asioistamme, tiedän että mies silti ryssii vielä omiaan. En enää vippaile hänelle rahaa, mutta tiedän hänen lainailevan ystäviltään. Sekin ärsyttää. Mies on aloitekyvytön esim. matkustelun tai juhlapyhien vieton suhteen, mutta nurisee minulle siitä, jos järjestän itselleni kivoja juttuja. Ärsyttää myös aina järjestää kaikki miehen puolesta. Usein tuntu siltä että mies järjestää riidan, että voidaan taas ''erota'', juuri jonkun organisointia vaativan tapahtuman alla, jotta hänen ei tarvitsisi sitten välittää kuin omista menoistaan. Syntymäpäiväni on pian, ja pelottaa jo valmiiksi että mitenköhän se tulee sujumaan, teen varasuunnitelmia itsekseni, siltä varalta että taas helvetti repeää ja mies ''jättää'' minut, jottei tarvitsisi huomioida syntymäpäivääni erityisemmin.
Mies on todella huono pitämään lupauksiaan. Vituttaa jo valmiiksi, että jos tässä rauhanomaisesti selvitään syntymäpäivääni asti, niin lahjana on todennäköisesti jokin suureellinen lupaus jostain reissusta tai muusta lähitulevaisuudessa toteutuvasta asiasta, jota ei sitten kuitenkaan tule. Vituttaa myös se, että olen itse kyynistynyt tällä tavalla.
Tiedän kyllä miltä tämä kuulostaa. En halua puida asiaa ystäväpiirrissäni, sillä en usko saavani juurikaan ymmärrystä. En usko ihmisten myös välttämättä uskovan minua, sillä tuttavile mies on hyvinkin mukava ja ihana ihminen. Sitä hän on myös hyvinä päivinä, joita toki on. Tiedän miehen kärsivän myös itse käytöksestään. Olen sitoutunut tähän suhteeseen siten, että teen parhaani, ja jollei se riitä, niin lähden. (Tai käytännössä annan miehen lähteä.) Vielä ei ole tuo lähdön hetki. Haluaisin apua miehelle. En tiedä onko hän valmis sellaiseen. Miehellä on taustalla pitkä masennuskausi, ja hänen koko lähipiirinsä tuntuu olevan vähän kyllästynyt tyypin mokailuihin. Itsekin sairastaneena, sairaan ihmisen hylkääminen ei ole se mitä ensimmäisenä haluan tehdä.
...En tiedä mistä alan hakea apua tilanteeseen. ...Enkä oikein sitäkään, että pitäisikö minun hakea sitä ensisijaisesti miehelleni, vai itselleni?
Mies on agressiivinen ja arvaamaton. Hänen mielialojaan on mahdoton seurata, ja häntä on mahdoton pitää tyytyväisenä. Mies on tehnyt paljon tyhmyyksiä, mutta mistään, siis MISTÄÄN ei saisi mainita, kyse on heti ''syyllistämisestä'', ja mies flippaa täysin. Lopputulema on yleensä että hän uhkaa minua erolla. Ihan sama oliko kyse miehen holtittomasta rahankäytöstä, ahmimisesta, muiden huomioonottamattomuudesta, tai vaikka siitä että miten päin vessapaperirulla on telineessä. Mies on kykenemätön ottamaan vastaan mitään kritiikkiä, tai käymään minkäänlaista normaalia konfliktitilannetta läpi. Kylläkin tunnistaa omia ongelmiaan ja on pahoillaan niistä.
Omat voimat on lopussa, en jaksaisi enää pelätä erolla uhkailua koko ajan. Mies on mustasukkainen tuttavistani, ystävistäni ja töistäni. Hän ei myönnä tätä, mutta saan AINA jälkeenpäin kuulla negatiivista/epäilevää/ilkeää kommentointia kun olen tavannut ihmisiä tai käynyt työmatkoilla. Aikaisemmin mies järjesti maailmanluokan sodan aina kun lähdin matkalle. Kaikki työreissuni menivät pilalle, kun piti sydän kurkussa pelätä puhelimen viestiääntä. Nykyään osaa jo hillitä itseään, tajuaa kyllä että tuo ei käy. Silti ikäviä kommentteja lipsahtelee.
En tiedä miksei hän iloitse menestyksestäni töissä, en kuulemma kerro hänelle tarpeeksi työasioistani, ja hän tuntee olonsa ulkopuoliseksi. Eipä hänkään raportoi töitään minulle, enkä sellaista vaadikkaan. Teemme molemmat paljon töitä, ja mielellään jättäisin työasiat enimmäkseen työajalle. Omasta mielestäni kerron asioista ihan normaalin rajoissa. Häntä tuntuu kiinnostavan eniten se, keiden kanssa töitä teen, tai keitä tapaan työmatkoillani tai vapaa-ajallani. Pyrin kertomaan noista asioista ihan normaalisti, mutta ilmassa on jo melkoisesti jäykkyyttä, kun mies ei oikein pysty peittelemään mustasukkaisuuttaan. Itse en ole kovin mustasukkainen, mutta miehen tuttavapiiriin kuuluvat naiset tuntuvat ihastuvan häneen liukuhihnalla, ja mies pimittää minulta viestittelyä ja muuta näiden naisten kanssa. Tässä kuviossa minua loukkaa eniten se, että mies valehtelee ja pitää minua suurennuslasin alla, mutta toimii itse vastoin ''moraaliaan''. Niistä ihastuneista naisista en noin muuten oikein edes välittäisi.
Mies vaatii minulta mutenkin asioita joita ei vaadi itseltään. Usein hän aloittaa mökötyksen ja mykkäkoulun, kun en ole käyttäytynyt jotenkin hänen odottamallaan tavalla, esimerkiksi tullut erikseen olohuoneeseen tervehtimään kotiin tultuani. Itse hän ei sellaista kuitenkaan tee. Tämäkin on kuulemma minun vikani, hän on ''ottanut mallia'' minulta. Missään nimessä hän ei koskaan kerro mitä minulta haluaisi. Ennemminkin vain istuu alas tarkkailemaan että ''ei se varmaan nytkään niin tee'', ja sitten alkaa hautoa ja vaalia pahaa mieltään, kunnes räjähtää. Jatkuva tarkkailu on KULUTTAVAA!
Tuntuu että minä en ole minkään arvoinen, kun ei ole niin vähäpätöistä riidan aihetta, etteikö sen vuoksi voisi minua jättää. Kaipaan myös ystävää, ja henkilökohtaista vapautta nauttia elämästäni, töistäni, ja ihmissuhteistani.
Olen melko vahvaluontoinen ihminen, enkä anna miehen kiukuttelun vaikuttaa siihen miten käytännössä elän elämääni, -tai niin olen luullut, mutta pikkuhiljaa alan turtua. En halua enää jakaa asioitani hänen kanssaan, kun kaikki tuntuu olevan häneltä pois, tai johtavan riitaan. En jaksa lähteä noihin riitoihin, kun ne aina päättyvät siihen että minä saan anella häntä vetämään sen verran henkeä, että lakkaisi etsimästä omaa asuntoa, että voitaisiin puhua edes joku asia läpi.
Hän myös suurieleisesti aina tiedottaa lähipiiriään ''eroamisistaan'', ja ilmeisesti hakee lohtua ainakin toisinaan näiltä häneen ihastuneilta naisilta. Tilanne lähinnä kyllästyttää. Hänellä ei tunnu olevan minkäänlaista ongelmanratkaisukykyä tai -halua. Saan aina kaksi vaihtoehtoa; nykyinen tilanne tai ei mitään. Tyyliin; ai et pitänyt siitä kun kyselin että mikäs meininki sulla on sen-ja-sen miehen kanssa, selvä, en enää koskaan kysy sulta mitään! (Itsehän en olisi saanut kysyä ollenkaan, miksi hänen työkaverinsa lähettelee hänelle romanttisia ehdotuksia...)
Olen tarkka raha-asioistamme, tiedän että mies silti ryssii vielä omiaan. En enää vippaile hänelle rahaa, mutta tiedän hänen lainailevan ystäviltään. Sekin ärsyttää. Mies on aloitekyvytön esim. matkustelun tai juhlapyhien vieton suhteen, mutta nurisee minulle siitä, jos järjestän itselleni kivoja juttuja. Ärsyttää myös aina järjestää kaikki miehen puolesta. Usein tuntu siltä että mies järjestää riidan, että voidaan taas ''erota'', juuri jonkun organisointia vaativan tapahtuman alla, jotta hänen ei tarvitsisi sitten välittää kuin omista menoistaan. Syntymäpäiväni on pian, ja pelottaa jo valmiiksi että mitenköhän se tulee sujumaan, teen varasuunnitelmia itsekseni, siltä varalta että taas helvetti repeää ja mies ''jättää'' minut, jottei tarvitsisi huomioida syntymäpäivääni erityisemmin.
Mies on todella huono pitämään lupauksiaan. Vituttaa jo valmiiksi, että jos tässä rauhanomaisesti selvitään syntymäpäivääni asti, niin lahjana on todennäköisesti jokin suureellinen lupaus jostain reissusta tai muusta lähitulevaisuudessa toteutuvasta asiasta, jota ei sitten kuitenkaan tule. Vituttaa myös se, että olen itse kyynistynyt tällä tavalla.
Tiedän kyllä miltä tämä kuulostaa. En halua puida asiaa ystäväpiirrissäni, sillä en usko saavani juurikaan ymmärrystä. En usko ihmisten myös välttämättä uskovan minua, sillä tuttavile mies on hyvinkin mukava ja ihana ihminen. Sitä hän on myös hyvinä päivinä, joita toki on. Tiedän miehen kärsivän myös itse käytöksestään. Olen sitoutunut tähän suhteeseen siten, että teen parhaani, ja jollei se riitä, niin lähden. (Tai käytännössä annan miehen lähteä.) Vielä ei ole tuo lähdön hetki. Haluaisin apua miehelle. En tiedä onko hän valmis sellaiseen. Miehellä on taustalla pitkä masennuskausi, ja hänen koko lähipiirinsä tuntuu olevan vähän kyllästynyt tyypin mokailuihin. Itsekin sairastaneena, sairaan ihmisen hylkääminen ei ole se mitä ensimmäisenä haluan tehdä.
...En tiedä mistä alan hakea apua tilanteeseen. ...Enkä oikein sitäkään, että pitäisikö minun hakea sitä ensisijaisesti miehelleni, vai itselleni?
