K
Koivukaarna
Vieras
Meillä on 3 lasta. 6-vuotias erityislapsi poika ja kaksi tyttöä, 5v ja 5kk vauva. Pojalla on diagnosoitu si-häiriö joka ilmenee mm. Oman toiminnan ohajuksen heikkoutena, heikkona hienomotoriikkana ja tuntoaistimuksen heikkoutena (hakeutuu voimaikkaisiin tuntoaistimuksiin) eli meno on osaksi tämän vuoksi vauhdikasta ja rajua. Vaikka kunka olemme kotona keskustelleet kuinka toisista tuntuu rajut leikit kurjalta koska ne päättyvät usein itkuun ja joku loukkaa itsensä, ei poika tunnu muistavan tätä vaikka kuinka tilanteen päällä ollessa rajoitamme häntä ja otamme rauhalliseen paikkaan yhdessä aikuisen kanssa tekemään jotakin rauhallisempaa. Kun poika on rauhoittunut niin pääsee taas muiden leikkeihin mukaan mutta hetken päästä meno on jälleen liian hurjaa. Poika elää tällä hetkellä mahtailuvaihetta ja hakeutuu voimien mittelöintiin. Haluaa painia ja voimailla 5v kanssa mutta meno menee rajuksi. Eskarissa osaa käyttäytyä ok.
Ongelma onkin kotona kun sosiaalinen ympäristömme on kuihtunut lähes kokonaan kasaan. Emme voi kutsua meille ketään lapsiperhettä tai mennä kenelläkään kylään koska aina sattuu vahinkoa ja joku loukkaa itsensä kovassa menossa. Ymmärrän hyvin, että ihmset eivät halua tulla meille tämän vuoksi. En itsekään haluaisi että lastani aina joku muu satuttaa. Elämä perheessämme on meille vanhemmille erityisen raskasta koska tukiverkkoja ei ole ja joudunme kahden aikuisen voimin vetää tätä kivirekeä perässämme. Yhteistä aikaa miehen kanssa ei ole ja parisuhde on paikoitellen kovilla. Ystävien vierailut olisivatkin tervetullutta piristystä arkeen mutta niitä ei voi järjestää. Emme myöskään käy lomilla missään koska reissut päätyvät katastrofiin.
Tätä on jatkunut jo 4vuotta ja vaikka kunka yritän en saa itseäni muuttumaan erityislapsen äidiksi. En jaksa aina ymmärtää lasta ja tukea häntä. Tuskastun jatkuvaan tilanteiden ratkomiseen ja leikkitaitojen vajavaisuuteen. Nyt varmasti saan kiviä niskaani kun kerron että oikeasti en pidä lapsestani ja toivoisin arkemme olevan tavallista lapsiperheen arkea josta tämä on kaukana.
Asuinpaikkakunnallamme ei ole perhetyöntekijöitä eikä mll hoitajia saatavilla. Perheneuvolan kautta ei myöskään ole saatavilla lastenhoitoapua.
Miten ihmeessä saamme arkemme toimivammaksi koska kamelin selkä on katkeamaisillaan?
Ongelma onkin kotona kun sosiaalinen ympäristömme on kuihtunut lähes kokonaan kasaan. Emme voi kutsua meille ketään lapsiperhettä tai mennä kenelläkään kylään koska aina sattuu vahinkoa ja joku loukkaa itsensä kovassa menossa. Ymmärrän hyvin, että ihmset eivät halua tulla meille tämän vuoksi. En itsekään haluaisi että lastani aina joku muu satuttaa. Elämä perheessämme on meille vanhemmille erityisen raskasta koska tukiverkkoja ei ole ja joudunme kahden aikuisen voimin vetää tätä kivirekeä perässämme. Yhteistä aikaa miehen kanssa ei ole ja parisuhde on paikoitellen kovilla. Ystävien vierailut olisivatkin tervetullutta piristystä arkeen mutta niitä ei voi järjestää. Emme myöskään käy lomilla missään koska reissut päätyvät katastrofiin.
Tätä on jatkunut jo 4vuotta ja vaikka kunka yritän en saa itseäni muuttumaan erityislapsen äidiksi. En jaksa aina ymmärtää lasta ja tukea häntä. Tuskastun jatkuvaan tilanteiden ratkomiseen ja leikkitaitojen vajavaisuuteen. Nyt varmasti saan kiviä niskaani kun kerron että oikeasti en pidä lapsestani ja toivoisin arkemme olevan tavallista lapsiperheen arkea josta tämä on kaukana.
Asuinpaikkakunnallamme ei ole perhetyöntekijöitä eikä mll hoitajia saatavilla. Perheneuvolan kautta ei myöskään ole saatavilla lastenhoitoapua.
Miten ihmeessä saamme arkemme toimivammaksi koska kamelin selkä on katkeamaisillaan?