E
epävarma
Vieras
Laitan tän nyt tännekin, kun muualla ei juuri saanut kommentteja:
Yksin ollessani pohdin eroa jatkuvasti, haaveilen sinkkuelämästä ja yksin elämisestä. Haaveilen siitä, miten saan päättää kaikesta yksin eikä kukaan ole minua vahtimassa (mies vahtii mua aika tarkkaan). Saisin tehdä kotonani ihan mitä vain, ilman että sitä kukaan paheksuu. Saisin katsoa tv:stä mitä haluan eikä kukaan päätä, että katsotaan rakennus- tai moottoriurheilu-ohjelmaa. Ei tarvitsisi katsoa kun mies menee suoraan sängystä tietokoneelle ja istuu siinä kokopäivän ja jää siihen vielä kun menen nukkumaan. Ei tarvitsisi turhaan toivoa, että koskahan tuo suvaitsisi etsiä työpaikan, jossa oikeasti pysyisi. Kaikissa työpaikoissa on joitain vikaa ja hän luulee, että voi oikeasti valita työpaikkansa. Ei tarvitsisi enää jatkuvasti kieltäytyä "seksistä". Voiko sitä enää edes seksiksi sanoa, kun mies vaan tasaisen tappavaan tahtiin tumputtaa itsensä tyhjäksi minua käyttäen? Ei vois enää vähempää kiinnostaa.
Kirjoitin tuossa itselleni kirjeen, jonka luettuani oivalsin, että tarjoan miehelleni kissanpäivät. Saa pelata kaiketpäivät, tulla valmiiseen ruokapöytään, ottaa kaapista puhtaat vaatteet ja pimppaakin saa pari kertaa viikossa. Suunnilleen päätin jo, että nyt loppu. Annas kun pääsin kotiin, enpä taaskaan saanut suutani auki. Olen sitten aina niinkuin mikään ei olisi vialla. Kuitenkin olen kokoajan kireä ja huonolla tuulella, välttelen miehen kosketusta ja läheisyyttä. Läheisyys ei enää tunnu mukavalta, siinä on aina se vihjaus seksiin, jota en halua.
Miehelle olen puhunut hänen koskettamistavastaan, muutti sitä pariksi päiväksi ja senkin veti ihan äärimmilleen ja vitsiksi. Olen jopa sanonut etten halua enää seksiä hänen kanssaan, ei
vaikuttanut millään tavalla (ainakaan niin että se minulle asti näkyisi). Sanoo vaan, että "älä anna sitten". Jos en anna, niin suuttuu tai alkaa painostavalla tavalla kyselemään. Pääsen helpommalla, jos vaan annan välillä vaikka se tuntuukin niin väärältä. Miehen mielestä tässä suhteessa ei ole muuta vikaa kuin tuo seksielämä; sitä on liian vähän ja minä olen liian passiivinen. Haluan kyllä seksiä ja haaveilen siitä, masturboinkin, mutta oman miehen kanssa ei kiinnosta. Enkä ole ihastunut keneekään muuhun.
Jotenkin en saa miehelle sanottua, että haluaisin ehkä erota. Joskus ehdotin asumiseroa ja mies alkoi itkeä ihan kunnolla ja sanoi ettei sitten ainakaan ryhdistäydy,joten peruin sen. Aina siinä käy noin, jos yritän ottaa puheeksi. Mies joko alkaa itkeä tai raivota. Sitten tunnen itseni aina ihan pahaksi ihmiseksi. Meillä on todella huono keskusteluyhteys, kumpikin mieluummin pitää asiat sisällään. Musta tuntuu usein, että olen talutushihnassa, jota mies pitää tiukalla ja itse yritän tempoilla siitä irti. En ole enää oma iloinen itseni.
Musta tuntuu aina, että mun on pakko olla miehen kanssa kun tähän on alettu (8v oltu yhdessä, yksi 4v lapsi). Musta tuntuu, että jätän miehen pulaan, jos jätän hänet. Miten voin lapseltani
viedä perheen? Jos olisin tarpeeksi paha ihminen niin häipyisin vaan lapsen kanssa joku päivä selittämättä. Muttei niinkään voi tehdä. En pääse tästä irti, syyllisyys vaivaa. Usein perustelen itselleni jäämistä sillä, että kyllä se tosta muuttuu kun saa työpaikan. Entä jos ei saakaan? Taitaa olla tekosyy jäädä minultakin, kun ei ole voimia tehdä eropäätöstä.
Eniten tässä tällä hetkellä mietityttää se, että siis yksin ollessani ajattelen eroa ja haluan tehdä sen, mutta kun mies on läsnä, niin en saakaan sitä tehtyä. Enkö siis haluakaan erota vai mistä on kyse? Kyllä mä tuosta miehestä tykkään, onhan se ystävä ja läheinen, muttei enää rakastaja enkä välttämättä elämänkumppaniksi enää häntä halua, ei naimisiin eikä omaa taloa. Ja tuntuisi hyvin vaikealta alkaa tästä rakentaa uudelta pohjalta enää mitään, ei jaksa enää yrittää.
Yksin ollessani pohdin eroa jatkuvasti, haaveilen sinkkuelämästä ja yksin elämisestä. Haaveilen siitä, miten saan päättää kaikesta yksin eikä kukaan ole minua vahtimassa (mies vahtii mua aika tarkkaan). Saisin tehdä kotonani ihan mitä vain, ilman että sitä kukaan paheksuu. Saisin katsoa tv:stä mitä haluan eikä kukaan päätä, että katsotaan rakennus- tai moottoriurheilu-ohjelmaa. Ei tarvitsisi katsoa kun mies menee suoraan sängystä tietokoneelle ja istuu siinä kokopäivän ja jää siihen vielä kun menen nukkumaan. Ei tarvitsisi turhaan toivoa, että koskahan tuo suvaitsisi etsiä työpaikan, jossa oikeasti pysyisi. Kaikissa työpaikoissa on joitain vikaa ja hän luulee, että voi oikeasti valita työpaikkansa. Ei tarvitsisi enää jatkuvasti kieltäytyä "seksistä". Voiko sitä enää edes seksiksi sanoa, kun mies vaan tasaisen tappavaan tahtiin tumputtaa itsensä tyhjäksi minua käyttäen? Ei vois enää vähempää kiinnostaa.
Kirjoitin tuossa itselleni kirjeen, jonka luettuani oivalsin, että tarjoan miehelleni kissanpäivät. Saa pelata kaiketpäivät, tulla valmiiseen ruokapöytään, ottaa kaapista puhtaat vaatteet ja pimppaakin saa pari kertaa viikossa. Suunnilleen päätin jo, että nyt loppu. Annas kun pääsin kotiin, enpä taaskaan saanut suutani auki. Olen sitten aina niinkuin mikään ei olisi vialla. Kuitenkin olen kokoajan kireä ja huonolla tuulella, välttelen miehen kosketusta ja läheisyyttä. Läheisyys ei enää tunnu mukavalta, siinä on aina se vihjaus seksiin, jota en halua.
Miehelle olen puhunut hänen koskettamistavastaan, muutti sitä pariksi päiväksi ja senkin veti ihan äärimmilleen ja vitsiksi. Olen jopa sanonut etten halua enää seksiä hänen kanssaan, ei
vaikuttanut millään tavalla (ainakaan niin että se minulle asti näkyisi). Sanoo vaan, että "älä anna sitten". Jos en anna, niin suuttuu tai alkaa painostavalla tavalla kyselemään. Pääsen helpommalla, jos vaan annan välillä vaikka se tuntuukin niin väärältä. Miehen mielestä tässä suhteessa ei ole muuta vikaa kuin tuo seksielämä; sitä on liian vähän ja minä olen liian passiivinen. Haluan kyllä seksiä ja haaveilen siitä, masturboinkin, mutta oman miehen kanssa ei kiinnosta. Enkä ole ihastunut keneekään muuhun.
Jotenkin en saa miehelle sanottua, että haluaisin ehkä erota. Joskus ehdotin asumiseroa ja mies alkoi itkeä ihan kunnolla ja sanoi ettei sitten ainakaan ryhdistäydy,joten peruin sen. Aina siinä käy noin, jos yritän ottaa puheeksi. Mies joko alkaa itkeä tai raivota. Sitten tunnen itseni aina ihan pahaksi ihmiseksi. Meillä on todella huono keskusteluyhteys, kumpikin mieluummin pitää asiat sisällään. Musta tuntuu usein, että olen talutushihnassa, jota mies pitää tiukalla ja itse yritän tempoilla siitä irti. En ole enää oma iloinen itseni.
Musta tuntuu aina, että mun on pakko olla miehen kanssa kun tähän on alettu (8v oltu yhdessä, yksi 4v lapsi). Musta tuntuu, että jätän miehen pulaan, jos jätän hänet. Miten voin lapseltani
viedä perheen? Jos olisin tarpeeksi paha ihminen niin häipyisin vaan lapsen kanssa joku päivä selittämättä. Muttei niinkään voi tehdä. En pääse tästä irti, syyllisyys vaivaa. Usein perustelen itselleni jäämistä sillä, että kyllä se tosta muuttuu kun saa työpaikan. Entä jos ei saakaan? Taitaa olla tekosyy jäädä minultakin, kun ei ole voimia tehdä eropäätöstä.
Eniten tässä tällä hetkellä mietityttää se, että siis yksin ollessani ajattelen eroa ja haluan tehdä sen, mutta kun mies on läsnä, niin en saakaan sitä tehtyä. Enkö siis haluakaan erota vai mistä on kyse? Kyllä mä tuosta miehestä tykkään, onhan se ystävä ja läheinen, muttei enää rakastaja enkä välttämättä elämänkumppaniksi enää häntä halua, ei naimisiin eikä omaa taloa. Ja tuntuisi hyvin vaikealta alkaa tästä rakentaa uudelta pohjalta enää mitään, ei jaksa enää yrittää.
ei tarvitse enää hoitaa isoa ja pientä lasta!!! On se varmaan mukavaakin teidän elo joskus, mutta kuullostaa siltä tosiaan kuin olisit miehesi palvelija. Entä perheneuvonta/avioliittoneuvolat, olisiko niistä apua? Tosin ei sekään kai auta jos miehesi suhtautuu asioihin pilkaten ja ivallisesti. Ota elämäsi käsiisi, kerranhan täällä vain ollaan. Ettet sitten murehdi myöhemmin "mitä jos"... (kuten oma mummuni)...
